V
vierailija
Vieras
Äitini 55v on alkoholisti, minkä hän on tunnustanut minulle ja veljelleni avoimesti jo kauan sitten. Juominen kulkee tyypillisesti samanlaisissa, mutta erimittaisissa sykleissä: romahdus, tunnustus ja anteeksipyyntö, lupaukset, tsemppaaminen, parempi elämä, jolloin alkaa yleensä myös samalla tiukka dieetti, tupakkalakko ja kuntokuuri, ja sitten pikkuhiljaa salailuvaihe, jolloin otetaan ehkä vähän silloin tällöin, koska kaikki tuntuu pysyvän hallinnassa. Siitä se sitten yleensä taas lähtee ja pahimmillaan päätyy katkolle asti, mistä äitiä ollaan käyty hakemassa useaan kertaan. Katkolle hän hakeutuu itse, sillä emme ole aina täysin tietoisia kaikista hänen juomaputkistaan. Paremman elämän vaiheessa äiti jaksaa aina hehkuttaa, miten hienoa on, kun elämä on niin paljon parempaa, ja samalla usein pystyy myös arvostelemaan muita alkoholisteja ja heidän valintojaan. Tässä vaiheessa asiasta voidaan yleensä puhua melko avoimestikin, mutta kun aikaa kuluu, aihetta aletaan vältellä, jolloin alkaa taas epäilykseni, että korkki ei ehkä pysykään täysin kiinni. Sitten myöhemmin paljastuu, että näinhän se on taas ollut, kaikista lupauksista huolimatta. Ja tätä samaa on käyty läpi lukuisia ja lukuisia kertoja.
Äiti on ollut melko taitava piilottamaan juomisensa minulta ja veljeltäni nuoruudestamme lähtien. Toki on ollut joitain ylilyöntejä, jolloin äiti on ollut jopa täysin tavoittamattomissa jonkin aikaa (mm. avioeronsa yhteydessä), mutta pääsääntöisesti kuitenkin juominen on pysynyt suhteellisen poissa silmistämme. Äidille soitettaessa kuitenkin äänestä ja reaktioista kuulee heti, onko selvinpäin vai ei. En vihaa mitään niin paljoa kuin kuulla äidin ääntä silloin, kun hän on pikku hiprakassa – hänestä tulee aivan tunnoton ja eleetön kaali, täysin toinen ihminen. Olen tämän äidille kerran sanonut, joten viime vuosina hän ei ole enää vastannutkaan kaikkiin puheluihini, vaan saattanut lähettää soittoni jälkeen vain tekstiviestin, että ”on vieraita käymässä” tai ”on todella väsynyt juuri nyt, soitellaan huomenna”. Tällöin ymmärrän yleensä heti, mistä on todellisuudessa kysymys.
Asun itse kaukana äidistä, joten emme tapaa kuin 1-2 kertaa vuodessa, mutta soittelemme toisillemme viikoittain ja meillä on hyvät välit. Sen sijaan veljeni asuu samassa kaupungissa, joten hän on äidin kanssa enemmän tekemisissä – ja samalla myös enemmän tavoittamattomissa: ei vastaa ajoittain puheluihin, ei avaa ovea, peruu sovittuja tapaamisia jne. Minullehan hän soittelee tietenkin vain silloin, kun kaikki on hyvin, joten minulle tilanne ei aukene enää aina samalla tavalla kuin vielä asuessani lähempänä.
Emme ole veljeni kanssa reagoineet asiaan koskaan kovinkaan suurieleisesti, mutta vuosien hyssyttelyn jälkeen noin puolitoista vuotta sitten teimme totaalisen väliintulon. Nostimme kissan näyttävästi pöydälle, eikä vastaavaa keskustelua ole koskaan aiemmin käyty. Kerroimme rehellisesti, miltä meistä tuntuu ja on tuntunut kaikki nämä vuodet, ja että nyt on mittamme täysi. Annoimme tiukan ehtomme: viina tai me. Mikäli saamme tietää tai kuulla, että hän on alkanut taas juomaan, niin yhteydenpito katkeaa siihen. Ei poikkeuksia, ei edes yhtä kaljaa kavereiden kanssa, koska kuten äitikin on sen monta kertaa tunnustanut, se harvoin jää siihen yhteen kaljaa. Ehkä jää juuri sillä kerralla, mutta sitten tekeekin mieli lisää jo huomenna, eikä sitä junaa ole enää helppo pysäyttää. Äiti otti keskustelun sekä vaatimuksen hyvinkin vakavasti ja kiitteli jälkikäteen useaan kertaan, että saimme hänet havahtumaan tilanteeseensa. Hän lupasi tehdä kaikkensa, että elämä palaa taas raiteilleen eikä meidän tarvitse pettyä häneen enää. Kaikki siis hyvin, kunnes nyt..
