Aina sanotaan ettei äitiyttä voi ymmärtää kuin sellainen, joka on sen kokenut...

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "Hiljainen"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
H

"Hiljainen"

Vieras
...mutta ei lapsettomuuttakaan voi täysin ymmärtää, ellei ole siitä itse kärsinyt.

Tulitko nopeasti raskaaksi, kun sitä aloitte toivomaan tai yrittämään? Oliko se mielestäsi hyvä vai huono asia? Ajattelitko asiaa koskaan sen kummemmin, vai oletitko jo alusta saakka, että onnistutte "heti"? (=esim. alle puolessa vuodessa). Miksi halusit lapsia?

Meillä yritystä takana nyt 1v 3kk, ja tiedostan ettei se ole vielä pitkä aika. Yksi syy on jo selvitetty, ja nyt toivotaan parasta, että se olisi ainoa ja vaikka ennen joulua jo tärppäisi. Tämä vuosi on opettanut paljon - minä, joka en koskaan aiemmin edes halunnut lapsia, olen käynyt läpi melkoisen myllerryksen. Myös ajatuksen siitä, ettei lapsen"teko" (voi, kuinka inhoankaan tuota ilmaisua) ehkä *koskaan* onnistu. Tällä hetkellä olen ajatuksen kanssa sinut, mutta jos vielä menee kovin monta vuotta, niin en tiedä mitä ajatella...

Joskus myös katkeruus yllättää, ja siihenkin tunteeseen on oikeus, vaikka helposti äidiksi tulleet eivät sitä ehkä ymmärräkään. Facebook näyttää konkreettisesti, kuinka naiset ympärilläni sikiävät kuin pupulaumat. Toinen, kolmas, jopa neljäs lapsi perheeseen, kolmikymppisillä. Yleensä olen iloinen muiden puolesta, mutta toisinaan turhauttaa kuinka helppoa se muille tuntuu olevan, ja lapsia vain tulee ovista ja ikkunoista. Olisi kiva saada edes se yksi, uskon että meillä olisi paljon annettavaa.

Kiitos, kun luit.
 
...ja sellainen kysymys vielä, että missä vaiheessa aloit ajatella, että kärsit lapsettomuudesta? Siis ei tunteena, vaan faktana. Itselläni sen jälkeen kun yritystä oli takana noin 8 kk, vaikka en varsinaisesti silloin vielä "kärsinytkään". Nyt tilanne on jo ahdistuneempi :`(. Toisaalta ymmärrän paremmin nyt, kuinka valtavan pitkä tie esimerkiksi adoptioon päätyneillä on ollut kuljettavanaan. En nosta heitä jalustalle, mutta tunnen myötätuntoa.
 
Tuttuja ovat nuo tunteet. Jaksamista, kyllä se on odottamisen arvoista vaikkei se helppoa olekkaan.

Mutta voisitko olla vertaamatta minua tai ketään muutakaan pupulaumaan. Kyllä meille on neljäs tulossa, mutta se ei ole sinulta pois millään muotoa.

Kolme ensimmäistä me olemme yrittämällä yrittäneet yli vuoden. Ensimmäistä pisimpään. Kaksi seuraavaa sai alkunsa helpommalla koska ongelmat olivat jo tiedossa ja osattiin mennä yksityiselle heti yrityksen alussa. Tämä neljäs tahtoi tullla meille taas vähän helpommalla. Mukava kokea tämä näinkin.

Mutta vaikka sinusta pahalta tuntuukin, ei se että meille, tai muille on neljäs tulossa ole sinulta pois, Eikä se myöskään tarkoita että tulisi raskaaksi jo siitä että nukkuu miehen kanssa kanssa samassa sängyssä.

Kaikki eivä vain mainosta feissarissa tai muuten sitä kuinka pitkään se on ottanut.


jote koeta kultaseni päästä eroon noista tunteista ja luottaa tulevaan.
 
