Äidin väsyminen 2-v:n lapsen kanssa

[Aloner77]

Ongelmani on oma uupumiseni. Minulla on 1,9-vuotias lapsi, joka nielee kaiken aikani ja energiani. Olen siis kotiäiti. Mies tekee pitkää päivää töissä ja on usein työreissuilla. Niinpä olen lähes kaiken ajan lapsen kanssa, lukuunottamatta tunnin tai kahden irtiottoja, noin kerran viikossa. (Käyn n. kerran viikossa esim. lauantaina kaupungilla.) Tämäkin määrä voi monest tuntua huikean paljolta, mutta itsestäni tuntuu että joskus tarvitsisin enemmän. Olen persoonaltani sellainen, että tarvitsen aikaa omien ajatusten kanssa joskus.

Lapsellani on hurja temperamentti. Hän kiukkuilee syömisestä, pukemisesta ja nukkumaan menemisestä ja joskus ajoittain saa kiukkuraivareita, johon ei tunnu autavan mikään. Raivarin iskiessä menen itsekin paniikkiin, herkkä kun olen. Valveilla ollessaan lapsi on pakko huomata koko ajan, muuten hän hermostuu.

Olen paljon yksin. Lähiössäni ei ole ainuttakaan äitituttua, koska olen vältellyt mm. puistoreissuja lapseni toistuvien hepuleiden takia. Olen siis päivisin yksin ja iltaisin yksin.

Mitä voisin tehdä? Olen joskus niin uupunut että vain itken. Valitanko turhasta, onko minulla oikeus olla väsynyt? Joskus oikein pelottaa jäädä lapsen kanssa kahdestaan, pelkään lapsen kiukkukohtauksia ja sitä miten ylipäätään suoriudun arjen rutiinista. Olisi kiva vaihtaa ajatuksia kenties samoin kokevien kanssa.

Marisen ehkä turhista, mutta joskus tuntuu niin yksinäiseltä selviytyä päivästä toiseen. Milloin elämä lapsen kanssa alkaa todella helpottaa? Toisinaan on vaikea edes nauttia koko äitiydestä.

 

[vierailija1234]

sellaista vaihtoehtoa, että veisitte lapsen päivähoitoon muutama päivä viikossa ja puolipäiväisesti. Saisit itsellesi sen ajan ja lapsenne sai uusia lapsikontakteja ja hän oppisi uusia leikkejä ja ehkä nuo kiukkukohtauksetkin laantuisivat. Teillä voi olla edessä muuten hyvin kovat ajat jos ette tee jotain radikaalia.

Olin itse aikoinani harjoittelemassa päiväkodissa ja kuvailemasi kaltainen lapsi tuotiin päiväkotiin juuri sen takia, että äiti ei enää jaksanut ja äidin virikkeet eivät riittänee lapsella.

Tässä asiassa tulee tietenkin taloudellinen tilanne kysymykseen ja kaupungin hoitopaikkojen määrät, mutta esim meillä on kallein päivähoitomaksu ja se on 10€/ pvä ja vähintään 5 päivää pitää ostaa eli tämä ei mikään hirveä taloudellinen tilanne ole silloin jos puolisosi saa edes keskitason palkkaa.

Muista, että et missään nimessä ole huono äiti, sillä kaikki väsyvät joskus ja kun on paljon lapsen kanssa kaksin niin ei se helppoa ole ja varsinkin jos on hivenen "erakkomainen" eli tarvitsee tietyn määrän sitä omassa rauhassa olemista, että jaksaa taas antaa itsestään muille.

Kirjoittelehan joskus mitä päädyitte miehesi kanssa tekemään.

 

[ModestyB]

Olen paljon yksin. Lähiössäni ei ole ainuttakaan äitituttua, koska olen vältellyt mm. puistoreissuja lapseni toistuvien hepuleiden takia. Olen siis päivisin yksin ja iltaisin yksin.

