Äidilläni todettu pahanlaatuinen syöpä. Onko hullua kun koko ajan olen sitä mieltä että paranee?

["vieras"]

Huonosti muotoiltu otsikko, mutta siis äidilläni todettu jokin aika sitten erittäin pahanlaatuinen syöpä jota ei voida leikata. Saa sytoja.

Onko tämä vielä jotain suruvaihetta, etten ole sisäistänyt että äidillä on sairaus, joka todennäköisesti vie lopulta hengen.
En millään anna itseni ajatella pahinta. Toivon koko ajan, että seuraavissa kuvauksissa todetaankin, etä syöpäkasvan on pienentynyt tmv, että olisi JOKU asia ja syy, että kasvain penenisi ja lopulta katoaisi kokonaan.

Välillä lyön uskoni havupuu-uutteeseen, välillä soodakuuriin...

Tapahtuuko ihmeitä vain elokuvissa, onko tämä joku normaali vaihe tälläisessä prosessissa kun tietää rakkaansa sairatuneen vakavasti?

Tuleeko tuska ja kipu sitten jossain vaiheessa niin musertavana ylle etten selviä siitä, kun en osaa ajatella nyt ollenkaan mahdollisuutena sitä, että äiti kuolisi tautiin.

Kohtalotovereita?

 

["vieras"]

Tuo on ihan normaalia pitää toivetta yllä. Kai se on joku suojelumekanismi tai sellainen ikivanha ihmisen tunne joka saa auttmaan toista ja taistelemaan loppuun asti periksi antamatta. Mä tiedän miltä se tuntuu.
Osaltaan tuo myös helpottaa tuskaa, todellisuus tulee vähitellen.

 

[5 vaihetta]

Epäusko
Viha
Kaupanteko
Masennus
Hyväksyntä

 

["Mie"]

Ihmeitä tapahtuu. mm Viimeiset sanani dokumentti...siinä perheenäidillä on huonoin ennuste, mutta ei menehtynytkään.Parani lopulta syövästään ja jos nyt en väärin muista niin lopulta ilman hoitoja.