Tulin molemmilla kerroilla raskaaksi heti ekasta kierrosta. Ekalla kerralla olinjopa yllättynyt,sillä lapsettomuudesta puhutaan paljon ja hiukan pelkäsin sitä.

Toista lasta aloimme toivomaan niin,että ikäeroa olisi vuosi. Tytöillä ikäeroa on 1v 2 viikkoa,joten nappiin meni.
Olen iloinen että saimme lapset helposti ja muistan olla siitä aina kiitollinen. Onnea yritykseen,toivottavasti pian tärppää!!
 
hmm,ymmärrän vaikken tiedäkään miltä se tuntuu,itsellä kun on lapsi.ymmärrän täysin miten turhauttavaa voi ollakin nähdä miten muut saa vauvoja,ja itsellä tilanne on mikä on..
jos maailmassa oliskin semmosta oikeudenmukaisuutta,että narkkarit ja muut,jotka vahingossa huumepöllyissään hankkiutuu raskaaksi ja ketkä lapsilleen aiheuttaa vain pahaa mieltä ja ongelmia,vaikean alun elämälle,ja jotka ei osaa lasta arvostaa ja muuttaa elämänsä suuntaa kun vauva mahassa kasvaa ja tulee maailmaan,Eivät näitä lahjoja saisi,se olis oikein.ja pitkään lasta halunneet jotka täydestä sydämestään omasta lapsesta haaveilee,sen saisivat.niin toivoisin..voimia teille ja toivotaan parasta! <3
 
Ensimmäistä yritimme 2v, toista 3v. Molemmissa tarvittiin apuja, ihan loppuun asti ei tarvinnut mennä. Tiedän tunteen, tiedän kyselevät tuttavat ja sukulaiset, mutta älkää luovuttako sisaret!
Muistan sen avuttomuuden tunteen kuin eilisen päivän, vaikka muksut jo teinejä.
 
Tiesin sen siis jo teini-iässä. En ollut kovin kauaa seurustellut mieheni kanssa, kun päätettiin että lapsi saa tulla. Oltiin kihloissa ja muuttamassa yhteen. Ja todella kuvittelin raskautuvani heti kun ehkäisy oli jätetty pois. Meillä meni kuitenkin tasan vuosi ennen kuin aloin odottaa esikoistamme.
Toisaalta se oli hyvä asia, kerettiin asumaan kahdestaankin ja opittiin varmasti tuntemaan toisemme paremmin. Mutta oli se raskas vuosi, itkin joka kerran kun kuukautiset alkoivat.
Kaksi seuraavaa onkin sitten tulllut helpommin, joten olen kokenut senkin.
 
Eihän mitäänn asiaa "voi ymmärtää ennen kuin on kokenut" Siis vaikkapa lähiomaisen kuolemaa, petetyksi tulemisen tunnetta, seurustelua, juoksukilpailun voittamista, toiveammattiin pääsemistä jne.

Kyse lienee siitä, kuinka asiaan suhtaudutaan. Ei äitiys ole yhtään sen hienompaa tai pahempaa kuin mikään edellä mainituista. Sinä itse suhtauutumistavallasi ratkaiset, miten kamalasta tai vähäisestä asiasta on kyse.

Nimim. Lapsettomuuden JA leskeyden kokenut
 
[QUOTE="Hiljainen";24651590]
Tulitko nopeasti raskaaksi, kun sitä aloitte toivomaan tai yrittämään? Oliko se mielestäsi hyvä vai huono asia? Ajattelitko asiaa koskaan sen kummemmin, vai oletitko jo alusta saakka, että onnistutte "heti"? (=esim. alle puolessa vuodessa). Miksi halusit lapsia?

