A
"Ainokki"
Vieras
Olen 9 kk vanhan, ihanan pojanpalleron äiti.
Oma äitini kuoli kun olin varhaisteini-ikäinen ja sitäkin ennen hän oli paljon poissa kotoa. Todella paljon itseasiassa, töiden ja opiskelun takia, ja olenkin käytännössä isäni kasvattama. Silloin, kun äiti oli kotona, hän oli usein henkisesti poissaoleva, ei siis mikään kotona huseeraava ja pullaa paistava äiti. Henkisiä ongelmia, niitä hänellä oli.
Nyt minusta tuntuu hetkittäin siltä, etten osaa olla äiti. Minua vaivaa jatkuva epävarmuus siitä, mitä äitien kuuluu tehdä, sillä en ole imenyt kovinkaan hääviä äidin mallia kotoa. Luotan ja tukeudun paljon mieheeni lapsen hoidossa koska se on minun päässäni ihan luontevaa ja normaalia, koska minun kotonani isä hoiti lapset. Joskus tuntuu jopa, että mieheni on taitavampi vauvan kanssa kuin minä.
Olen hulluna ihanaan poikaani ja haluan sydämestäni olla hänelle hyvä äiti. Mutta miten se onnistuu, kun ei ole mitään mallia? On ainoastaan sellainen malli, että näin en ainakaan halua tehdä. Tähän liittyy myös se, etten haluaisi mennä töihin. Ajatus siitä, että en itse olisi hoitamassa rakasta palleroani, tuntuu suorastaan fyysisesti pahalta. Minä todellakin haluan olla läsnä. Jos se olisi taloudellisesti mahdollista, heittäisin omat ura-ajatukseni heti romikoppaan ja olisin onnellinen kotiäiti. En halua olla aina poissa, kuten oma äitini.
Minua painaa siis jatkuvasti huoli siitä, teenkö oikeita "äitijuttuja" vai pitäisikö minun yrittää enemmän, jaksaa enemmän, hoksata enemmän. Tuntuu, että olisi helpompaa, kun olisi äiti, jolta kysyä neuvoa ja jota pitää roolimallina, tyylin "äitini lauloi aina illalla koska se rauhoittaa lasta, siispä minäkin laulan". Mutta nyt pitää vaan improvisoida.
Haluaisin pystyä ottamaan rennommin, luottamaan itseeni ja ymmärtämään, etten voi istua lapseni vieressä 24/7. Ja tajuamaan, että työssäkäynti on normaali osa elämää eikä hirveä mörkö joka riistää minulta kallisarvoista aikaa lapseni kanssa. Miten pääsen päämäärääni?
Oma äitini kuoli kun olin varhaisteini-ikäinen ja sitäkin ennen hän oli paljon poissa kotoa. Todella paljon itseasiassa, töiden ja opiskelun takia, ja olenkin käytännössä isäni kasvattama. Silloin, kun äiti oli kotona, hän oli usein henkisesti poissaoleva, ei siis mikään kotona huseeraava ja pullaa paistava äiti. Henkisiä ongelmia, niitä hänellä oli.
Nyt minusta tuntuu hetkittäin siltä, etten osaa olla äiti. Minua vaivaa jatkuva epävarmuus siitä, mitä äitien kuuluu tehdä, sillä en ole imenyt kovinkaan hääviä äidin mallia kotoa. Luotan ja tukeudun paljon mieheeni lapsen hoidossa koska se on minun päässäni ihan luontevaa ja normaalia, koska minun kotonani isä hoiti lapset. Joskus tuntuu jopa, että mieheni on taitavampi vauvan kanssa kuin minä.
Olen hulluna ihanaan poikaani ja haluan sydämestäni olla hänelle hyvä äiti. Mutta miten se onnistuu, kun ei ole mitään mallia? On ainoastaan sellainen malli, että näin en ainakaan halua tehdä. Tähän liittyy myös se, etten haluaisi mennä töihin. Ajatus siitä, että en itse olisi hoitamassa rakasta palleroani, tuntuu suorastaan fyysisesti pahalta. Minä todellakin haluan olla läsnä. Jos se olisi taloudellisesti mahdollista, heittäisin omat ura-ajatukseni heti romikoppaan ja olisin onnellinen kotiäiti. En halua olla aina poissa, kuten oma äitini.
Minua painaa siis jatkuvasti huoli siitä, teenkö oikeita "äitijuttuja" vai pitäisikö minun yrittää enemmän, jaksaa enemmän, hoksata enemmän. Tuntuu, että olisi helpompaa, kun olisi äiti, jolta kysyä neuvoa ja jota pitää roolimallina, tyylin "äitini lauloi aina illalla koska se rauhoittaa lasta, siispä minäkin laulan". Mutta nyt pitää vaan improvisoida.
Haluaisin pystyä ottamaan rennommin, luottamaan itseeni ja ymmärtämään, etten voi istua lapseni vieressä 24/7. Ja tajuamaan, että työssäkäynti on normaali osa elämää eikä hirveä mörkö joka riistää minulta kallisarvoista aikaa lapseni kanssa. Miten pääsen päämäärääni?
