E
Epätoivoinen
Vieras
On tullut isoja ongelmia avomieheni kanssa.. hän on toisinaan humalassa agressiivinen. Hän ei mielestäni juo liian usein, mutta joskus hän juo liikaa kerralla, ja silloin hänestä usein tulee agressiivinen. Muutimme juuri vuodenvaihteessa yhteen 2 vuoden seurustelun jälkeen. Ennen muuttoa sitä ei ollut tapahtunut yli vuoteen. Mutta nyt vajaan 2 kk aikana hän on riehunut humalassa jo kaksi kertaa. Hän yleensä suuttuu jostain mitä sanon, ja alkaa huutaa, heitellä tavaroita, käy käsiksikin. Ei lyö, mutta vääntää käsistä ja tönii.
Se toinen kerta oli eilen illalla. Hän tekee vuorotyötä, ja hänellä oli vapaata, siksi hän joi keskellä viikkoa. Häntä vaan alkoi ottaa aivoon , ja se riehuminen ja haukkuminen alkoi. Ei siihen aina tarvitse mitään kummoista syytä, kerrankin se alkoi, kun kaasin hänen viinansa pois hänen juotuaan itsensä tolkuttomaan humalaan. Eilen sitten säikähdin, ja yritin lepytellä, mutta se ei auttanut. Käteeni sattuu vieläkin, en tiedä onko se jotenkin venähtänyt, kun hän väänsi sitä. Niin paljon hän ei ennen ole minua satuttanut.
Ja vielä, koskaan hän ei myönnä mitään, eikä pyydä anteeksi, vaan syyttää minua. Minä kuulemma provosoin häntä, ja hänen käytöksensä on hänestä ihan oikeutettua, koska olen kuulemma niin hullu. Ja minä yritän aina vaan lepytellä häntä, en todellakaan ole riehunut..enkä mielestäni koskaan ole sanonut mitään sellaista joka okeuttaisi riehumiseen. En pidä itseäni minään nalkuttajana todellakaan. Yleensä se syyttely ja haukkuminen alkaa hänen toimestaan, ja jos puolustaudun, tai yritän lepytellä, alkaa riehuminen.
Nyt tajuan tehneeni kauhean virheen kun irtisanoin asuntoni ja muutin hänen luokseen. Mutta olin jo luullut että hän olisi parantanut tapojaan, kun tuota ei ollut niin pitkään aikaan tapahtunut..Muutenkin hän on jotenkin muuttunut yhteen muutettuamme, viilentynyt, eikä ole enää yhtä huomioonottava kuin ennen. Kotitöidenkin teko hänellä on minimaalista, vaikka minä olen fyysisesti raskaassa vuorotyössä.Eli teen kotona lähes kaiken. Kun emme asuneet yhdessä, hän teki enemmän. Jos huomautan asiasta, hän suuttuu.Siksi en juuri viitsi sanoa mistään, kun tiedän että tulee riitaa, myös hänen ollessaan selvinpäin.Mutta selvinpäin hän ei käyttäydy niin agressiivisesti.
Myös moni muu asia on muuttunut, hän ei enää ota mielipiteitäni huomioon niin kuin ennen, on itsekkäämpi ja kylmempi, eikä hyväksy että sanon mistään asiasta, edes rauhallisesti, tuntuu että kaiken pitäisi mennä niinkuin hän haluaa, ja siihen minun pitäisi ola tyytyväinen. Vaikka selvinpäin kuitenkin osaa olla todella ihanakin joskus.
Masentaa että olen näköjään taas erehtynyt kuviteltuani että pystyisin rakentamaan jonkun miehen kanssa hyvän suhteen. En ole ennenkään onnistunut, enkä nytkään. Täytyy kai olla koko loppuikä yksin. Silti toisaalta vielä rakastan miestä, ei niitä tunteita saa hetkessä pois..
En odota mitään yksiselitteistä ratkaisua asiaan, kun tänne kirjoitin. Tuskin on muita ratkaisuja, kuin joko antaa taas anteeksi, ja odottaa taas seuraavaa riehumista, tai sitten pistää poikki. Ei ole helppoa elämä. Kohtalotoverit ja muut ymmärtävät, kommentoikaa!
Se toinen kerta oli eilen illalla. Hän tekee vuorotyötä, ja hänellä oli vapaata, siksi hän joi keskellä viikkoa. Häntä vaan alkoi ottaa aivoon , ja se riehuminen ja haukkuminen alkoi. Ei siihen aina tarvitse mitään kummoista syytä, kerrankin se alkoi, kun kaasin hänen viinansa pois hänen juotuaan itsensä tolkuttomaan humalaan. Eilen sitten säikähdin, ja yritin lepytellä, mutta se ei auttanut. Käteeni sattuu vieläkin, en tiedä onko se jotenkin venähtänyt, kun hän väänsi sitä. Niin paljon hän ei ennen ole minua satuttanut.
Ja vielä, koskaan hän ei myönnä mitään, eikä pyydä anteeksi, vaan syyttää minua. Minä kuulemma provosoin häntä, ja hänen käytöksensä on hänestä ihan oikeutettua, koska olen kuulemma niin hullu. Ja minä yritän aina vaan lepytellä häntä, en todellakaan ole riehunut..enkä mielestäni koskaan ole sanonut mitään sellaista joka okeuttaisi riehumiseen. En pidä itseäni minään nalkuttajana todellakaan. Yleensä se syyttely ja haukkuminen alkaa hänen toimestaan, ja jos puolustaudun, tai yritän lepytellä, alkaa riehuminen.
Nyt tajuan tehneeni kauhean virheen kun irtisanoin asuntoni ja muutin hänen luokseen. Mutta olin jo luullut että hän olisi parantanut tapojaan, kun tuota ei ollut niin pitkään aikaan tapahtunut..Muutenkin hän on jotenkin muuttunut yhteen muutettuamme, viilentynyt, eikä ole enää yhtä huomioonottava kuin ennen. Kotitöidenkin teko hänellä on minimaalista, vaikka minä olen fyysisesti raskaassa vuorotyössä.Eli teen kotona lähes kaiken. Kun emme asuneet yhdessä, hän teki enemmän. Jos huomautan asiasta, hän suuttuu.Siksi en juuri viitsi sanoa mistään, kun tiedän että tulee riitaa, myös hänen ollessaan selvinpäin.Mutta selvinpäin hän ei käyttäydy niin agressiivisesti.
Myös moni muu asia on muuttunut, hän ei enää ota mielipiteitäni huomioon niin kuin ennen, on itsekkäämpi ja kylmempi, eikä hyväksy että sanon mistään asiasta, edes rauhallisesti, tuntuu että kaiken pitäisi mennä niinkuin hän haluaa, ja siihen minun pitäisi ola tyytyväinen. Vaikka selvinpäin kuitenkin osaa olla todella ihanakin joskus.
Masentaa että olen näköjään taas erehtynyt kuviteltuani että pystyisin rakentamaan jonkun miehen kanssa hyvän suhteen. En ole ennenkään onnistunut, enkä nytkään. Täytyy kai olla koko loppuikä yksin. Silti toisaalta vielä rakastan miestä, ei niitä tunteita saa hetkessä pois..
En odota mitään yksiselitteistä ratkaisua asiaan, kun tänne kirjoitin. Tuskin on muita ratkaisuja, kuin joko antaa taas anteeksi, ja odottaa taas seuraavaa riehumista, tai sitten pistää poikki. Ei ole helppoa elämä. Kohtalotoverit ja muut ymmärtävät, kommentoikaa!
