Äiti jolla on huono itsetunto- tuomittu epäonnistumaan

[Äiti vm-69]

Saattaa olla typerää kirjoittaa tänne, mutta en keksinyt muutakaan purkautumistapaa. Mulla on 1 v 9 kk ikäinen poitsu, joka on ensimmäiseni (ja varmaan myös viimeinen). Koko lapsen eliniän ajan olen ollut vaihtelevasti masentunut, joka on liittynyt lähinnä erinäisiin riitoihin puolison kanssa. Riidat koskevat milloin mitäkin, mutta aina ne liittyvät yleensä siihen, että olen mokannut jonkun jutun ja koen siitä hirveää syyllisyyttä ja masennun siitä etten ole parempi äiti/puoliso. Puoliso ei kestä sitä että masennun, hänellä kun on tosi hyvä itsetunto, hänen mielestään pitää aina vaan jatkaa reippaasti eteenpäin, eikä "olla naama nurinpäin" kotona. Olen myös alkanut saada hirveitä raivareita näiden riitojen yhteydessä, jolloin saatan kiroilla ja huutaa lapsen läsnäollessa, kun olen niin raivona ukolleni. Siitäkös mies suuttuu entistä enemmän ja korostaa aina että hän ei koskaan menetä malttiaan lapsen läsnäollessa.
Ymmärrän että lapsi merkitsee hänelle enemmän kuin mikään muu, mutta miksi minusta sitten tuntuu että minun tunteeni eivät merkitse mitään? olen kyllä koko ikäni kärsinyt huonosta itsetunnosta, vanhempani ovat minut kasvattaneet aikanaan liian kiltiksi, ja siten ettei omia negatiivisia tunteitaan saa näyttää muille. Luulen että se on syynä siihen että aikuiselämänikin on aika ajoin niin vaikeaa.
Raivarit siis tulevat vasta nyt aikuisena, ja joskus ne menevät täysin yli ymmärryksen. Silloin mun on vaan pakko lähteä ovesta ulos rauhoittumaan. Senkin mies kääntää "pakenemiseksi" tilanteesta. No, ei kai siinä oikein muutakaan voi kun ei kerran lapsen läsnäollessakaan saa huutaa.
Aloitin äitiys/hoitovapaan jäljiltä työelämän nyt tammikuussa ja tämä kahden roolin yhteensovittaminen tuntuu välillä ylivoimaiselta. Töissä pitäisi olla tehokas jne ja sitten heti kotiintultua oltava kärryillä uhmaikäisen pojan maailmassa. Reagoitava kaikkeen nopeasti, ettei vaan käy mitään ja koko ajan kiellettävä jotain ja potalla käyntiä pitäisi opettaa ja koiraa komentaa ja miehellekin pitäisi olla vielä rakastava avovaimo. #&%?$!* että välillä tuntuu että mutterit lentää......ihan todella.
Välillä kun pojalle on käynyt joku haaveri, menen ihan lukkoon kun pelkään heti, että mies haukkuu minut, kun yleensä ne on aina minun vikoja. Tiedän nimittäin että mulla on välillä liian hitaat refleksit, enkä aina muutenkaan ole ihan ajan hermolla, kun tuntuu että itekin pitäisi saada joskus vähän levätä. Ei pojalle mitään mustelmia tai jotain pikkuhaavoja pahempaa kyllä koskaan ole käynyt. Mies muistaa huomauttaa aina, jos joku pottaharjoitus on jäänyt väliin ja vaipassa onkin jotain tavaraa. Ei minun mielestä alle kaksivuotias voi olla vielä täysin kuiva, eikä aina jaksaisi juosta siellä vessassa odottelemassa josko nyt sitten tulisi jotain.
Jos sanon hänelle että en voi olla samanlainen kuin hän, yhtä jämpti ja täydellinen, niin hän vaan sanoo ettei hän sitä vaadikaan. Täytyisi vaan kuulemma elää tässä hetkessä eikä omissa maailmoissani. "ei se ole niin vaikeaa". Tommoinen minua masentaa entistä enemmän, koen olevani maailman huonoin äiti, ja joskus olen ajatellut itsemurhaakin.
Luulen ettei hän halua koskaan sitoutua minuun, vaikka rakastaakin minua. Ja mitään muuta en ole odottanut koko neljän vuoden ajan, kuin että hän haluaisi minut virallisesti puolisokseen. Rakastan häntä, vaikka hän onkin välillä tosi ärsyttävä.
Ja eihän meillä toki jatkuvasti tälläistä ole, joskus menee useampi viikko mielestäni ihan hyvin, kunnes sitten taas räjähtää. Ja minä vetäydyn kuoreeni, kun ei ole ketään kenelle tätä kertoa. Olen käynyt psykologillakin, mutta silloin harvoin kun sinne pääsee, tuntuukin että on niin vaikea kertoa sitä olennaista joka esim. viikko sitten aiheutti kamalan olon. On niin paljon mitä pitäisi kertoa.
Onko ketään kellä olisi samantyylisiä kokemuksia, se helpottaisi ehkä.....