[/QUOTE]

Päin vastoin. Oletin, että saisimme yrittää vuosia ja olin varautunut pahimpaan. Miehelleni on lapsuudessa tapahtunut tapaturma, jonka vaikutuksesta hedelmälisyyteen ei ollut tietoa ja itse oli sairastanut syömishäiriötä vuosia. Tulin raskaaksi kerrasta, mutta pelkäsin koko raskauden keskenmenoa ja kohtukuolemaa. Vasta synnytyksessä tuli komplikaatioita ja niistäkin selvittiin.

Toista lasta miettiessä olin taas varautunut, ettei menisi yhtä helposti, mutta kertalaaki jälleen. Siis ihan kirjaimellisesti, kerrasta paksuksi. Ei se kuitenkaan tee minusta naivia, kyllä minä tiedostan, että kävi uskomaton mäihä.

Ja todellakin olen onnellinen, että tärppäsi heti - varsinkin esikoisesta. Ei olisi mielenterveys muuta kestänyt (vaiken toki tuolloin sitä tiennyt).

Lapset ovat aina olleet haaveeni. Muut kun halusivat isona lääkäreiksi tai muusikoiksi, halusin minä äidiksi.
 
Elämä on täynnä asioita, joita ei voi varmasti ymmärtää kokematta niitä. Esimerkkinä voisi käyttää vaikka vakavaa sairastumista, lapsen kuolemaa, lapsettomuutta yms. Valitettavaa on se, että aina tulee olemaan joku, joka ikävän asian joutuu elämässään kohtaamaan. Sitähän tämä elämä on, jatkumo ikäviä ja mukavia asioita arjen keskellä.

Itse olen molemmilla kerroilla raskautunut toisesta yrityskierrosta, joten en voi väittää ymmärtäväni lapsettomuuden tuskasta mitään. Lähipiirissä on useitakin naisia, jotka ovat kärsineet lapsettomuudesta tai useista peräkkäisistä keskenmenoista. Lapsettomuus on varmasti psyykkisesti mielettömän raskasta ja tuntuu imevän koko elämän mukanaan. Itselle jäävä osa on olla iloitsematta omista lapsista tai raskauksista, vaikka sekin on kuulemma väärin.
 
Mä todellakin ymmärrän sun tunteet ja koen välillä syyllisyyttä omasta tilanteesta. Tuntuu niin pahalta ja epäreilulta, että jotkut toivovat vuosikausia lasta ikinä saamatta ja itse sain lapseni suunnittelematta, hienoisena yllätyksenä enkä edes seurustellut lapseni isän kanssa.

Olen monesti miettinyt, että miksi toiset eivät millään saa lapsia ja toiset taas saavat vaikkeivät edes olisi halunneet.
Epäreilu elämä. Jaksuja teille ja toivottavasti tärppää pian. :heart:
 
[QUOTE="Hiljainen";24651590]
Facebook näyttää konkreettisesti, kuinka naiset ympärilläni sikiävät kuin pupulaumat. Toinen, kolmas, jopa neljäs lapsi perheeseen, kolmikymppisillä. Yleensä olen iloinen muiden puolesta, mutta toisinaan turhauttaa kuinka helppoa se muille tuntuu olevan, ja lapsia vain tulee ovista ja ikkunoista. [/QUOTE]

Aina totuus ei ole ihan sitä miltä se näyttää..voin kertoa omasta puolestani, että ei ne lapset niin vaan siunaannu aina isompiinkaan perheisiin, minulla oli ennestään 3 isompaa lasta kun tapasin uuden puolisoni, yhteistä lasta yritimme 2 vuotta ja sinä aikana koin hyvin vahvasti niitä samoja kipeitä tunteita kuin mistä sinäkin nyt kirjoitat (tottahan toki lapsettomuus ja sekundäärinen lapsettomuus poikkeavat toisistaan, mutta niissä koetaan vahvasti samoja asioita). Meidän toinen yhteinen lapsi saikin alkunsa "jo" vuoden yrittämisen jälkeen ja syntyy vuodenvaihteessa. Kumpikin lapsi sai alkunsa lapsettomuushoidoissa.
Nämä asiat on vaan niitä, joita ei siellä fb:ssä hehkuteta.

