I
itkevä odottaja
Vieras
Olen ollut kotona kahden lapsen kanssa yhteensä kolme vuotta. Kaksi lasta oli suunnitelmamme ja mun oli takoitus palata töihin aikaisintaan seuraavan vuoden vaihteen jälkeen kun nuorimmainen on täyttänyt 2v. Olemme ihan keskituloisia ja meillä oli säästöjä sitä varten että voin olla lasten kanssa kotona kauemmin kuin tuon äitiysloma-ajan.
No, nyt olen raskaana ja pienen kolmosemme on määrä syntyä syyskuussa. Tämä ei ollut suunniteltua ja kyse oli omasta mokasta (minulla oli vatsatauti ja meidän olisi pitänyt käyttää kumia kun pillerit eivät tietenkään satavarmasti pysyneet sisällä ). Ajattelimme ettei elämässä kaikkea voi suunnitella etukäteen ja mies varsinkin ihastui ikihyviksi ajatukseen vielä yhdestä vauvasta. Hänen mukaansa emme ehkä olisi rohjenneet tehdä kolmosta ilman että kohtalo puuttui peliin.
Jouduttiin kuitenkin heti miettimään rahaa ja vaikka näitä asioita vääntää ja kääntää niin säästöt eivät riitä enää pitkälle ja auto -sekä asuntolaina on maksettava. Sovittiin että valitettavasti tämä kolmas joutuu sitten menemään hoitoon heti ä-loman loputtua.
Nyt kun raskautta on jonkun aikaa kestänyt ja saan jo nauttia pikkuisen potkuista ym. huomaan itkeväni usein sitä etten voi olla tämän kanssa kotona! Kuopuksemme on nyt hieman reilun vuoden enkä voi kuvitella laittavani häntä hoitoon! Saatikka sitten pienempää lasta! Tuntuu että koko odotus ahdistaa kun tiedän etten voi olla tälle lapselle samalla tavalla läsnä... Mitä jos hänen ensiaskeleensa näkyvätkin jollekin hoitotädille tai hän sanoo ensi sanansa lapsijoukon keskellä eikä kukaan ole kuulemassa?? :'(
Ja tämä ei ole missään nimessä ilkeilyä teille, jotka olette laittaneet lapsenne varhain hoitoon! Sanon vain mitä itse tunnen tätä asiaa kohtaan. Ja tietysti raskauhormoonit antavat kyynelilleni lisäpontta...
No, nyt olen raskaana ja pienen kolmosemme on määrä syntyä syyskuussa. Tämä ei ollut suunniteltua ja kyse oli omasta mokasta (minulla oli vatsatauti ja meidän olisi pitänyt käyttää kumia kun pillerit eivät tietenkään satavarmasti pysyneet sisällä ). Ajattelimme ettei elämässä kaikkea voi suunnitella etukäteen ja mies varsinkin ihastui ikihyviksi ajatukseen vielä yhdestä vauvasta. Hänen mukaansa emme ehkä olisi rohjenneet tehdä kolmosta ilman että kohtalo puuttui peliin.
Jouduttiin kuitenkin heti miettimään rahaa ja vaikka näitä asioita vääntää ja kääntää niin säästöt eivät riitä enää pitkälle ja auto -sekä asuntolaina on maksettava. Sovittiin että valitettavasti tämä kolmas joutuu sitten menemään hoitoon heti ä-loman loputtua.
Nyt kun raskautta on jonkun aikaa kestänyt ja saan jo nauttia pikkuisen potkuista ym. huomaan itkeväni usein sitä etten voi olla tämän kanssa kotona! Kuopuksemme on nyt hieman reilun vuoden enkä voi kuvitella laittavani häntä hoitoon! Saatikka sitten pienempää lasta! Tuntuu että koko odotus ahdistaa kun tiedän etten voi olla tälle lapselle samalla tavalla läsnä... Mitä jos hänen ensiaskeleensa näkyvätkin jollekin hoitotädille tai hän sanoo ensi sanansa lapsijoukon keskellä eikä kukaan ole kuulemassa?? :'(
Ja tämä ei ole missään nimessä ilkeilyä teille, jotka olette laittaneet lapsenne varhain hoitoon! Sanon vain mitä itse tunnen tätä asiaa kohtaan. Ja tietysti raskauhormoonit antavat kyynelilleni lisäpontta...