 

[tabu]

Toivottavasti saat täältä tukea, etkä arvostelua. Miehesihän voisi tukea sinua enemmän äitiydessäsi, mutta ei sitä tee. Käsittääkseni miehille ne negatiiviset tunteet vasta vaikeita onkin, ainakin minä käsitän tuon tilanteen sellasena, että miehesi ei jotenkin osaa käsitellä sinun epävarmuuttasi ja negatiivisia tunteitasi, vaan yrittää jotenkin näyttää mallia... hänellä ei näytä olevan kosketusta omiin negatiivisiin tunteisiinsa, sillä jos hänellä olisi, hän osaisi ottaa vastaan sinunkin. Kuulostaa monimutkaiselta, tajusitko pointtia? Ehkä mun pointti on se, että kaikki ei vaan kestä kuulla sitä, että on epävarma, koska se on pelottavaa, kun on niin suuret (rakkauden) tunteet kyseessä lapsesta ja huoli ja pelko lapsesta ja sen pärjäämisestä elämässä. Mutta minusta on ihan normaalia olla epävarma äitiydessäkin, sinä olet paras äiti lapsellesi!!!! Minusta lähinnä on epänormaalia jos ei negatiivisista tunteista puhuta. Monet eivät sitä tee, koska eivät uskalla kohdata niitä. Sinä tiedostat omat ongelmasi ja osaat niistä puhua. Kaikilla on jotakin, meillä ei ihan tommosta, mutta olen myös kiltti tyttö, jolle negatiiviset tunteet vaikeita samasta syystä. Mies on ainut, jolle uskallan räjähtää. Olen oppinut mielistelemään, kehittänyt lapsena sellaiset anturit, että ihmisten kanssa keksin aika nopeasti sen, mitä toinen haluaa kuulla... se on rasittavaa, mistä yritän koko ajan päästä pois, mutta enpä voi sille mitään, että mulle lapsena asetettiin sellanen rooli, isäää kun piti aina miellyttää.

 

[Huh huh]

Aika kamala mies sulla on.. Vaativa ! Mullakin on huono itsetunto eri syistä johtuen, mutta mies on onneksi jaksanut tukea, vaikka olen sairastellut ja käytän mielialalääkettä joka päivä. Hän hoitaa lasta niin paljon kuin vaan pystyy, tekee kotitöitä ym. eli on tosi hyvä isä, mutta eihän se parisuhde ole enää samanlainen kuin ennen lasta. Lapsi on päivähoidossa ja saamme hoitoapua tarvittaessa myös isovanhemmiltakin. Kurja juttu jos teillä ei ole ketään läheisiä ihmisiä tukena ja apuna, ystäviä tai sukulaisia. Käyn itse joskus mielenterveystoimistossa juttelemassa ja myös neuvolassa on suhtauduttu hyvin meihin perheenä. Niin ja perhepvhoitaja on myös mukava ja ollut tukemassa meitä, vaikka eihän hänkään kaikkea tiedä perhe-elämästämme. Olen välillä hyvin väsynyt ja sitten suutun helposti eli pinna palaa ja huudan, mutta lepyn nopeasti. Sääliksi käy joskus lastamme, kun on tällaisen äidin saanut, mutta nyt on näin ja tämän kanssa on vaan elettävä. Olen sellainen äiti kun pystyn olemaan ja hyvin rakas lapselleni, sen huomaan ! Kukaan meistä ihmisistä ei ole täydellinen !! :wave:

