Adhd lapsen epäonnistunut äiti.

["Niin"]

Meillä kyllä ennakoidaan. Ja esimerkiksi kaupassa käynnit sujuvat nykyään hyvin. Tasan kerran elämässään vetänyt ns.raivarit kaupassa. Kotona ongelmia harvoin. Uusiin tilanteisiin mennessä minä kyllä selitän etukäteen asiat jotta tyttö tietää mitä odottaa.

Uhmalla en itse välttämättä tarkoittanut ns.itkupotku raivareita ja sitä että tyttö ryhtyisi fyysiseksi koska tätä hyvin harvoin tekee. Uhmakkuudella tarkoitin lähes jatkuvaa vastaan inttämistä ja sitä ettei mikään kelpaa/ole hyvin.

Painotan edelleen sitä, että tyttö ymmärtää käyttäytyneensä huonosti ja on siitä usein itse pahoillaan. Töksäyttää ns.epäsopivia asioita, ei filtteröi itseään. Impulssit vievät.

Mut se on toki hienoa että sä itse olet täydellinen äiti )))

Siis missä vitun vaiheessa olen sanonut olevani täydellinen äiti!?!?!?! En voi tajuta tuollaista, että ensin valitetaan ja sitten vedetään herneenpalot nenukkiin jos joku erehtyy kommentoimaan! Älä sitten valita jos mikään ei ole vialla ja olet niin "täydellinen äiti )))". Odotatko päänsilityksiä vai mitä vittua? En ymmärrä!

 

[ap.]

[QUOTE="vieras";28825646]Mä en nyt oikein saanut kuvaa, että minkälaista se lapsesi negatiivinen käytös on? Siis se, mihin esim. siskosi on reagoinut?

Meillä pian 6v täyttävä poika, ja ei kyllä hänenkään käytöksensä aina ihan nappiin mene, vaikka jo aika hyvin osaakin hillitä itseään. Meillä on kyllä melko tiukka meininki, esim. puistossa jos huutelee jotain typeriä lällättelyjä tai nimittelee jotakuta, varoitan tasan kerran ja seuraavasta loppuu puistoilu ja lähdetään kotiin.[/QUOTE]


Tänään ollessamme puistossa suuttui mielestäni ns.turhaan, josta laitoin hänet mietintäpenkille miettimään olisiko asiassa voinut toisin reagoida. Nätisti istui aikansa, loppuaika puistossa meni mielestäni hienosti. Näimme ystävääni puiston jälkeen ja tyttäreni käytös oli suoraan huomionhakuista, oli ns.ystäväni iholla kiinni, keskeytti jatkuvasti, oli ns.pitkin seiniä. Ei kyennyt rauhoittumaan. Varoitin, että lähdetään jos ei malta rauhoittua. Ei rauhoittunut. Lähdimme kotiin ja rauhoittui parissa minuutissa lähdöstä. Jälkikäteen kerroin aamupäivän kulusta sisarelle ja siitä sitten selvisikin hänen todelliset tuntonsa tyttäreni adhd:n suhteen. Juurikin tälläisiä tilanteita tyttäreni kanssa on paljon, erioten jos hän ei ole nähnyt kyseistä henkilöä toviin. Myös sammakoita toisinaan pääsee ja tuo omat mielipiteensä vahvasti esille. Kotona, vain me kaksi, on kuitenkin rauhallisempaa.

Ei osaa katsoa itseään ns.muiden silmin eikä osaa huomioida miten muut reagoivat hänen käyttäytymiseensä. Impulssi tulee, hän saa päähänsä esimerkiksi lähteä liukumäkeen ja automaattisesti olettaa muidenkin innostuneen.