Veljeni on taas viime aikoina alkanut huomata joitain merkkejä ilmassa. Itsellänikin on käynyt epäilys mielessä. Tämä ei tavallaan yllätä, vaikka koko sydämeni pohjasta toivon, että äiti olisi tällä kertaa pitänyt lupauksensa. Tietenkin aion puhua asiasta hänen kanssaan ja kysyä suoraan. Olen kuitenkin ahdistunut – mitä jos äiti myöntää juovansa? Tai juoneensa vain vähän, silloin tällöin, ”eihän siitä nyt ole haittaa, jos vähän ottaa”? Tai ei myönnä mitään, mutta huomaan selvästi, että valehtelee? Olemmehan kuitenkin asettaneet veljeni kanssa selvän ehdon. En missään nimessä halua toimia samalla tavalla kuin äitini eli luvata asioita, minkä jälkeen vain vähin äänin lakaista asia maton alle ja unohtaa pikkuhiljaa koko juttu.. olisihan se tavallaan helpointa, sillä tapaamistemme vähyydestä johtuen äiti tuskin jäisi kovin helposti kiinni minulle.
Vaikka elämäni ei ole mennyt mitenkään pilalle äidin juomisen takia, ei ole ollut väkivaltaa, kotona humalassa riehumista tms, niin silti pettymykset, epäily ja pelko ovat olleet aina läsnä. Missä menee kärsivällisyyden raja? Onko minulla missään tilanteessa oikeutta vaatia toista ihmistä olemaan juomatta? Vaikka hän itsekin sitä omien sanojensa mukaan haluaa? Eihän tilanne tule ikinä muuttumaan, jos jotain konkreettista ei tapahdu? Sama oravanpyörä vain jatkuu; romahdus, tunnustus, lupaukset, tsemppaaminen, parempi elämä ja pikkuhiljaa taas valuminen takaisin lähtötilanteeseen. Ja me vain seuraamme voimattomina vierestä, pettyneinä kerta toisensa jälkeen. Eikä kyse ole pelkästään omasta pahasta mielestä vaan myös äidin terveydestä: vaikka hän onkin kiinni työelämässä, niin hänen elintavoillaan ei tarvitse odottaa pitkää ikää. Onko oikein, että toteutan uhkauksemme ja katkaisen välimme siihen asti, kun äiti pystyy todella valitsemaan minut ja veljeni viinan edelle? Koska tämä oli se, mitä väliintulossamme painotimme moneen kertaan – joka ikinen kerta, kun korkki on aukeamassa, on kyseessä tietoinen valinta viinan ja meidän välillä. Ja mikäli korkki on auennut, niin valintahan on siinä tapauksessa aika selvä. Eikö siitä pitäisi myös seurata jotain, jotta käymämme keskustelu ei olisi vain tyhjää sanahelinää, puolin ja toisin? Vai onko jotain muita keinoja, millä viestin saisi perille ja asiaan jotakin muutosta, ennen kuin on liian myöhäistä?
Äiti on ollut melko taitava piilottamaan juomisensa minulta ja veljeltäni nuoruudestamme lähtien. Toki on ollut joitain ylilyöntejä, jolloin äiti on ollut jopa täysin tavoittamattomissa jonkin aikaa (mm. avioeronsa yhteydessä), mutta pääsääntöisesti kuitenkin juominen on pysynyt suhteellisen poissa silmistämme. Äidille soitettaessa kuitenkin äänestä ja reaktioista kuulee heti, onko selvinpäin vai ei. En vihaa mitään niin paljoa kuin kuulla äidin ääntä silloin, kun hän on pikku hiprakassa – hänestä tulee aivan tunnoton ja eleetön kaali, täysin toinen ihminen. Olen tämän äidille kerran sanonut, joten viime vuosina hän ei ole enää vastannutkaan kaikkiin puheluihini, vaan saattanut lähettää soittoni jälkeen vain tekstiviestin, että ”on vieraita käymässä” tai ”on todella väsynyt juuri nyt, soitellaan huomenna”. Tällöin ymmärrän yleensä heti, mistä on todellisuudessa kysymys.
Asun itse kaukana äidistä, joten emme tapaa kuin 1-2 kertaa vuodessa, mutta soittelemme toisillemme viikoittain ja meillä on hyvät välit. Sen sijaan veljeni asuu samassa kaupungissa, joten hän on äidin kanssa enemmän tekemisissä – ja samalla myös enemmän tavoittamattomissa: ei vastaa ajoittain puheluihin, ei avaa ovea, peruu sovittuja tapaamisia jne. Minullehan hän soittelee tietenkin vain silloin, kun kaikki on hyvin, joten minulle tilanne ei aukene enää aina samalla tavalla kuin vielä asuessani lähempänä.