 

[joopa joo]

minlla ei taida olla paljon neuvoja, mutta vuodatanpa omia kokemuksiani kuitenkin.

minulla vähän samantapaisia ongelmia. varisnkin lapsen vauva-aika oli vaikeaa, kun vauva tietenkin itkemällä ilmaisee hyvin monenlaisia tarpeitaan ja minulle se itkeminen aikeutti aina hätäännystä ja stressiä, tunisin että minun oli tehtävä jotain HETI, vaikka järjelä käsitän kyllä että harvoin vauvalla on "kuoleman hätä" kyseessä vaikka kuinka itkisi.

otan kamalaa stressiä joka asiasta ja tunnen olevani "hyvä" ja riittävä vain suorittamalla. tästä sitten väsyn ja väsyneenä tietenkin lapsenkin kanssa menee huonommin. lapsi on tietenkin aivan ihana, mutta silti sitoo paljon ja väsyneenä minäkin olen hermostunut ja saatan suuttua helposti lapselle, mikä ei tietenkään ole hyvä asia.

minunkin mieheni on peruspositiivinen ja elää suurempia murehtimatta. olemme siis kovin erilaisia. toisaalta hyvä, ettemme ole molemma "synkkiä", mutta toisaalta taas hänen on vaikea ymmärtää miksi hyvinkin pienet asiat voivat minulle joskus olla niin vaikeita. hän ei kuitenkaan onneksi vaadi minulta mitään vaan päin vastoin usein yrittää toppuutella minua ja sanoo että minun pitäisi levätä ja ottaa rauhallisemmin, mutta en useinkaan osaa.

tuntuu ikävältä olla suhteessa se, jolla on enemmän työstettäviä ongelmia. en osaa sinua paljon auttaa, mutta ainakin tiedät, ettet ole yksin, on meitä muitakin. toivottavasti miehesi ymmärtäisi että sinäkin tarvitset lepoa ja että tietyt tielanteet voivat olla vaikeita sinulla vaikka monista muista selviäisitkin helposti. varmasti avoin keskusteleminen auttaa, mutta se ei ole aina helppoa, tiedän sen.

kaikkea hyvää sinulle!

 

[muuhahainen]

En halua loukata .mutta vaikuttais että teidän ongelma onkin sinun mies etkä sinä?
Mutta onhan noita ammatti-ihmisiä ,jos rohkeutta sieltä kautta apua saamaan ja koitta saada puhutuksi asiat miehen kanssa.

mutta koitahan jaksaa ja toivon .että löydät ratkaisun onnettomaan tilanteeseesi :hug:

 

[tabu]

Vielä tuli mieleen, että onko tosiaan niin, että sä mokaat juttuja vai kuvitteletko mokaavasi, koska miehesi tosiaan antaa sun ymmärtävän, että mokaat...millasia siis ne sun mokat on?

 

[annastiina]

Tulee hyvin vahvasti mieleen,että miehelläsi tässä enemmän on ongelmia korvien välissä kuin sinulla!!Itse asiassa kuulostaa oman lapseni isältä,joka kääntää joka ikisen asian,jopa omat mokailunsa toisten syyksi!!
Itsekin olen kärsinyt koko ikäni huonosta itsetunnosta ja ollut näin ollen helppo pompoteltava muille.Onneksi olen viimein tajunnut,että kaiki vika ei ole minussa ja ruvennut antamaan miehellenikin samalla mitalla palautetta takaisin!
Mitä muka oikeasti teet aina väärin??Mietipä joku kerta oikein järjen kanssa,oletko muka oikeasti niin tumpelo,kuin miehesi väittää..luulenpa,että et ole!!