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";28825656]Tämä kysymys ei oikein aukea minulle. Jos kaikki suomen lapset joilla on jotain sairauden/oireyhtymän/piirteen oireita jäsivät kotiin niin suomen työnantajilla voisi olla työntekijäkato. Jos siis ne joilla on oireina ylivilkkautta, diabetesta, epilepsia, asthma.....[/QUOTE]

Diabetes ja epilepsia eivät pahene päivähoidossa. Ylivilkkauteen taipuva lapsi tarvitsee sen sijaan rauhallisen kotiympäristön ja paljon henkilökohtaista huomiota.

Ap piti omat opiskelut tärkeämpänä kuin oman lapsen terveys ja tulevaisuus.

 

[Jätkä]

Noihin impulsseihin sen verran, että ne laantuvat kyllä lapsen kasvaessa. Tarkkaavuuden häiriö ei poistu koskaan, mutta niitä mielihaluja ja ryntäilyä oppii säätelemään ajan kanssa.

 

[ap.]

Nuo tummentamani kohdat pitävät mielestäni kyllä paikkansa, ja sanon näin äitinä jonka erityislapset ovat jo murkkuiässä, hengissä ollaan kaikki, ja hyväkäytöksisiä nuoria miehiä ovat, toki heidän taipaleensa ei ole niin kevyttä kuin muilla.
"Normaalin " lapsen kasvattaminen vaatii työtä, mutta adhd lapsen kasvattaminen vaatii 10 kertaa enemmän työtä, eikä nimenomaan niinpäin että lyödään hanskat tiskiin kun kaverilla on toi diagnoosi, vaan kääritään hihat ja aletaan hommiin!
Käytöshäiriöt (jos niitä on) eivät häviä kuukauden kasvatuksella, se on se mikä sinun kannattaa viisastelijoille sanoa, mutta anna myös näkyä se että te teette koko ajan asiaa eteenpäin, eli puutut siihen huonoon käytökseen aina. Johdonmukaisuus auttaa lasta myös toimimaan ympäristön toiveiden mukaan.
:hug: voimia, äläkä anna sanoa itseäsi huonoksi äidiksi kun kerta teet asoiden eteen jotain.

Ei tilanne olekaan se, ettäkö tyttäreni jatkuvasti kiipeäisi pitkin seiniä. Se tässä itseäni eniten vaivaa. Tyttärestäni nähdään helposti kaikki negatiivinen, mutta hyvät puolet jäävät helposti varjoon. Jos perusasiat ovat ok. ie. ei väsynyt, ei nälkäinen, niin kyllä esimerkiksi puolitoista tuntia istuu autossa harvinaisen nätisti. Jos perusasiat ok, rakentaa palapelejä alusta loppuun itse, tekee vaikeitakin asioita tuettuna.

Ryhmässä olessaan kuitenkin tarvitsee lähes jatkuvaa ohjausta, muutoin häiriötekijät (äänet, se kiinnostava asia tuolla ja täällä mikä pitää nähdä juuri nyt) saavat keskittymisen herpaantumaan ja impulsiivisuus on enemmän esillä.

 

["Vieras"]

[QUOTE="vieras";28825694]Diabetes ja epilepsia eivät pahene päivähoidossa. Ylivilkkauteen taipuva lapsi tarvitsee sen sijaan rauhallisen kotiympäristön ja paljon henkilökohtaista huomiota.

Ap piti omat opiskelut tärkeämpänä kuin oman lapsen terveys ja tulevaisuus.[/QUOTE]

Ja koulussa on rauhallinen ympäristö ja paljon henkilökohtaista huomiota. Kannattaisi miettiä mitä tänne kirjoittaa.

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";28825694]Diabetes ja epilepsia eivät pahene päivähoidossa. Ylivilkkauteen taipuva lapsi tarvitsee sen sijaan rauhallisen kotiympäristön ja paljon henkilökohtaista huomiota.

Ap piti omat opiskelut tärkeämpänä kuin oman lapsen terveys ja tulevaisuus.[/QUOTE]

Just joo

 

[miunmau]

Missä päin Suomea on näin isot jonot, että alle kouluikäinen joutuu odottamaan vuosia, että pääsee terapiaan?