Emme ole veljeni kanssa reagoineet asiaan koskaan kovinkaan suurieleisesti, mutta vuosien hyssyttelyn jälkeen noin puolitoista vuotta sitten teimme totaalisen väliintulon. Nostimme kissan näyttävästi pöydälle, eikä vastaavaa keskustelua ole koskaan aiemmin käyty. Kerroimme rehellisesti, miltä meistä tuntuu ja on tuntunut kaikki nämä vuodet, ja että nyt on mittamme täysi. Annoimme tiukan ehtomme: viina tai me. Mikäli saamme tietää tai kuulla, että hän on alkanut taas juomaan, niin yhteydenpito katkeaa siihen. Ei poikkeuksia, ei edes yhtä kaljaa kavereiden kanssa, koska kuten äitikin on sen monta kertaa tunnustanut, se harvoin jää siihen yhteen kaljaa. Ehkä jää juuri sillä kerralla, mutta sitten tekeekin mieli lisää jo huomenna, eikä sitä junaa ole enää helppo pysäyttää. Äiti otti keskustelun sekä vaatimuksen hyvinkin vakavasti ja kiitteli jälkikäteen useaan kertaan, että saimme hänet havahtumaan tilanteeseensa. Hän lupasi tehdä kaikkensa, että elämä palaa taas raiteilleen eikä meidän tarvitse pettyä häneen enää. Kaikki siis hyvin, kunnes nyt..
Veljeni on taas viime aikoina alkanut huomata joitain merkkejä ilmassa. Itsellänikin on käynyt epäilys mielessä. Tämä ei tavallaan yllätä, vaikka koko sydämeni pohjasta toivon, että äiti olisi tällä kertaa pitänyt lupauksensa. Tietenkin aion puhua asiasta hänen kanssaan ja kysyä suoraan. Olen kuitenkin ahdistunut – mitä jos äiti myöntää juovansa? Tai juoneensa vain vähän, silloin tällöin, ”eihän siitä nyt ole haittaa, jos vähän ottaa”? Tai ei myönnä mitään, mutta huomaan selvästi, että valehtelee? Olemmehan kuitenkin asettaneet veljeni kanssa selvän ehdon. En missään nimessä halua toimia samalla tavalla kuin äitini eli luvata asioita, minkä jälkeen vain vähin äänin lakaista asia maton alle ja unohtaa pikkuhiljaa koko juttu.. olisihan se tavallaan helpointa, sillä tapaamistemme vähyydestä johtuen äiti tuskin jäisi kovin helposti kiinni minulle.
Vaikka elämäni ei ole mennyt mitenkään pilalle äidin juomisen takia, ei ole ollut väkivaltaa, kotona humalassa riehumista tms, niin silti pettymykset, epäily ja pelko ovat olleet aina läsnä. Missä menee kärsivällisyyden raja? Onko minulla missään tilanteessa oikeutta vaatia toista ihmistä olemaan juomatta? Vaikka hän itsekin sitä omien sanojensa mukaan haluaa? Eihän tilanne tule ikinä muuttumaan, jos jotain konkreettista ei tapahdu? Sama oravanpyörä vain jatkuu; romahdus, tunnustus, lupaukset, tsemppaaminen, parempi elämä ja pikkuhiljaa taas valuminen takaisin lähtötilanteeseen. Ja me vain seuraamme voimattomina vierestä, pettyneinä kerta toisensa jälkeen. Eikä kyse ole pelkästään omasta pahasta mielestä vaan myös äidin terveydestä: vaikka hän onkin kiinni työelämässä, niin hänen elintavoillaan ei tarvitse odottaa pitkää ikää. Onko oikein, että toteutan uhkauksemme ja katkaisen välimme siihen asti, kun äiti pystyy todella valitsemaan minut ja veljeni viinan edelle? Koska tämä oli se, mitä väliintulossamme painotimme moneen kertaan – joka ikinen kerta, kun korkki on aukeamassa, on kyseessä tietoinen valinta viinan ja meidän välillä. Ja mikäli korkki on auennut, niin valintahan on siinä tapauksessa aika selvä. Eikö siitä pitäisi myös seurata jotain, jotta käymämme keskustelu ei olisi vain tyhjää sanahelinää, puolin ja toisin? Vai onko jotain muita keinoja, millä viestin saisi perille ja asiaan jotakin muutosta, ennen kuin on liian myöhäistä?