Onnea yritykseen, toivotaan että pääset jo ennen joulua iloitsemaan plussasta!
 
Meillä yritystä oli vain 6 kk ja tärppäsi. Olin tosin varautunut ihan muuhun, koska sairastan lievää PCOta. Ja lapsista olen aina pitänyt tosi paljon, mutta kesti kauan ennenkuin uskalsin edes ajatella omien hankkimista. Kaikki opiskelut jne piti saada ensin päätökseen.

En voi tietenkään sanoa, että ymmärtäisin miltä lapsettomuus tuntuu koska en ole sitä kokenut. Kuitenkin multa todellakin liikenee sympatiaa tahattomasti lapsettomia kohtaan. Ja ärsyttää tämä ajatusmaailma, että "eihän se sulta ole pois jos muut saa lapsia" tai ettei saisi välillä "pakoilla" perheelllisten kavereiden seuraa silloin kun oikein ahdistaa. Kyllä jokainen tietää ettei se ole keltään pois, mutta varmasti itsekin (ja monimoni muu) olisi kateellinen vastaavassa tilanteessa.

Ja niin epäreilua, kun näkee välillä näitä välinpitämättömiä vanhempia, joiden ei todellakaan kuuluisi saada yhden yhtä jälkeläistä...
 
Kiitos vastauksista. Hienoa, että täällä on voitu keskustella asiallisesti ja syvällisestikin...Olen iloinen kannustuksesta.

Pahoittelen tylyhköä pupuilmaisua, ehkä juuri tuollaisessa ajattelussa se katkeruus näkyy, vaikka yrittäisikin olla positiivinen (kaikin tavoin, heh). Minun odotukseni on vielä lyhyt, mutta jos olisi alkanut yrittää lasta samaan aikaan kuin ystävä ja hän ehtii punnertaa maailmaan samassa ajassa kolme kun itse ei ole saanut aikaan yhtään, niin helposti mieli jo lipsahtaa mustalle puolelle, vaikka iloitsisikin toisen puolesta. Silloin voi olla jo todella vaikeaa ymmärtää, että toisellekaan raskautuminen ei välttämättä ollut kovin helppoa, jos lapsia on kuitenkin olemassa jo useita. Vaikka tokihan nämä ovat asianosaisen omia ongelmia, ainakaan niin kauan kuin ympäristö ei koko ajan utele...

...mutta kyllä sehän utelee, muistutuksia tulee usein, ja yhä useammin. Viime kuukausina olen saanut lähisuvulta mm. seuraavia kommentteja "nythän näitä lapsia on tullut paljon sukuun, kun ihmiset ovat siinä iässä. XX (minä) ei taida olla vieläkään siinä iässä?" Ja perään naurunpyrskähdys lausujalta... olin sanaton. Myös prinsessa Victorian ikää (34) on kommentoitu, että hänellä todella oli korkea aika raskautua. Sanoja oli kaksvitonen tuore äiti, joka raskautui heti eka yrittämällään. Jotenkin aika hurjaa, miten tahdittomia ihmiset ovat! Tämä oli yksi asia, miksi halusin viestini lähettää. Miettikää rakkaat, mitä sanotte. Kiitos vielä lämmöstänne <3.
 
Niin ja toivon tietysti ap:lle mahdollisimman pikaista onnistamista... Ja voimia siihen saakka! Monenlaisia tunteita se äitiyskin herättää- tunteet laidasta laitaan on vaan hyväksyttävä molemmissa tilanteissa!
 
Olimme miehen kanssa etukäteen ajatelleet, että varmaan tässä vuoden päivät lasta tehdään, kun minulla ikääkin oli yli 30, mutta kertalaakista vauva sitten alkunsa sai.

Uskon, että olisin erilainen äiti, jos lasta olisi pitänyt tekemällä tehdä. En sano että arvostaisin lastani enemmän, mutta varmasti olisin jotenkin enemmän varpaillani, suojelevampi. Nyt koko odotusaika meni sellaisen typertyneen huolettoman iloisuuden merkeissä, ja samoin lapsen syntymän jälkeinenkin aika. Saatoin olla hieman rasittavaakin seuraa sellaisille ihmisille, jotka ovat kovemman koulun käyneet.

Yleensä olen aika kova murehtimaan asioita etukäteen, joten varmasti olisin ottanut raskauden viivästymisen tosi raskaasti. Nytkin mietin harva se päivä, että tuleekohan jo ikä vastaan siinä vaiheessa, kun esikoisen imetys on päättynyt.
 
Yrityksemme kesti 2 vuotta. Saimme lapsen lahjasoluilla. Lapsettomuudesta aloin kärsiä kun diagnoosi paukahti ja jonkinlainen katkeruus vieläkin häivähtää mielessä, harvoin onneksi enää. Nyt odotan toista lasta. Harva tietää lapsettomuustaustamme, joten heille voin näyttäytyä nopeasti sikiävänä pupuna...

Olen samaa mieltä kanssasi, että ihmiset ovat usein todella ajattelemattomia lapsi- ja raskauskommenttien kanssa. Toki lapsettomana niille on erityisen herkkä, mutta nyt lapsellisenakaan en kehtaisi monia kuulemiani heittoja sanoa kenellekään.
 
Ihmiset vetävät niin kovin helposti johtopäätöksiä toisten tilanteista. Olen itsekin saanut kuulla toisen lapsen saatuani miten helposti se joillain onnistuu, kun jotkut vain sikiää. Ai? Me vai? Me jotka tekemällä teimme esikoista yli 5 vuotta, jotka saimme tuhlattua 4kk toisen yrittämiseen vaikka heille pieni ikäero tulikin?

Yllättäviä lapsia ovat molemmat, en todellakaan odottanut enää tuossa vaiheessa että saisimme ensimmäistäkään, saati enempää. Lottovoitosta en enää haaveile, se on tipahtanut kohtuun jo useamman kerran :)
 
mulla on kolme lasta, ekaa odotettiin vuosi ja kaksi viimeistä alkoi tokasta kierrosta.
mua jotenkin syö tuo sanonta, että se ei oo lapsettomalta mitenkään pois, että muut sikiää. ärsyttävä sanonta, vaikka paikkaasa siltä osin pitääkin ettei se lapsi jota toinen oottaa sen lapsettomaan kohtuun ois voinu joutuakkaan.
lapsettomuudestä kärsivä käy paljon sellaisia asioita läpi jota ihminen, joka tulee kohtalaisen helposti raskaaksi, ei ymmärrä.
kyllä se haittaa, eikä aina voi iloita toisenpuolesta kun itse ei saa sitä, mitä eniten haluaa.

vuoden yrittämisenjälkeen kannattaa kääntyä lääkärinpuoleen, varsinkin jos ikää on enempi.
itse olen asiasta keskustellut hoitajan ja lääkärinkanssa, joilta olen kuullut kuinka kamala asia se lapsettomuus siitä kärsivälle on. monet laittaa rahaa useita tuhansia euroja lapsettomuushoitoihin jotka ei välttämättä tuota tulosta.

olen itse luovuttanut munasoluja ja luovutan tälläkin hetkellä. kaikki ei sitäkään hyväksy, mutta jos voin edes jollaintapaa auttaa toista saamaan sen kalleimman, niin siitä tulee hyvä mieli.
 
[QUOTE="mami";24651780]Meillä yritystä oli vain 6 kk ja tärppäsi. Olin tosin varautunut ihan muuhun, koska sairastan lievää PCOta. Ja lapsista olen aina pitänyt tosi paljon, mutta kesti kauan ennenkuin uskalsin edes ajatella omien hankkimista. Kaikki opiskelut jne piti saada ensin päätökseen.

En voi tietenkään sanoa, että ymmärtäisin miltä lapsettomuus tuntuu koska en ole sitä kokenut. Kuitenkin multa todellakin liikenee sympatiaa tahattomasti lapsettomia kohtaan. Ja ärsyttää tämä ajatusmaailma, että "eihän se sulta ole pois jos muut saa lapsia" tai ettei saisi välillä "pakoilla" perheelllisten kavereiden seuraa silloin kun oikein ahdistaa. Kyllä jokainen tietää ettei se ole keltään pois, mutta varmasti itsekin (ja monimoni muu) olisi kateellinen vastaavassa tilanteessa.

Ja niin epäreilua, kun näkee välillä näitä välinpitämättömiä vanhempia, joiden ei todellakaan kuuluisi saada yhden yhtä jälkeläistä...[/QUOTE]

- Miksi joku olisi kateellinen toiselle lapsista? Miksei saisi sanoa, ettei ne toisten lapset ole sinulta lapseton pois? ..Sillä sehän on totta! Ja mieti kateellinen, että mikä hyöty on kateudestasi? Mihin se johtaa? ei mihinkään. Se on turha lapsuuden kokemuksiin ja traumoihin perustuva tunne, josta ei ole mitään hyötyä, vain haittaa Sinulle itsellesi.

Olen melkein lapseton, sillä mieheni kautta olen saanut olla äitipuoli, omia minulla ei ole. Eikä olisi vaikka joku narkkari ei olisi saanut lasta tai joku tuttava kolmattaan sillä minulla on siihen fysiologinen syy, joka on vaan paska juttu.
 
Meillä meni vuosi, että tulin raskaaksi. Olin 21, ja pelkäsin, ettei voida lasta ainakaan ilman hoitoja saadakaan, kun aina puhutaan, että ikäiseni naiset ovat hedelmällisimmillään ja vanhempana olisi vaikea tulla raskaaksi. Aloin olla tosi surullinen ja itkeskelin miehelle, että me ei koskaan saada lasta ja pyysin, että mentäisiin tutkimuksiin. Parin päivän päästä siitä tein positiivisen raskaustestin.

Haluaisimme toisenkin lapsen lähitulevaisuudessa, mun toive olisi tällä hetkellä, että lapsi syntyisi parin vuoden päästä. Silti tuntuu ihan älyttömältä suunnitella mitään ajakohtaa, milloin toinen syntyisi, koska pelkään, etten enää saa toista lasta tai ainakin oletan, että seuraavaa saa taas "tehdä" vähintään sen vuoden. Jotenkin tuntuu ihan omituiselta, että jotkut tosiaan miettii tarkkaan, millä ikäerolla lapset tekee tai mihin aikaan toisen pitää syntyä, että se sopii työkuvioihin... Me odotetaan, että esikoinen vähän kasvaa ja saadaan työ/opiskelu/asumisjutut siihen malliin, että "voin" taas olla raskaana ja kahden lapsen kanssa kotona, ja kun aika on hyvä, aletaan odottaa, että joskus vielä tärpääisi toisenkin kerran.
 
Ensimmäistä reilusti yli 5 vuotta, en koskaan laskenut välillä oli aikoja jolloin raskaus ei edes niin toivottavaa, keskenmenoista selviämistä ym. Toista reilu 1v, sitäkin vähän vaikea laskea koska toinen oli toivottu vaikka heti ekan perään, mutta... Ensimmäisen keskenmenon jälkeen lapsettomuus alkoi tuntua, mutta silloin tein myös itselleni heti selväksi että yksikään maailmaan syntyvä lapsi ei ole minulta pois, minun tehtäväni on hoitaa oma roolini oli se sitten tätinä olemista, aikuinen ystävä/äidin ystävänä olemista tai jotakin muuta. Katkeruutta äitiydestä/(lapsettomuudesta) en ole koskaan tuntenut.
 

Yhteistyössä