Meillä tyttö sai keväällä juuri 5 täytettyään dg:n ja psykologi käynnit jatkuivat suoraan. Nyt ollaan kesätauolla ja syksyllä jatkuvat taas käynnit + alkaa ryhmäterapia.

 

[erityisen äiti]

Meillä ei ole kirjainyhdistelmädiagnoosia koska kriteerit ei täyty, mutta samankaltaisilla oireilla olevan lapsen äitinä toteaisin vaan että ei se äidin kotiinjääminen aina ole paras vaihtoehto kokonaisuutta katsoen.
Ei äidin jatkuva läsnäolo paranna neurologista(kaan) vaivaa, liittyen alla olevaan kommenttiin:
"Ap piti omat opiskelut tärkeämpänä kuin oman lapsen terveys ja tulevaisuus."

Aika harva kuitenkaan joutuu kamppailemaan niiden ongelmien kanssa, joita erityislasten vanhemmat joutuvat ratkomaan päivittäin. Jätä siis asiaa tuntemattomien kommentit omaan arvoonsa - harvapa meistä kuitenkaan pystyy neuvomaan toista esim. ammatissa joka on ihan eri genreä kuin oma ala.

Ensimmäiset 5 vuotta minäkin jaksoin kiltisti kuunnella "ammattilaisten" neuvoja näihin tilanteisiin ja juosta jos missäkin hilipatihippanterapiassa lapsen kanssa. Ihmiset vaihtui hoitopaikoissa ja aina sama laulu että pitäisi tehdä niin ja näin ja olettekos kokeilleet sitätätäjatuota-terapiaa, kyllä ne kaikki tuli koettua, mutta lapsi ei vaan parantunut.
Sitten tajusin että minä olen itse elänyt lapseni kanssa kaikki nämä vuodet ja MINÄ olen se joka tuntee lapsen parhaiten ja osaan ennakoida tilanteet ja näin ollen saan tehtyä niistä sujuvampia kuin nämä kaikenkarvaiset ammattilaiset. Niimpä aloin itse jaella neuvoja hoitohenkilöille kaikiin tilanteisiin mitä mieleeni suinkin tuli, missä lapsellani saattaisi olla hankaluuksia, ja jotka näin ollen piti ennakoida. Jotkut lapsen kanssa tekemisissä olevat henkilöt ovat ottaneet opikseen ja siten pääsevät "helpommalla" kuin ne toiset, jotka eivät kuuntele lainkaan ja hakkaavat päätään seinään ollen aikuisena aina "oikeassa" ja väittäen että lapsen pitää vaan totella. Omapahan on heidän valintansa. Omalle erityiselle kun ei aina mene perille se "siksi kun minä sanon"-tyyppinen viestintä, vaan hänelle pitää konkreettisesti esittää miksi.

Mutta muillekin erityislasten äideille neuvoksi että luottakaa itseenne! Selviätte lapsenne kanssa päivästä toiseen ihan hyvin, miksi ihmeessä teillä ei siis olisi asiantuntemusta omasta lapsestanne?
Ja ei, tarkoitukseni ei ole vähätellä erilaisten hoitokeinojen tai terapioiden merkitystä, jotkut saavat varmasti avun niistä. Mutta mitään ihmepilleriä ei näiden lasten hoitoon ole keksitty joten aikuisten on vain sopeuduttava elämään näidenkin lasten kanssa ja opettamaan näitä lapsia hieman enemmän, ja useasti rautalangasta vääntäen, jotta heistäkin jotain päivänä kasvaa tähän yhteiskuntaan sopivia aikuisia.
Kouluelämän tueksi voin lämpimästi suositella kaikille erityislasten vanhemmille kirjaa Koulun hukkaamat lapset (Lost at School) josta voi löytyä monen erityislapsen arkea helpottavia vinkkejä, mikä hienompaa jos vielä opettajatkin tuon lukisivat.