 

[kielo]

Hei! Minulla on aina ollut huono itsetunto. Lapsena olin kiltti tyttö ja tein hommani tunnollisesti. En halunnut ärsyttää ketään ja en vaatinut mitään. Varsinkin isompi veljeni oli perheen lellikki. Kun kasvoin, tein kotityöt poikien lorviessani ja kuuntelin äitini avioero-ja työmurheet. yms murheet. En päässyt haluaamaani opiskelupaikkaan, koska ajattelin olevani niin huono papereista huolimatta. Uskoin isääni, ettei minusta koskaan tulisi mitään. Seurustelin ja jotenkin en löytänyt sitä oikeaa. Opiskelin, valmistuin menin töihin ja lköysin sen oikean. Yritin niin kovasti miellyttää häntä ja hänen sukuaan. Sain lapsia ja yritin parhaani. Pyrin täydellisyyteen ja painoin täysillä itseäni säästämättä monta vuotta. luulin sen olevan normaalia. Elämästäni katosi ilo, vaikka päällisin puolin kaikki oli ok. Sitten tuli selkä yms nivelvaivat ja valtava hermosärky. Huusin lapsille ja aloin töniä heitä ja raivostuin pikkuasioista. Mieheni painoi vain töitä. Tajusin, ettei näin voi jatkua, jo ihan lastenkin takia. Olin lopussa. Painuin ja puhuin suuni puhtaaksi mnessa eri paikassa ja tajusin olevani kiltti tyttö, joka tekee pahaa itselleni. Mieheni on hyvin looginen ja järkevä, alussa romanttinenkin, mutta väsynyt kuten minäkin. Jos särin jotain vahingossa tai lapset, kamala huuto aina. Tunsin itseni nollaksi hänen rinnallaan, hän memestyi töissä yms. Pikkuhiljaa aloin rakastamaan itseäni. Välillä tunsin olevani kuin lintu häkissä ja halusin sieltä pois. Kävin juttelemassa säännöllisesti ammattiauttajan kanssa ja kävin eri paikoissa esim. srkaa.ssa luennoilla. Silmäni avautuivat. Olin arvokas! ja paras mahdollinen äiti lapsilleni, puutteistani huolimatta. Välillä olin ajatellut syyllisyydessä kiemurrellesa olevani ihan surkea äiti, joka joutaisi vaihtaa toiseen. Varsinkin kun lasteni atopia oli tosi pahana, syytä ei löytynyt millään. Lähdin opiskelemaan mieheni vastustuksesta huolimatta. Hän ei toivottanut minulle onnea pääsykokeisiin, mutta annoin sen anteeksi. mainitsin kylklä, kuinka pahalta se tuntui, olihan se elämäni tärkeimpiä hetkiä. Pikuhiljaa olen ruennut elämään ja lopettanut toisten kynnysmattona ja roskakorina olemisen. Silti olen empaattinen ja ystävällinen yleensä. Elämä tuntuu nyt hyvältä, vaikka rankkaa on. En pelkää enää esim. hylkäämistä, vaan otan vastaan mitä tulee. Yritän osoittaa rakkauttani perheelleni, mutta pidän tiukasti huolta myös itsestäni, taisteluista huolimatta. Parisuhdemalli kun monesti peritään sieltä kotoa, vaatii työtä tunnistaa huonoja asioita ja käyttäytymismalleja itsestä. Muutos ja puhuminen auttaa. Lapsesi oppii kuivaksi ja siistiksi kun on sen aika. Tätä prosessia ei voi nopeuttaa, korkeintaan aiheuttaa lapselle turhia traumoja kiusaamalla häntä tällä asialla. Ja lapset kyllä vaistoavat tarkasti, mikäli kodinhenkinen ilmapiiri ei ole kunnossa. Ja reagoivat mitä ihmeellisimmällä tavoilla. Jaksamista sinulle, muista että olet arvokas ja rakas. Kukaan ei ole kone. Työn ja perheen yhdistäminen on rankkaa ja vaatii toisten aikuisten tukea. Älä jää yksin, mene juttelemaan. Näkökulmasi avartuu ja huomaat ettet ole ainoa jolla on rankkaa.

 

[taustalla]

Minä en ymmärtänyt myöskään, mikä oikeus miehelläsi on haukkua sinua, jos hänen mielestään lapsen kasvatus ei ole täydellistä, vaan tulee kuhmuja tai vaipassa on jotain. Miksi hän ei hauku itseän kun ei valvonut tai tehnyt jotain? Vaikka tuossa ei edes ollut mitään, mitä olisi pitänyt tehdä toisin, kaikille lapsille tulee kuhmuja.