Mitä voisin tehdä? Olen joskus niin uupunut että vain itken. Valitanko turhasta, onko minulla oikeus olla väsynyt? Joskus oikein pelottaa jäädä lapsen kanssa kahdestaan, pelkään lapsen kiukkukohtauksia ja sitä miten ylipäätään suoriudun arjen rutiinista.

Onpa rankka tilanne. En kyllä välittäisi kiukkukohtauksista julkipaikoilla, ne ovat ihan tavallisia pikkulapsilla. Kannattaa etsiytyä toisten äitien ja lasten seuraan! Kun näkee muiden käytöstä, niin saa itsekin enemmän perspektiiviä siihen, miten monenlainen käytös on normaalia ja tavallista, sekä äideillä että lapsilla .

Voisi myös olla hedelmällistä ottaa yhteyttä neuvolan kasvatuspsykologiin, käydä siellä juttelemassa kerran tai muutaman. He voivat antaa vinkkejä kiukkutilanteisiin ja jaksamiseenkin, sekä tsekata, että kyseessä on tavallinen temperamenttipiirre lapsessa, eikä oire jostain muusta, jota ehkä olisi hyvä hoitaa. Todennäköistähän on, että lapsi normaali ja hänen kanssaan elämiseen löytyy keinoja, kun yhdessä pohditaan. Psykologilla käynti ei mitenkään leimaa huonoksi vanhemmaksi tai sosiaalitapaukseksi, vaan on merkki, että osaa hakea apua tarvittaessa.

Toisaalta kyllä aika usein tepsivimmät keinot löytyvät muilta äideiltä, joten siksikin kannattaa hakeutua puistoihin, kerhoihin ja muualle. Siellä lapsikin saa palautetta muilta lapsilta ja oppii (hitaasti tietenkin, mutta kuitenkin), mikä on hyväksyttävää muiden seurassa.

Sinulla on tottakai oikeus olla väsynyt ja valittaa. Ei "helpoimmankaan" lapsen äiti aina jaksa ja valittaminen purkaa paineita. Tunteiden tunnistaminen ja myöntäminen on ensimmäinen askel eteenpäin.

Hyvä kirja on Temperamentti, kirj. Keltikangas-Järvinen, monista kirjastoista löytyy.

 

[Minulle xxx]

ratkaisuksi oli työn etsiminen ja nyt olen tyytyväinen

 

[Maria Kuoksa]

[/quote] Mitä voisin tehdä? Olen joskus niin uupunut että vain itken. Valitanko turhasta, onko minulla oikeus olla väsynyt? Joskus oikein pelottaa jäädä lapsen kanssa kahdestaan, pelkään lapsen kiukkukohtauksia ja sitä miten ylipäätään suoriudun arjen rutiinista. Olisi kiva vaihtaa ajatuksia kenties samoin kokevien kanssa.

Marisen ehkä turhista, mutta joskus tuntuu niin yksinäiseltä selviytyä päivästä toiseen. Milloin elämä lapsen kanssa alkaa todella helpottaa? Toisinaan on vaikea edes nauttia koko äitiydestä. [/quote]

Hei Aloner77 ja me muut väsyneet äidit,
päivät tuntuvat pitkiltä ja yöt pelottaa, roskiksen vieminen ulos on ylivoimaista. Kirjoituksesi palauttaa voimakkaasti mieleen muutaman vuoden takaiset tunnelmat pienten lasten kanssa kotona.

Et valita turhasta ja kyllä on oikeus olla väsynyt! Toivottavasti löydät pian jonkun, joka jakaa kanssasi surua, väsymystä ja pelkoa. Yksin ei kenenkään tarvitse jaksaa.

Itselleni tärkeitä paikkoja ja henkilöitä olivat MLL:n avoinpäiväkoti ja sen osaava henkilökunta. Sain mennä istumaan, huokaisemaan ja juomaan kupin kahvia. Lapsilla oli jaksavaa aikuisten ja toisten lasten seuraa, minä löysin muita meitä väsyneitä äitejä.

