T
Tunteellinensiili
Vieras
Lapsen saaminen, äitiys ja odottaminen. Nämä asiat luetaan yhdiksi maailman uskomattomimmiksi asioiksi. Murhe ei ole ehkä sanana omiaan kuvaamaan tätä aihetta.
Mutta entä jos oletkin 16-vuotias neiti, vasta itseäsi etsimässä ja opettelemassa elämään ja epäilet olevasi raskaana?
Niin, kenellekään ei ole varmaan suurikaan yllätys kun esittäydyn olevani tuo 16-vuotias neiti painiskelemassa ison ongelman kanssa. Elämäni on ollut tähän mennessä yhtä vuoristorataa, olen taistellut läpi myskyisten murrosiän tuntemusten, perheongelmien ja raskaan masennuksen. Olen sijoitettuna avohuollon tukitoimenpiteenä osaavaan perhekotiin ja pikkuhiljaa alkaa mustan pilven takana paistamaan ujo aurinko. Poikaystävän kanssa laastariehkäisy tuli kuvioihin sukupuolielämän herättyä ja se vaihtoehto sopi mainiosti minulle, ADHD:ta sairastavalle hulivilille, kun ei aina tarvinnut olla muistamassa sitä tärkeää pilleriä.
Mutta kuinkas kävikään, ei tarvittu kuin se yksi maaginen unohdus, yhden viikon laastari jäi kaappiin. Tiesin aina, että huolimattomuuteni kostautuu tavalla tai toisella, myös siinäkin asiassa että ikinä en ole vaivautunut kuukautiskiertoani seuraamaan - Alusta alkaen sillä perusteella että kun kuukautiset tulee, niin ne tulee. Siksi tässä ollaankin pienissä vaikeuksissa.
Nyt heti ilmoitan, että en ole tehnyt raskaustestiä. Siihen vaikuttavat monet asiat: Minulla ei ole tietoa 'oikeasta' testauspäivästä, pelottaa, jos olen raskaana tai jos en olekaan..
Olen viime viikkoina lähes neuroottisesti seurannut itseäni. Huvittavaa sinänsä, kuusitoistavuotiaan kuuluisi hengata kavereitten kanssa kaupungilla ja angstata vanhemmilleen, mutta sitten olen minä joka herään viideltä aamuyöllä koluamaan vauva-chatteja ja foorumeja.
Päähäni on iskostunut vahvasti lause (En tietenkään muista sanatarkasti) :
"Jos kovasti toivoo olevansa raskaana, niin sitä saa kehitettyä itselleen täysin raskautta ennustavat oireet."
Palaan tuohon 'toivottu vai ei-toivottu' asetelmaan myöhemmin.
Ensimmäiseksi tulivat mahakivut. Ne eivät herättäneet minussa mitään sen kummempaa, ennen kuin niitä ilmaantui poikkeuksellisen useasti. En osaa kuvailla millaista kipu täsmälleen oli, mutta se saattoi lykätä nukahtamista. Pissalle nousin vähintään kerran yössä ja sen jälkeen uni ei enää tullut.
"Entä jos?" Alkoi hiljalleen nousta päähäni. Sitten tulivat armoton väsymys, palelu, rintojen arkuus, huimaus, pääkipu ja kaikki mitä kuvitella saattaa.
Aina peilin ohi kävellessä sitä vilkaisee mahaansa ja miettii mitä pitäisi ja mitä on lupa tuntea tuntea kun elää niin kovassa epätietoisuudessa.
Äitini tapaan olen kärsinyt kroonisesta vauvakuumeesta heti teini-iän alettua. En tiedä kuinka todellista se loppujen lopuksi sitten oli, oliko minusta vain ihanaa seurata leikkiviä lapsia tai syötettäviä vauvoja kun heti tosipaikan iskiessä päälle tuli myös pelko. Poikaystäväni on joutunut kuunnella vauvatouhutustani jo kolmatta vuotta, mutta koskaan emme ole vauvaa päättäneet hankkia. Viime päivinä olen murehtinut hänelle kummallisista oireistani, mutta hän suhtautuu niihin epäilevästi: "Ei siellä mitään kuitenkaan ole".
Entä jos on? Entä JOS? En minä ole kykeneväinen huolehtimaan pienestä lapsesta joka on riippuvainen minusta. Väkisinkin kuvittelen itseni sairaalan valkeille lakanoille kärvistelemään kun lääkäri kaapii pienen sielun sisästäni ja heittää pois. En ole pohtinut aborttia sen kummemmin, mutta minusta tuntuu että moraalini on sitä vastaan. En halua herättää mielipiteelläni mitään kinastelua. (Okei, okei, te olette aikuisia...) Ainoana vaihtoehtona näkisin lapsen antamisen joillekin rakastaville, lapsettomille vanhemmille, mutta entäs sitten, kun lapsi jota olen työllä, tuskalla ja rakkaudella kantanut ainakin sen yhdeksän kuukautta, viedään käsistäni pois. MINUN lapseni? En tiedä onko tämä nyt ajankohtaista murehtia näitä, mutta minun pelkoni on ajankohtaista. Se on väistymätöntä ja kivuliasta, samalla innostusta ja häpeää. Pelkään olevani aikuisten silmissä "se typerä teinityttö joka hommautui paksuksi ollessaan itsekin vielä lapsi", ja niinhän se ehkä onkin. Tosiasiasioita on paha kiistää.
Eihän se tokikaan ole nykyään mitään kovin uutta että nuorena tullaan raskaaksi, lapsi synnytetään ja sen kanssa kitkutetaan sossuntuella ja niin edespäin. (Anteeksi stereotypiani, poikkeuksiakin varmasti on : ))
Mutta minä haluan tarjota lapselleni jotain muuta. Minä haluan olla kykeneväinen rakastamaan lastani niin paljon kuin se on mahdollista, minä haluan olla viisaampi ja kärsivällinen tehdäkseni lapsestani onnellisen. Se lapsi jonka joskus synnytän, ei ole vain minun vauvani, minun pienokaiseni jota olen halunnut - hän on ihminen, oma persoonansa jonka minä olen velvoitettu auttamaan kohti tasapainoista ja onnellista elämää.
Pahin mahdollinen vastaus mitä tähän tunnepurkaukseeni voisin saada, olisi ehkä: "Tee nyt se testi perkeleen kakara ja mene muualle valittamaan!" (Okei, okei, muakin naurattaa :'DD) Nojoo, mutta halusin jakaa ison murheeni ihmisten kanssa joilla on kokemusta, ehkä myös samoista tuntemuksista. Voihan olla, että kaikki oireiluni on vain kuvitelmaa ja jossain määrin heikkoa toivoakin, mutta tunne on aito. Ei sitä, että jossain mahakummun sisällä on kasvamassa uusi elämä, voi käsittää. Varsinkaan kun on yhtä vanha ja kokenut kuin minä satun olemaan.
Suuri kiitos kaikille jotka jaksoivat lukea kirjoitukseni. Liitän loppuun myös sähköpostiosoitteeni ja MSN:ni, jos joku haluaa ottaa minuun siten yhteyttä. Toivon pikaisia ystävällisiä vastauksia, joko tänne tai alla oleviin osoitteisiin.
Aurinkoterveisin kaikille mammoille ja odottaville,
Tunteellinensiili
S-posti: ikimetsa@suomi24.fi
MSN: Tekoblondi@hotmail.com
Mutta entä jos oletkin 16-vuotias neiti, vasta itseäsi etsimässä ja opettelemassa elämään ja epäilet olevasi raskaana?
Niin, kenellekään ei ole varmaan suurikaan yllätys kun esittäydyn olevani tuo 16-vuotias neiti painiskelemassa ison ongelman kanssa. Elämäni on ollut tähän mennessä yhtä vuoristorataa, olen taistellut läpi myskyisten murrosiän tuntemusten, perheongelmien ja raskaan masennuksen. Olen sijoitettuna avohuollon tukitoimenpiteenä osaavaan perhekotiin ja pikkuhiljaa alkaa mustan pilven takana paistamaan ujo aurinko. Poikaystävän kanssa laastariehkäisy tuli kuvioihin sukupuolielämän herättyä ja se vaihtoehto sopi mainiosti minulle, ADHD:ta sairastavalle hulivilille, kun ei aina tarvinnut olla muistamassa sitä tärkeää pilleriä.
Mutta kuinkas kävikään, ei tarvittu kuin se yksi maaginen unohdus, yhden viikon laastari jäi kaappiin. Tiesin aina, että huolimattomuuteni kostautuu tavalla tai toisella, myös siinäkin asiassa että ikinä en ole vaivautunut kuukautiskiertoani seuraamaan - Alusta alkaen sillä perusteella että kun kuukautiset tulee, niin ne tulee. Siksi tässä ollaankin pienissä vaikeuksissa.
Nyt heti ilmoitan, että en ole tehnyt raskaustestiä. Siihen vaikuttavat monet asiat: Minulla ei ole tietoa 'oikeasta' testauspäivästä, pelottaa, jos olen raskaana tai jos en olekaan..
Olen viime viikkoina lähes neuroottisesti seurannut itseäni. Huvittavaa sinänsä, kuusitoistavuotiaan kuuluisi hengata kavereitten kanssa kaupungilla ja angstata vanhemmilleen, mutta sitten olen minä joka herään viideltä aamuyöllä koluamaan vauva-chatteja ja foorumeja.
Päähäni on iskostunut vahvasti lause (En tietenkään muista sanatarkasti) :
"Jos kovasti toivoo olevansa raskaana, niin sitä saa kehitettyä itselleen täysin raskautta ennustavat oireet."
Palaan tuohon 'toivottu vai ei-toivottu' asetelmaan myöhemmin.
Ensimmäiseksi tulivat mahakivut. Ne eivät herättäneet minussa mitään sen kummempaa, ennen kuin niitä ilmaantui poikkeuksellisen useasti. En osaa kuvailla millaista kipu täsmälleen oli, mutta se saattoi lykätä nukahtamista. Pissalle nousin vähintään kerran yössä ja sen jälkeen uni ei enää tullut.
"Entä jos?" Alkoi hiljalleen nousta päähäni. Sitten tulivat armoton väsymys, palelu, rintojen arkuus, huimaus, pääkipu ja kaikki mitä kuvitella saattaa.
Aina peilin ohi kävellessä sitä vilkaisee mahaansa ja miettii mitä pitäisi ja mitä on lupa tuntea tuntea kun elää niin kovassa epätietoisuudessa.
Äitini tapaan olen kärsinyt kroonisesta vauvakuumeesta heti teini-iän alettua. En tiedä kuinka todellista se loppujen lopuksi sitten oli, oliko minusta vain ihanaa seurata leikkiviä lapsia tai syötettäviä vauvoja kun heti tosipaikan iskiessä päälle tuli myös pelko. Poikaystäväni on joutunut kuunnella vauvatouhutustani jo kolmatta vuotta, mutta koskaan emme ole vauvaa päättäneet hankkia. Viime päivinä olen murehtinut hänelle kummallisista oireistani, mutta hän suhtautuu niihin epäilevästi: "Ei siellä mitään kuitenkaan ole".
Entä jos on? Entä JOS? En minä ole kykeneväinen huolehtimaan pienestä lapsesta joka on riippuvainen minusta. Väkisinkin kuvittelen itseni sairaalan valkeille lakanoille kärvistelemään kun lääkäri kaapii pienen sielun sisästäni ja heittää pois. En ole pohtinut aborttia sen kummemmin, mutta minusta tuntuu että moraalini on sitä vastaan. En halua herättää mielipiteelläni mitään kinastelua. (Okei, okei, te olette aikuisia...) Ainoana vaihtoehtona näkisin lapsen antamisen joillekin rakastaville, lapsettomille vanhemmille, mutta entäs sitten, kun lapsi jota olen työllä, tuskalla ja rakkaudella kantanut ainakin sen yhdeksän kuukautta, viedään käsistäni pois. MINUN lapseni? En tiedä onko tämä nyt ajankohtaista murehtia näitä, mutta minun pelkoni on ajankohtaista. Se on väistymätöntä ja kivuliasta, samalla innostusta ja häpeää. Pelkään olevani aikuisten silmissä "se typerä teinityttö joka hommautui paksuksi ollessaan itsekin vielä lapsi", ja niinhän se ehkä onkin. Tosiasiasioita on paha kiistää.
Eihän se tokikaan ole nykyään mitään kovin uutta että nuorena tullaan raskaaksi, lapsi synnytetään ja sen kanssa kitkutetaan sossuntuella ja niin edespäin. (Anteeksi stereotypiani, poikkeuksiakin varmasti on : ))
Mutta minä haluan tarjota lapselleni jotain muuta. Minä haluan olla kykeneväinen rakastamaan lastani niin paljon kuin se on mahdollista, minä haluan olla viisaampi ja kärsivällinen tehdäkseni lapsestani onnellisen. Se lapsi jonka joskus synnytän, ei ole vain minun vauvani, minun pienokaiseni jota olen halunnut - hän on ihminen, oma persoonansa jonka minä olen velvoitettu auttamaan kohti tasapainoista ja onnellista elämää.
Pahin mahdollinen vastaus mitä tähän tunnepurkaukseeni voisin saada, olisi ehkä: "Tee nyt se testi perkeleen kakara ja mene muualle valittamaan!" (Okei, okei, muakin naurattaa :'DD) Nojoo, mutta halusin jakaa ison murheeni ihmisten kanssa joilla on kokemusta, ehkä myös samoista tuntemuksista. Voihan olla, että kaikki oireiluni on vain kuvitelmaa ja jossain määrin heikkoa toivoakin, mutta tunne on aito. Ei sitä, että jossain mahakummun sisällä on kasvamassa uusi elämä, voi käsittää. Varsinkaan kun on yhtä vanha ja kokenut kuin minä satun olemaan.
Suuri kiitos kaikille jotka jaksoivat lukea kirjoitukseni. Liitän loppuun myös sähköpostiosoitteeni ja MSN:ni, jos joku haluaa ottaa minuun siten yhteyttä. Toivon pikaisia ystävällisiä vastauksia, joko tänne tai alla oleviin osoitteisiin.
Aurinkoterveisin kaikille mammoille ja odottaville,
Tunteellinensiili
S-posti: ikimetsa@suomi24.fi
MSN: Tekoblondi@hotmail.com
Mulla on nyt palava vimma todistaa että oon sen kuusitoista vuotta minkä sanoin. Hmm, en koskaan uskonut todistelevani alaikäisyyttäni, mutta kaikkea sitä eteen sattuu.
