Aikuistuminen pelottaa ja ahdistaa..

["Vieras"]

Tajusin juuri, että täytän pian 20 vuotta. Vanhempani erosivat riitaisasti, kun olin 13 vuotias. Muutin kotoa pois n. 16 vuotiaana, nyt olen asunut pian 3 vuotta 800km päässä vanhemmistani, ja perheestäni. Olen ollut kihloissa 2,5v. Ja vasta nyt todellisuus iski, kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Miksi lähdin kotoa niin aikaisin? Herranjestas, mä alan olla aikuinen nainen, ja olen perustamassa omaa perhettä! Ensimmäistä kertaa totean, että nyt on oikeasti ikävä äitiä.

Pelottaa. Pelottaa kasvaa aikuiseksi, ja luoda oma perhe ja elämä. Miksi mä en vaan silloin 16 vuotiaana ymmärtäny, että olisin voinu ihan hyvin asua vielä pari vuotta kotona? Mutta ei, maailma houkutti liikaa, ja nyt se on myöhäistä..

 

[astrolabe]

Ei kai se myöhäistä oo? Mulle äiti ainakin terotti, että kotiin saa aina tulla. Veikkaan, että vajaa kk kotona ja oma kämppä alkaa tuntua taas hooukuttelevalta. Ite olin parisen viikkoa sitten miltei viikon äitini hoivissa. Välillä saa aikuinenkin olla taas pieni. Aikuisena voi napsia rusinat pullasta: voi pelata koko yön, vaikka varhainen ylösnousu odottaa, kukaan ei määrää mitä saat syödä ja milloin, kavereita voi nähä arkisinkin kaupungilla jne. Prosessi se on mutta ihan hyvin se menee, kun muistat ttei rooliin tarvi jumiutua.

 

[nuori aikuinen :)]

Minua ahdisti jossain vaiheessa tajuta se, että olinkin yhtäkkiä mieheni kanssa kahdestaan. Vaikka olin opiskelujen takia asunutki kauan jo yksin, niin sinkkuna ajattelin aina niin, että sitten kun menen kotiin vanhempieni luokse, niin olen kotona. Kesti aika kauan sopeutua siihen, että miehen kanssa olen nyt "henkisesti kotona"i, eikä tarvitse haikailla mihinkään muualle. Nyt kotona on kiva käydä, mutta kahdestaan olemme toisillemme koti.

Aikuistuminen ja vastuun kantaminen jännittää. Toki kysytään vanhemmilta tosi usein neuvoa ja käydään kylässä, mutta pikku hiljaa olemme koko ajan enemmän se "itsenäinen yksikkö". Meillä seuraava askel olisi perheenlisäys. Sitä tässä harkitaan nyt huolella, olisimmeko siihen valmiita taloudellisesti, henkisesti ja kaikin puolin.

Mikä sua tarkalleen ahdistaa? Onko teillä jotain konkreettista ongelmaa vai onko se vain sellaista epämääräistä aikuistumisen tajuamista? Toisaalta olet vasta pian 20-vuotias, vielä aika nuori ja minusta sun ei tarvitse liikaa murehtia kaikesta tulevasta vastuusta.

Vaikka se nuoruuden taakse jättäminen tekeekin jotenkin kipeää, eikä taakse voi enää palata, niin aikuisuuteen kasvaa omalla tahdillaan. Ehkä myös virheitä tehden, mutta pikku hiljaa kuitenkin koko ajan oppii ja tottuu. Voimia!

 

[ääh]

vaikka aikuistut pysyt silti sinuna . itse olen tajunut että oho olen naimisissa ja meillä on 2kk tytär mutta en silti usko että olisin "aikuistunut" . itse lähdin mutta kylläkin olosuhteiden pakosta kotoonta 15vuotiaana ei ole tullut kotiin ikävä. auikuistuminen pitää ottaa avosylein vastaan eikä pelätä tai stressata. aiukustututaanko me oikeesti ikinä? mitä tarkoittaa olla aikuinen sinun mielestä? mikä siinä pelottaa?