Oletko sinä teillä se, joka hoitaa lapsen, ja mies sitten haukkuu vielä kiitokseksi sinua siitä? Miksi hän ei itse hoida lasta jos on niin täydellinen omasta mielestään? Ja tee kotitöitä ja ruokaa ym.?

Sinuna en suostuisi tuollaisen kanssa elämään. Et ole yhtään huonompi kuin miehesikään vaikka niin luulet tai miehesi antaa sinun luulla. Sen sijaan tuollainen miehesi käytös, että painaa toista alas, on sairasta. Onko hänellä sitten myös niin heikko itsetunto, että vaatii toisen alas painamista, että voi itse tuntea olevansa parempi? En tiedä, mutta hänellä on pahoja ongelmia. toki myös sinulla on heikko itsetunto, kun et näe, että miehesi painaa sinua alas, teet mitä tahansa.

 

[Äiti vm-69]

Kiitos kaikille viesteistänne ja tuestanne. En ole moneen päivään ehtinyt koneen äärelle, ja välillä on ollut aina helpompaakin. Kävin pari päivää sitten psykologilla ja se auttoi taas kummasti. Naispsykologi ymmärtää varmaan vielä paremmin tällaiset asiat.
Tabu kyseli että millaisia asioita mokaan. No- ihan kaikenlaisia!! Ajan autoa epävarmasti, saatan tehdä lapsen kanssa "väärään aikaan" jotain juttuja eli ei mennä aina ihan ajoissa potalle jne...sitten lapsi satuttaa itsensä usein juuri minun kanssa ollessaan eli en ole tarpeeksi varovainen, silloin kun hän nukkui vaunuissa, niin en kuulemma työnnellyt häntä tarpeeksi, kun ei aina onnistunut nukutus, viivyn kaupassa aina liian kauan, puen lapselle liikaa tai liian vähän päälle ulos jne jne...näitähän riittää. Joskus tuntuu etten tee mitään oikein, kun aina tulee kommenttia. Se on usein hirmu masentavaa. Mielestäni en kuitenkaan mitään todella väärää ole tehnyt. Sitten myös "selittelen" liikaa kuulemma, enkä sano suoraan asioita. Ilmaisutapani vaan on niin kovin erilainen kuin hänen, minulle ei ole yhtä ainoaa totuutta asioista, vaan näen ne eri tilanteissa eri tavalla ja siitäkin tulee sitten sanomista, kun miehen mielestä yksi tietty asia pitää ymmärtää sitten AINA SAMALLA TAVALLA. Käsittämätöntä.
Mutta kai se on vaan ymmärrettävä että mies on niin auringon tarkka kaikesta, varsinkin poikaan liittyvästä. Kyllä hän nyt viime aikoina on ollut ymmärtäväisempi eikä ole moittinut mistään, toivon että se jatkuisi, sillä tässä on ollut jo koko suhdekin katkolla.
Psykalla käynti antoi kyllä voimia, hän sanoi että miehet alkava noin nelissäkymmenissä sitten muuttua "pehmeämmäksi" ja alkaa ymmärtää enemmän myös naisen logiikkaa. Josko jaksaa vaan sinne asti.
Onneksi mulla on rakas harrastus (ratsastus) jonka pariin pääseminen antaa voimia taas vähäksi aikaa. Vielä kun olisi enemmän ystäviä, jolle puhua asioista, nuo entiset kun on kaikonneet ties minne. Elämä erottaa.

Toivon tosiaan että jaksaisin ilman niitä raivareita, kun pelottaa että ne johtaa eroon. Mies on sanonut, ettei hän kestä nähdä lapsen kärsivän niistä. Tottahan se tietysti on, mutta totta on sekin että johonkin ne tunteet on purettava.
Voimia kaikille samantyylisiä asioita kokeville ja kiitos teille vastenneille.
:\|

 

[Janis]