Meille äideille oli yhteistä se, että olimme odottaneet ja toivoneet lapsiamme kovasti. Emme uskaltaneet edes aluksi tunnustaa (itsellemme) toisillemme, miten väsyneitä ja pettyneitä olimme itseemme ja pelottaviin tunteisiin, joita varsinkin herkästi kaikkeen reagoivat lapset meissä herättivät. Jokainen oli itsekseen hiljaa häpeissään.

Täällä Jyväskylässä on hieno mahdollisuus saada opiskelijoiden "Terveystuvalta" harjoittelija kotiin avuksi. Nämä nuoret olivat minulle ja pojilleni erittäin tärkeitä auttajia. Meille riitti, että joku tuli jakamaan kanssamme arkea. Muistan yhden opiskelijan, joka talutti minut päiväunille poikien kanssa ja herättyämme lattiat oli puhtaat, tavarat paikoillaan ja kahvi keitettynä. En usko, että opiskelija koskaan saa tietää, miten tärkeä hetki se meidän perheelle oli. Opin ottamaan apua vastaan ja aloin ymmärtää, ettei tätä kaikkea oltu tarkoitettu yksin kannettavaksi.

Minulle oli vaikeinta myöntää, etten yksin pärjää ja jaksakaan. En jaksanut enkä osannut olla lempeä ja ymmärtäväinen äiti, jonka lapsi nauttii omasta elämästään ja tuo pelkästään valoa ja rakkautta perheeseen. Neuvolasta lähdin lähes aina itkien pois. Vaatimukset tuntuivat kovilta ja arkemme oli kaukana siitä, mitä sen olisi pitänyt olla (lapset nukkuivat kainalossa, söimme pääasiassa purkkiruokaa, lapset nukkuivat liikkuvissa rattaissa, tuttipullot olivat liian pitkään käytössä, jne). Sain paljon apua äidiltäni, siskoltani ja ystäviltäni. Tästä avusta en tosin silloin osannut riittävästi kiittää. Väsymys on hyvin yksinäinen ja toivoton maailma.

Väsyneille ja yksinäisille äideille on olemassa ryhmiä, tukihenkilöitä, toimintaa, lastenhoitoapua, jne. Ystäväni teki tärkeää työtä äitien tukiryhmän suunnittelussa ja toiminnan kehittämisessä. Ryhmä ja hyvä toiminta ei tavoittanut äitejä. Surullista, mutta totta: Meitä väsyneitä äitejä on vaikea löytää ja vielä vaikeampi meidän on löytää olemassa olevat verkostot. Arki vie voimat. Meidät pitäisi tulla hakemaan kotoa tai vielä tärkeämpää meidän kotiin pitäisi tulla. Arjen jakaminen jonkun kanssa helpottaisi.

Nykyisessä työssäni yritän olla herkkänä ihmisten kuulemisessa ja siinä miten työssä ja työyhteisössä jaksetaan. Monet sinnittelevät työpaikalla tilanteissa, jotka pitkään kestäessä sairastuttavat. Samaa häpeää, väsymistä, sinnittelyä ja ongelmien piilottelua, mutta toisenlaisessa ympäristössä.

Toivon meille kaikille enemmän rohkeutta ja taitoa jakaa tätä yhteistä arkea. Onneksi emme ole yksin ja tiedän, että aina löytyy joku, joka auttaa. Maria

ps. Alalone77 sinä olet hyvä ja rakas äiti lapsellesi, jos haluat kirjoittaa minulle, niin tässäpä tämä e-mail: maria.kuoksa@mariarkki.fi

 

[väsynyt ollut myös]

Ensinnäkin et ole yksin, muistan kovasti tuon ikävaiheen kuinka olin puhkipahki lapsen kanssa joka tosin on yleensä rauhallinen ja "järkevä" mut kehitysvaihe toi nuo kiukkukohtaukset.

Älä missään nimessä välitä kiukkukohtauksista, jos olet yhtään seuraillu ympäristöä niin joka puolella lapset saavat kiukkukohtauksia; kaupan lelu/karkkihyllyllä tai viimeistään kassan jälkeen kun on niitä makeis- ja leluautomaatteja ja keinuvia hevosia, leikkikentällä ei asiat aina suju joskus vaan huudattaa tai viimestään sit kun lähdetään kotiin niin täytyy kampeemalla nostaa kiukkupussi rattaisiin...ne kuuluu asiaan vaikka kuin hävettäis ni kyllä jokainen vanhempi on saman kokenu, luulisin. Joskus itestä tuntuu että mitäköhän naapurit ajattelee mitä lapselleni teen kun välillä sitä kiljumista tulee ihanihanjoka-aiheesta mut sit helpotti kerran kun sain omani päikkäreille ja luin partsilla romaania niin naapurin pusikosta kuului sit oikein kova ärjäisy...elikkästä sieläkin vähän vanhemmilla keitti.

ÄLä päästä lasta hallitsemaan itseäsi, sinun täytyy hallita lastasi. Älä anna lapsen käyttäytymisen ns. määrätä mihin sen kanssa uskaltaudut vaan vaadi lapselta käyttäytymistä. Äläkä myöskään näytä pelkoasi ja hämmennystäsi kiukkukohtauksen tullessa vaan se miten asian hoidat tee se järkähtämättömän rauhallisella tavalla, siis päättäväisellä äläkä souda ja huopaa eri ratkaisujen välillä. Se tapa millä päätätä asian selvittää, pidä se päätös loppuun asti vaikka joskus se tuntuukin hölmöltä. Tuon ikäinen kyllä kait muutenkin vaatii huomiota jatkuvasti, etenkin kun on ainut lapsi, mutta pikkuhiljaa voit opettaa lasta leikkimään omiakin leikkejä vain olelmalla menemättä leikkiin mukaan. Itse vain aloin ilmoittaa että äiti tekee nyt tämän kotityön, nyt on sinun aika leikkiä itse jne.

Ok tuossa tuli nyt sit niitä hyviä neuvoja joita on ollu vaikea tai mahdoton aina itsekään toteuttaa mutta jos edes niitä pystyis pitämään mielessä?

Mene ihmeessä nyt kuitenkin lapsen kanssa puistoihin ym tapaamaan muita äitejä ja lapseja se piristää teitä kumpaakin kummasti, voi ne kiukkukohtauksetkin unohtua. Ja itseäs piristää kun kuulet muiden äitien "marisevan" samoja asioita ja ovat väsyneitä. että et siis ole yksin.

Osaaikahoito ei olisi varmasti hullumpi ajatus ja sinun töihin meno.

Tsemppiä.

 

[Mä myös]

Meidänkin lapsi saa noita kiukkukohtauksia jos on vaan äidin kanssa kaksisteen kotona. Kohtaukset vähenee huomattavasti kun pari kertaa viikossa käydään avoimessa päiväkodissa.

Lapsi on jo sen ikäinen että tarvitsee muutakin seuraa kuin äidin, vaikka ei vielä varsinaisesti osaakaan muiden lasten kanssa leikkiä.

Ymmärrän että on vaikea lähteä kerhoihin tms. kokoontumisiin. Niin minullakin oli, ujo kun olen. Mutta sitten päätin rohkaista mieleni ja kokeilla. Usko pois, siellä piristyy itsekin ja lapselle tekee hyvää nähdä muita lapsia.

Ei siellä ole pakko kokoajan seurustella muiden äitien kanssa. Itsekin pääasiassa istun ja tarkkailen Ja pikkuhiljaa sitä pääsee mukaan juttuihinkin.

Et todellakaan ole ainoa väsynyt äiti eikä lapsesi ainoa kiukkuilija!

 

[Puistoraivari]

Meillä puistossa jokainen äiti saa "oikein luvalla" nauttia siitä kun toisen lapset saavat noita raivareita. Jokainen lapsi kun niitä saa aina vuorollaan. Kukaan ei ilku, mutta on ihana nähdä kuinka ne ihanimmatkin lapset huutavat välillä aivan tyhjästä. Puistossa saa muutenkin ne parhaat vertaistuet kun ihan oikeasti näkee kaikilla muilla ne ihan samat ongelmat.
Jos lapsi ei tuossa iässä kiukuttele ikinä on se suurempi ongelma kun kiukuttelu. Tuo kiukkuvaihe on täysin normaali kehitykseen kuuluva. Kiukun taso sitten vaihtelee lapsen tempperamentin mukaan.
Mun tyttö mm. hakkasi viime kesänä päätä asfalttiin niin kovaa, että päästä tuli verta. Tämä jonkun tyhmän "haluan kantaa mainoksen" tmv takia...

Neuvolassakin voi keskustella noista raivareista. Tosin ei siihen kukaan osaa "parantavaa" neuvoa antaa, kun kuuluu ikään. Lapsen on pakko oppia, että haluta saa, mutta kaikkea haluamaansa ei voi saada. Vanhemmat yksi tärkeä tehtävä on aiheuttaa mielipahaa... Se kasvattaa lasta.

Ja mene ulos. Mua ainakin helpottaa yksikin tunti auringon paisteessa tämän piiiitkän syksyn keskellä.

 

[Elina1]

Tulee mieleen, että millainen sitten odottaisit 2-vuotiaan olevan? Siinä iässä useimmilla alkaa ns. uhmaikä, jolloin tosiaankin raivarit kuuluvat asiaan. Ei sen takia voi eikä kannata jäädä neljän seinän sisään. Uhmaiän "tarkoitus" on harjoitella asioita kuten omaa tahtoa ja pettymyksen sietoa. 2-vuotiaan on myös jo hyvä alkaa turvallisesti harjoitella sitä, miten muitten ihmisten kanssa tullaan toimeen (muittenkin kuin äidin). Ei kukaan ole seppä syntyessään, eli ei voi odottaa 2-vuotiaalta heti seurapiirikäytöstä, mutta jos ei pääse koskaan harjoittelemaan, ei voi myöskään oppia. Ihan varmasti muut äidit ymmärtävät lapsesi raivarit, kaikilla muilla kun on ihan samanlaista...

 

[tiinaliisa]

Meillä ainakin alkaa raivareita saada sekä äiti että lapsi, jos ei joka päivä ulkoilla puistossa tms. Lisäksi käydään kerhoissa, kyläillään muitten lasten ja äitien luona (ollaan tutustuttu kerhossa), käydään kirjastossa jne. Jos ollaan parikin päivää ihan kotona neljän seinän sisällä, alkaa tosiaankin väsyttää. Kannattaa siis lähteä vaan ulos, se voi vähentää raivareita kun lapsella on muutakin tekemistä kuin kiukuttelu ja äidin huomion hakeminen.

Ei kannata pelästyä, vaikka oma lapsi ei aina käyttäytyisi niin hyvin. Ongelmatilanteita voi yrittää ajatella oppimistilanteina niin äidille kuin lapsellekin. Äiti voi yrittää opetella suhtautumaan raivareihin rauhallisesti ja lapsi voi yrittää opetella miten "ihmisten ilmoilla" käyttäydytään. Silloin kun se on mahdollista (jos siis lapsi kuuntelee puhetta), äiti voi selittää ja näyttää esimerkkiä, miten tilanteessa voisi toimia toisin. Esim. jos haluaa leikkiä jonkun toisen leluillla, ei voi mennä niitä ottamaan kädestä mutta voi kysyä lupaa saako lainata. Jos lapsi vain potkii ja raivoaa niin antaa raivota, kunhan ei satuta itseään tai muita, tai riko paikkoja. Jos pyrkii satuttamaan, niin lasta voi pidellä kiinni, mutta jos esim. makaa leikkipuistossa hiekassa ja kiljuu, niin antaa kiljua ihan rauhassa enimmät höyryt pihalle.

En halua mitenkään masentaa lisää, mutta sanoisin että omaan surkeuteen ei kannata jäädä vellomaan, se vain pahentaa tilannetta. Lähiöissä on yleensä paljon lapsiperheitä ja usein järjestetään toimintaa (esim. MLL:n perhekahvila tai seurakunnan perhekerho) jossa voi tutustua muihin. 2-vuotiaalle on jo muiden lasten seura hyväksi ja tarpeellista, ja sanoisin että muiden aikuisten seura voi tehdä myös hyvää 2 vuotta kotona olleelle äidille...

 

[*-*-]

Kaikki nuo menemiset puistoon, avoimeen, kirjastoon ym. paikkoihin ovat mielestäni hyviä ideoita. Mutta kun on väsynyt ei yksinkertaisesti välttämättä jaksa lähteä mihinkään. Varsinkaan jos lapsia on kaksi. Itselläni on kolmivuotias ja parikuinen vauva eikä lähteminen ole niin yksinkertaista ja välillä haluaisin lähteä, mutta en vain saa aikaiseksi lähtemistä. Välillä ärsyttää kaikki lehtiartikkelit sekä vauvaikaa käsittelevät opukest kun niissä sanotaan, että lepää silloin kun vauva nukkuu, mutta jos vauvalla on isompia sisarruksia ei lepääminen onnistu silloin kun vauva nukkuu. Isommat sisarrukset eivät aina juuri tuolloin nuku.

Kolmevuotias lapseni käy kerhossa kahtena päivänä viikossa, mutta tuo kerhohetki on niin lyhyt ja yleensä vauva sattuu tietenkin valvomaan juuri tuossa välissä, niin ei omaa aikaa juurikaan jää. Mutta tuona hetkenä on kiva piipahtaa vaikka kirjastossa tai kaupolla, niin pääsee vähän pois kotonta ja näkee ihmisiä. Alle kolmivuotiaille ei taida paloa kerhotoimintaa löytyä. Ainakin seurakunnan kerhot ovat yli kolmivuotiaille. Tiedän kyllä että on olemassa yksityisiä kerhoja joihin 2-vuotiaat pääsevät.

Minusta parasta piristystä arkeen on se kun joku tulee kylään. Tällöin ei itse tarvitse lähteä mihinkään. Tietty on myös kiva ja tekee hyvää välillä itse lähteä kodin ulkopuolelle kun täällä saa kuitenkin päivittäin olla ihan tarpeeksi. Olisiko sinulla Aloner77 ystäviä, jotka olisivat myös kotona ja voisitte vaikka kyläillä vuorotellen toistenne luona. Ei haittaa vaikka ystävä olisi kauempanakin, jopa pari kertaa kuukaudessa kyläily piristää ja voihan sitä vaikka mennä ihan yökyläänkin jos ystävä oikein pitkän matkan päässä asuu, mutta varmasti kyläily piristäisi.

Toinen mikä voisi piristää teitä molempia olisi lähteä yhdessä harrastamaan jotain. Muskari, uiminen ym. Monilla saleilla on myös lapsiparkki johon varsinkin päivisin voi viedä pienemmänkin lapsen. Tällöin lapsi näkisi muita ihmisiä ja saisi virikkeitä sekä sinäkin pääsisit vähän pois neljän seinän sisältä.

Tsemppiä ja koita jaksaa vain lähteä lapsen kanssa kotonta pois niin piristyt.