Hei!
Minusta kyllä kuulostaa kertomasi perusteella, että sinun tekemäsi "mokat" eivät kyllä ole mitään mokia, vaan elämää! Lapset oppivat erehdysten kautta, joten kuhmut ym. pienet vahingot kuuluvat asiaan. Ei niistä kannata itseään soimata, kunhan suuremmat vaaratilanteet saa karsittua pois. Kaikkea ei kuitenkaan voi aina ennakoida. Ja mitä kuivaksi opetteluun tulee, niin ei siitäkään vielä tarvitse olla huolissaan. Olen lukenut, että harva lapsi oppii hallitsemaan suoltaa ja rakkoaan kunnolla vielä ennen kolmen vuoden ikää (siis vahinkoja tulee vaippaan/housuihin aina välillä vielä todennäköisesti jonkin aikaa)

Onko miehesi koskaan hoitanut lastanne yksin itse koko päivää ja pyörittänyt koko huushollia? Tai jopa paria päivää? Veikkanpa, että teillä homma menee siten, että sinä hoidat suurimman osan näistä asioista vielä työsi lisäksi ja miehesi sitten vain arvostelee. Kokeilkaapa sitä, että miehesi ottaisi vastuun vaikkapa kokonaisesta viikonlopusta. Lähde vaikka pienelle reissulle. Hän varmaankin huomaisi, että on helpompi arvostella kuin itse hoitaa kaikki käytännössä.

Huushollin pyörittäminen on kuitenkin aikamoista logistiikkaa. Tulee siivota, laittaa ruokaa, pestä pyykkiä, ylipäätään pitää huoli siitä, että on tarpeeksi puhtaita vaatteita ja kaapissa ruokaa jne. ja vielä kaiken sen lisäksi se tärkein eli lapsen kanssa yhdessä oleminen ja leikkiminen, syöttäminen, nukuttaminen, pesulla käyminen, potalla käyminen. Lisäksi muiden kotitöiden ohella pitäisi pystyä valvomaan lapsen tekemisiä, ettei hän satuta itseään tai joudu vaaratilanteisiin jne. Jos tämän kaiken hoitaa puoliksikaan kunnialla, voit kyllä onnitella itseäsi! Kyllähän meillä esimerkiksi mies osaa lasta hoitaa, mutta koti saattaa olla päivän päätteksi kuin räjähdyksen jäljiltä. Tiskit on laittamatta, lelut ympäriinsä, likaiset vaatteet jätetty lojumaan jne. Ei kuitenkaan tee mieli moittia, koska mies hoitaa asiat parhaansa mukaan ja keskittyy kuitenkin kaikkein tärkeimpään: lapseen ja hänen hyvinvointiinsa! Tästä kannattaisi muistuttaa välillä mistäsi: mikä itseasiassa loppujen lopuksi on tärkeintä? Sekö, että asiat hoidetaan juuri tietyllä tavalla ja kaikki näyttää päällisin puolin puhtaalta vaiko se, että lapsen kanssa ollaan, hänellä on rakastavat vanhemmat ja kotona välittävä ja suvaitseva ilmapiiri, jossa autetaan mieluummin kuin haukutaan!

Tuosta masennuksesta vielä, että on hienoa, että olet päässyt psykologin juttusille, koska masennus on vakava sairaus ja kannattaa huolehtia, sekä itsesi, että lapsesi vuoksi, ettei se pääse pahenemaan. Muista siis hoitaa itseäsi, koska se on kuitenkin lähtökohtana sille, että voit olla lapsellesi mahdollisimman tasapainoinen äiti ja näyttää hyvää esimerkkiä. Suoraan sanoen, se, että miehesi sinua arvostelee ei anna kovinkaan hyvää esimerkkiä ja kuvaa terveestä parisuhteesta teidän lapsellenne.

Niin siitä vapaasta viikonlopusta, jos haluat ja saat sen järjestettyä, niin et sitten laita viikonlopun ruokia vamiiksi, käy kaupassa, pese ja silitä pyykkejä kaappiin jo etukäteen, vaan anna miehesi tulla toimeen itse. Uskon, että se voisi kyllä olla aika opettavaista ja hänkin oppisi arvostamaan ihan eri tavalla sinun panostasi teidän perheessä.

Muut kirjoittavat ikävä kyllä taitavat olla oikeassa miehesi suhteen. Usein huonoa itsetuntoa peitellään juuri lyttäämällä toisten!

Tsemppiä ja jaksamista! Muista rakastaa itseäsi!
:flower: