Huono itsetunto parisuhteessa?

[XXX~]

Sinä vaikutat ihan älyttömän fiksulta.
Oikeastaan sinua on kamalan vaikea neuvoa tässä asiassa, tulee mieleeni kuin "isääni neuvoisin na..."

Sinusta vaan tuntuu kaikki muut "älyttömän" fiksuilta ja "neuvosi" ovat "kamalan" työn ja tuskan takana koska olet itse niin hel..tin yksinkertainen.

Mikset vaan pidä päätäsi kiinni ja keskity asioihin joita edes jotenkin osaat? Neuvojen ja elämän viisauksien jako ei ole sinun lajisi.

 

[no]

Sinusta vaan tuntuu kaikki muut "älyttömän" fiksuilta ja "neuvosi" ovat "kamalan" työn ja tuskan takana koska olet itse niin hel..tin yksinkertainen.

Mikset vaan pidä päätäsi kiinni ja keskity asioihin joita edes jotenkin osaat? Neuvojen ja elämän viisauksien jako ei ole sinun lajisi.

Juuri kun minulla on hyvä olo, niin sinä tulit taas ja et onnistunut pilaamaan sitä.

menen ottamaan havuja haudalle, mene sinäkin

 

[fretille ja pullatytölle]

Molempien ajatuksissa lienee jotain samaa ja jotain erilaista. Molemmat kertovat itsetunto-ongelmastaan. On vaikeus löytää itseä tyydyttävä, hyvä parisuhde. Tietenkin voi kysyä onko sellaista edes absoluuttisesti olemassa - muutoin kuin omissa ajatuksissa ja haaveissa.

Pitäisikö omaa haavekuvaa tarkistaa? Mistä sellainen on oikeastaan syntynyt? Mitkä omat tarpeet ovat siihen kaikkein eniten vaikuttamassa? Olisiko jokin toinen lähtökohta omissa toiveissa avaavampi ja mahdollisuuksia tuova?

Pullatyttö kertoi, ettei heikon itsetunnon vuoksi uskalla tutustua ja ottaa kontaktia haaveilemaansa ihannemieheen. Miksi? Onko rima kuitenkin liian korkealla eikä vastaa todellista omaa tasoa? Miksei ole uskallusta "tarjota" itseään "huipputyypeille", jotka kaikkien yleisten (joiltakin osin myös omien) kriteerien mukaan voisivat olla täydellisiä?

Kyllä se varmaan on jonkinlainen itsetuntemuksen kysymys. Vaikka pitää itseä fiksuna, älykkäänä ja monella muotoa mallikkaana sen lisäksi että myös todellisia näyttöjä on vaikkapa opiskelusta, työelämästä ja sosiaalisista suhteista, ei silti koe tarvetta olla NIIN fiksu, että jaksaisi tuoda sitä jatkuvasti esiin, yleiselle framille Oma vaatimattomuus (minkä aikaa myöten voi havaita hyväksi ominaisuudeksi) tulee aina vastaan hyvin kunnianhimoisten, näyttävien ja esiin pyrkivien seurassa. Ei halua julkisuuteen, edustamaan enkä korostamaan statusta ja materiaa, jotka hyvin usein näihin ihannetapauksiin liittyvät. Se siitä. itsetunto ei riitä kaikkeen.

"frettille" ongelma on toisen saavuttamaton läheisyys. Seikka, minkä suhteen ei liene itsekään oikein sinut. Onko kuitenkin helpompi kohdistaa syy epätäydellisyydestä toiseen kuin itseen? Entäpä, jos nettituttavuus olisi heti käynyt satasella kimpuun, olisiko suhde edes alkanut? Voiko olla, että miehen etäisyyden pito oli kuitenkin ihan omaa toivetta ja tasoa vastaava, vaikka ei ole kuitenkaan täyttänyt kaikkea tarpeita. Yksinäisyys seuraa helposti omillaan elämistä ja riippumattomuutta. Tasapainon löytäminen itsenäisyyden, oman vapauden ja toisaalta läheisyyden, sitoutumisen, mukautumisen ja yhdessä olemisen välillä voi olla haaste. Sopiiko omaan elämään oikeastaan toinen ihminen omana itsenään, omine toiveineen?

Itsenäisen naisen tai miehen elämään ei aina mahdu toista, koska omat rajat ovat valmiina ja joskus varsin ahtaat. Sydämen yksiö on jo kauan sitten kalustettu. Toinen kammio on ehkä liian ahdas ja pimeä eikä toinen mahdu sydämeen asuman. (Eikös Carolalla ollut jokin tuohon aiheeseen liittyvä biisi? Miten se menee?)

Olisiko rehellistä tunnustaa tai tunnistaa asia? Itsekin olen tätä miettinyt toisinaan, sillä en pidä siitä, että toinen liian aktiivisesti tunkee maailmaani ja tulee heti "iholle". Tämä koskee sekä miehiä, että naisia. Haluan säilyttää oman tapani ajatella ja elää vapaasti itselle tärkeissä seikoissa. En halua, että toinen määräilee ja päättää liiaksi puolestani. Tunnetasolla neuvottelemaan pystyviä on aika harvassa. Se ei ehkä ole ihan tyypillinen miesten ominaisuus . Ehkei siinä ole kovin ansioitunut itsekään .

Kyllä nämäkin edellä kuvatut tavat ja ajatukset heijastuvat ihmisestä myös ulospäin. Mikseivät heijastuisi, jos haluaa olla aito oma itsensä. Toisaalta meissä kaikissa on monia puolia ja piirteitä, jotka voivat joissain elämän olosuhteissa ja suhteissa nousta esiin. Timantti löytyy harvoin ja sen hiominen vaatii myös taitoa, mutta kaiken sattuessa kohdalleen, ei mitään niin kaunista, säihkyvää, kirkasta ja arvokasta ole olemassa.

 

[Sivusta seurannut]

Juuri kun minulla on hyvä olo, niin sinä tulit taas ja et onnistunut pilaamaan sitä.

menen ottamaan havuja haudalle, mene sinäkin

Kuule, olet henkisesti niin kypsymätön tai kypsä, ettei paikkasi ole elleissä vaan terapiassa. Hyvä itsetuntoisen ja henkisesti terveen päivä ei pilaannu anonyymeistä kirjoituksista. Ja toisaalta, itse kirjoittelet niin omahyväisesti, ylemmyydentuntoisesti ja myöskin epäselkeästi ja mielipiteitäsi muunnellen, että se ärsyttää monia. Luuletko omistavasi palstat? Taidat olla masentunut narsisti.

 

[Sivusta seurannut]

Tuosta unohtui välistä, että osoitit osuman ja uppoamisen vastauksellasi. Tiedäthän -seli,seli, seli...

 

[fretti]

Pitäisikö omaa haavekuvaa tarkistaa?

Enemmänkin ongelma on siinä, että mulla on suhde ollut tärkeämpi kuin se, millainen suhde on laatujaan. Tämä on varmaan peruja siitä, ettei suhteita ole ollut ja se suhteettomuus on merkinnyt omaa huonoutta suhteessa toisiin (on ollut aika orpoa, kun jokainen ystävä vuoron perään on alkanut seurustella ja siirtynyt siitä vakavampaan suhteeseen ja itse on ollut aina se sukujuhlien ja muiden tapaamisten sinkkunainen).

Tuossa vanhassa suhteessa oli niitä mainitsemiani toimimattomia asioita (eli kun kirjoitin läheisyyden puutteesta, niin koskettaminen ei siinä suhteessa seksiä lukuunottamatta kuulunut elämään, mies ei kertaakaan halannut tai pussannut oma-aloitteisesti). Sitten oli muita persoonaan liittyviä eroja, jotka kuvittelin hyväksyneeni, mutta alkoivathan ne ajan myötä hiertää. Hiertäminen lisääntyi samassa tahdissa kuin tajusin omat tarpeeni (lähinnä halun läheisyyteen ja hellyyteen ja enempään yhteiseen tekemiseen). Ne erot olivat aika pinnallisia lopulta, mies poltti tupakkaa eikä juuri liikkunut kotisohvaa pitemmälle - itse taas olen savuton ja tykkään käveleskellä metsässä tms. Meitä yhdistäviä juttuja olivat ehkä yhteinen mieltymys tiettyihin elokuviin, musiikkiin ja eläinrakkaus, lisäksi taipumus tietynlaiseen elämänfilosofointiin. Mutta eivät nuo loppupeleissä riittäneet suhdetta ylläpitämään, etenkin kun se miehenpuolikas ei katsonut aiheelliseksi kertoa eroajatuksistaan ennen kuin oli jo ihan ite päättänyt, että hän eroaa ja lähtee toisen naisen matkaan.

Onko kuitenkin helpompi kohdistaa syy epätäydellisyydestä toiseen kuin itseen? Entäpä, jos nettituttavuus olisi heti käynyt satasella kimpuun, olisiko suhde edes alkanut? Voiko olla, että miehen etäisyyden pito oli kuitenkin ihan omaa toivetta ja tasoa vastaava, vaikka ei ole kuitenkaan täyttänyt kaikkea tarpeita.

On totta, että jos ex-mies olisi heti alussa uinut liiveihin, niin itse olisin kavahtanut. Mutta mie en osannut kuvitella, että etäisyys jäisi pysyväksi. Kuvittelin ensin, että se liittyi suhteen vaiheeseen, mehän vain tapailimme ja sovimme aina seuraavan kerran treffit erotessa. Seurustellessa kuvittelin, että sitten jos muutamme saman katon alle, läheisyydelle olisi enemmän tilaa. Olen arka, tarvitsen sitä toisen lähestymistä varten paljon luottamusta. Pelkään torjutuksi tulemista, sen tiedostan. Osaan jälkikäteen matkan varrelta nimetä joitain sellaisia tilanteita, joissa ex-mies torjui ja jatkossa läheisyyden pyytäminen oli entistä vaikeampaa. Mie en koko aikana tajunnut, ettei ex-miehellä ollut mitään arkuuksia läheisyyden suhteen - hän vaan ei kaivannut sitä, ei ainakaan minulta eikä ainakaan tietoisesti. Erotessa vaikutti, että hänkin kaipasi muutosta kämppismäiseen suhteeseemme, mutta se muutos ei hällä tarkoittanut sitä, että olisi yrittänyt tulla minua liki, vaan lähti uuteen suhteeseen, jossa voisi aloittaa alusta.

Sellainen suhde, jossa heti vannotaan elämää suurempaa rakkautta, ollaan yhdessä kaikki vapaa-aika ja jompi kumpi kantaa saman tein toisen luo välttämättömyystarpeensa, ei ole mua varten. Ahdistaisi liian nopeasti etenevä suhde. Mutta sitten kun pääsen arkuudestani ja opin luottamaan, niin voisin jakaa kodin ja elämän jonkun toisen kanssa. Sillä jälkihuomiolla, että tarvitsen myös omaa aikaa. Kaikki ei koko aikaa voi olla yhteistä - mutta tuossa loppuneessa suhteessa jopa seksi alkoi tuntua siltä, että se oli vain itsetyydytystä toisen ruumista vasten.

Ei kai tämä niin mustavalkoista ole, että joko pidetään toinen käsivarren mitan päässä tai sitten takerrutaan kiinni?

 

[no]

Molempien ajatuksissa lienee jotain samaa ja jotain erilaista. Molemmat kertovat itsetunto-ongelmastaan. On vaikeus löytää itseä tyydyttävä, hyvä parisuhde. Tietenkin voi kysyä onko sellaista edes absoluuttisesti olemassa - muutoin kuin omissa ajatuksissa ja haaveissa.

Pitäisikö omaa haavekuvaa tarkistaa? Mistä sellainen on oikeastaan syntynyt? Mitkä omat tarpeet ovat siihen kaikkein eniten vaikuttamassa? Olisiko jokin toinen lähtökohta omissa toiveissa avaavampi ja mahdollisuuksia tuova?

Pullatyttö kertoi, ettei heikon itsetunnon vuoksi uskalla tutustua ja ottaa kontaktia haaveilemaansa ihannemieheen. Miksi? Onko rima kuitenkin liian korkealla eikä vastaa todellista omaa tasoa? Miksei ole uskallusta "tarjota" itseään "huipputyypeille", jotka kaikkien yleisten (joiltakin osin myös omien) kriteerien mukaan voisivat olla täydellisiä?

Kyllä se varmaan on jonkinlainen itsetuntemuksen kysymys. Vaikka pitää itseä fiksuna, älykkäänä ja monella muotoa mallikkaana sen lisäksi että myös todellisia näyttöjä on vaikkapa opiskelusta, työelämästä ja sosiaalisista suhteista, ei silti koe tarvetta olla NIIN fiksu, että jaksaisi tuoda sitä jatkuvasti esiin, yleiselle framille Oma vaatimattomuus (minkä aikaa myöten voi havaita hyväksi ominaisuudeksi) tulee aina vastaan hyvin kunnianhimoisten, näyttävien ja esiin pyrkivien seurassa. Ei halua julkisuuteen, edustamaan enkä korostamaan statusta ja materiaa, jotka hyvin usein näihin ihannetapauksiin liittyvät. Se siitä. itsetunto ei riitä kaikkeen.

"frettille" ongelma on toisen saavuttamaton läheisyys. Seikka, minkä suhteen ei liene itsekään oikein sinut. Onko kuitenkin helpompi kohdistaa syy epätäydellisyydestä toiseen kuin itseen? Entäpä, jos nettituttavuus olisi heti käynyt satasella kimpuun, olisiko suhde edes alkanut? Voiko olla, että miehen etäisyyden pito oli kuitenkin ihan omaa toivetta ja tasoa vastaava, vaikka ei ole kuitenkaan täyttänyt kaikkea tarpeita. Yksinäisyys seuraa helposti omillaan elämistä ja riippumattomuutta. Tasapainon löytäminen itsenäisyyden, oman vapauden ja toisaalta läheisyyden, sitoutumisen, mukautumisen ja yhdessä olemisen välillä voi olla haaste. Sopiiko omaan elämään oikeastaan toinen ihminen omana itsenään, omine toiveineen?

Itsenäisen naisen tai miehen elämään ei aina mahdu toista, koska omat rajat ovat valmiina ja joskus varsin ahtaat. Sydämen yksiö on jo kauan sitten kalustettu. Toinen kammio on ehkä liian ahdas ja pimeä eikä toinen mahdu sydämeen asuman. (Eikös Carolalla ollut jokin tuohon aiheeseen liittyvä biisi? Miten se menee?)

Olisiko rehellistä tunnustaa tai tunnistaa asia? Itsekin olen tätä miettinyt toisinaan, sillä en pidä siitä, että toinen liian aktiivisesti tunkee maailmaani ja tulee heti "iholle". Tämä koskee sekä miehiä, että naisia. Haluan säilyttää oman tapani ajatella ja elää vapaasti itselle tärkeissä seikoissa. En halua, että toinen määräilee ja päättää liiaksi puolestani. Tunnetasolla neuvottelemaan pystyviä on aika harvassa. Se ei ehkä ole ihan tyypillinen miesten ominaisuus . Ehkei siinä ole kovin ansioitunut itsekään .

Kyllä nämäkin edellä kuvatut tavat ja ajatukset heijastuvat ihmisestä myös ulospäin. Mikseivät heijastuisi, jos haluaa olla aito oma itsensä. Toisaalta meissä kaikissa on monia puolia ja piirteitä, jotka voivat joissain elämän olosuhteissa ja suhteissa nousta esiin. Timantti löytyy harvoin ja sen hiominen vaatii myös taitoa, mutta kaiken sattuessa kohdalleen, ei mitään niin kaunista, säihkyvää, kirkasta ja arvokasta ole olemassa.

Varmaan täytyy pyytää niiltä kahdelta tyypiltä anteeksi, jotka käyvät sivusta huutelemassa kykenemättä mitään järkevää antamaan keskusteluun, mutta sinun kirjoituksesi oli aivan upea. Sanoit monta asiaa juuri niin kuin ne ovat.

Ihmisen elämä voi kuitenkin olla täynnä. Se voi täyttyä harrastuksista, työstä lapsista tai aivan mistä tahansa, joka vie mielenkiinnon. Sitten voisi myös ajatella, että olisi hienoa vielä jos olisi puoliso, jonka kanssa voisi jakaa tämän kaiken. Mutta osaako sitä jakaa ja kenen kanssa sen suostuu jakamaan.

Minusta ap:lla on ollut tavattoman huono tuuri siinä suhteessa , joka on jäänyt tällä erää hänen viimeisekseen. Eipä siinä juuri vertailukohtia ole ja minusta tuollainen miesääliö kannattaisi unohtaa mahdollisimman nopeasti, että edes ajatella koko fiaskoa. Se tässä lohdullista on, että paljon ei huonompaa enää voi saada, jos alkoholistit ja väkivaltaiset onnistuu kiertämään.

Mutta suhde? Mikä se on ja miksi se pitää saada. Tulee mieleen, että perheeseen pitää saada "lemmikki". Siinä on kouluttamista ja passaamista, mutta kun muillakin on sellainen. Kun yleisiä juttuja suhteista kuuntelee, niin kyllä ne melkoista sotaa on. Sinkun elämä voi olla todella onnellista, jos sen sellaisena hyväksyy. Lottovoiton voi sitten ottaa saadessaan, mutta pienempiä voittoja ei edes kannata tavoitella.

 

[joanna]

hello there

voi. eihän sitä ihmisen hyvyyttä tai sopivuutta koulutuksella ja ulkonäöllä mitata..?

enemmänkin kumppanuuden tai ystävyyden tuntemisessa on kyse ajatuksista, tunteista, välittämisestä.

?

 

[no]

hello there

voi. eihän sitä ihmisen hyvyyttä tai sopivuutta koulutuksella ja ulkonäöllä mitata..?

enemmänkin kumppanuuden tai ystävyyden tuntemisessa on kyse ajatuksista, tunteista, välittämisestä.

?

Ei niin, mutta......niin se vaan menee....

Ihminen on siitä sopeutuvainen olento, että hänen tahtonsa saa hänet kietoutumaan vaikka miten, yllättäen komean , varakkaan miehen seuraan ja sielulliseen kanssakäymiseen löytyy hyväkin tahtotila.

Oikeastaan julkimot ovat tästä hyvä esimerkki; he pariutuvat keskenään, samoin artistit ja muusikot, tuskin se mikään sattuma on. Mutta aika usein nämä tehdyt liitot sitten kaatuvatkin omaan mahdottomuuteensa tahtotilastaan huolimatta.

 

[Ei jymmärrä]

Varmaan täytyy pyytää niiltä kahdelta tyypiltä anteeksi, jotka käyvät sivusta huutelemassa .

Miksi sinun pitäisi mitään anteeksi pyydellä? Vittu, kun olet tekopyhä ääliö.

 

[Ei jymmärrä]

Oikeastaan julkimot ovat tästä hyvä esimerkki; he pariutuvat keskenään, samoin artistit ja muusikot, tuskin se mikään sattuma on. Mutta aika usein nämä tehdyt liitot sitten kaatuvatkin omaan mahdottomuuteensa tahtotilastaan huolimatta.

Taas tätä ääliömäisyyttä. Ei tullut herneen kokoiseen aivonystyrääsi mieleen, että myös ns. tavisammateissa puoliso löytyy läheltä. Eipä niin. Ja mitä mahdotonta siinä mahtaa olla, sen enempää kuin muissakaan liitoissa? Älä, pliiis, sano mitään, jos et ajattele asioita loppuun!!!!

 

[no]

Taas tätä ääliömäisyyttä. Ei tullut herneen kokoiseen aivonystyrääsi mieleen, että myös ns. tavisammateissa puoliso löytyy läheltä. Eipä niin. Ja mitä mahdotonta siinä mahtaa olla, sen enempää kuin muissakaan liitoissa? Älä, pliiis, sano mitään, jos et ajattele asioita loppuun!!!!

Väitteeni todennäköisyyslaskennalle, jos Suomessa on kaksikymmentä julkimoa tai 50 000 metalli-ihmistä, niin totta ihmeessä duunarin liitto onnistuu läheltä paremmin. En tarkoita, että suppeasta ammattipiiristä naiminen olisi virhe, mutta riski se ainakin on: silloinhan parinvalintaa johtaa juuri ehkä ne ulkoiset seikat, kuten ammatti.

 

[joanna]

Ei niin, mutta......niin se vaan menee....

Ihminen on siitä sopeutuvainen olento, että hänen tahtonsa saa hänet kietoutumaan vaikka miten, yllättäen komean , varakkaan miehen seuraan ja sielulliseen kanssakäymiseen löytyy hyväkin tahtotila.

Oikeastaan julkimot ovat tästä hyvä esimerkki; he pariutuvat keskenään, samoin artistit ja muusikot, tuskin se mikään sattuma on. Mutta aika usein nämä tehdyt liitot sitten kaatuvatkin omaan mahdottomuuteensa tahtotilastaan huolimatta.

juu, voi olla noinkin... tulee mieleen että ns. tavallisemmat tallaajat eivät tartte niin paljon itsetunnon pönkitystä kuin julkimot... vaikka hekin siis työtään tekevät ja elämäänsä elävät. en halua ruveta haukkumaan mitään ammattiryhmää tai sen ihmisiä.

 

[no]

juu, voi olla noinkin... tulee mieleen että ns. tavallisemmat tallaajat eivät tartte niin paljon itsetunnon pönkitystä kuin julkimot... vaikka hekin siis työtään tekevät ja elämäänsä elävät. en halua ruveta haukkumaan mitään ammattiryhmää tai sen ihmisiä.

En minäkään. Heidän ongelmansa on juuri itsetunto. Sitä he tarvitsevat paljon enemmän selvitäkseen, kuin tavallinen tallaaja. Tavallinen tallaaja voi "piiloutua" ja elää omaa hyvääkin elämäänsä omassa piirissään.

Julkisuuden henkilö tarvitsee hyvän itsetunnon ymmärtääkseen, että hänen elämänsä jatkuu hänen julkisesta ammatistaan huolimatta "tavallisena" arkena.

Joku J Tukiainen taas tarvitsee arkenakin mediaa ja hän on täysin julkisuutensa varassa. Jolloin julkisuuden ja arjen erottaminen voi olla mahdottomuus. Silloin "omaa" elämää ei juurikaan ole.

 

[no]

Niin ja toisaalta keltainen lehdistö ei pidä hyvän itsetunnon omaavasta ja elämässään onnistuvasta julkimosta; hänestä ei saa juoruja. Korkeintaan hänen onnestaan tai työstään voi kirjoittaa, mutta ei sekään toistamiseen myy.

Voimia vain kaikille julkisuuden henkilöille.

 

[Todennäköisyyksistä]

Väitteeni todennäköisyyslaskennalle, jos Suomessa on kaksikymmentä julkimoa tai 50 000 metalli-ihmistä, niin totta ihmeessä duunarin liitto onnistuu läheltä paremmin. En tarkoita, että suppeasta ammattipiiristä naiminen olisi virhe, mutta riski se ainakin on: silloinhan parinvalintaa johtaa juuri ehkä ne ulkoiset seikat, kuten ammatti.

Kuinka monta naista tuossa 50 000 metallimiehessä on? Aivan. Prosentuaalisesti hyvin pieni luku, joten vertauksesi meni (taas) metsään.

Toisekseen. Turha verrata jotain nykäs-tapola-tukiainen lahopäitä normijärjen omaaviin julkkuihin.

 

[no]

Kuinka monta naista tuossa 50 000 metallimiehessä on? Aivan. Prosentuaalisesti hyvin pieni luku, joten vertauksesi meni (taas) metsään.

Toisekseen. Turha verrata jotain nykäs-tapola-tukiainen lahopäitä normijärjen omaaviin julkkuihin.

On tainnut sattua huono päivä monelle

 

[Happy days]

Ei ollenkaan huono päivä. Miksi luulet, että muilla on huono päivä jos ovat erimieltä kanssasi? Vertauksesi on huono, eikä sillä ole mitään jakoa todennäköisyyslaskennalle. Tiedätkö edes mitä tuo sana tarkoittaa?

 

[no]

Ei ollenkaan huono päivä. Miksi luulet, että muilla on huono päivä jos ovat erimieltä kanssasi? Vertauksesi on huono, eikä sillä ole mitään jakoa todennäköisyyslaskennalle. Tiedätkö edes mitä tuo sana tarkoittaa?

Samaa mieltä onnellisuudestasi. Siis onko todennäköisyys puolison löytymiselle suurempi viiden ryhmästä kuin 50 000 ryhmästä?

 

[Mistä j]

Ehkäpä näihin mutukeskusteluihin ei kannata ujuttaa tieteellisä todennäköisyyksiä. Muutoinkin koko aihe on mysteeri, henkimaailman juttu.

Mistä voi löytää itselle sopivan puolison? Varmaankin sieltä, missä eniten on ja missä liikkuu. Jos todennäköisyyttä ajattelee vaikkapa ihan arkikäsitteenä, niin sattuman todennäköisyyskin taitaa liittyä tekemiseen. Ei lottovoittokaan osu kohdalle lottoamatta. Jonkinmoinen panos on itsestään annetteva. Oltava ainakin tiedossa, jotta toinen voisi antaa voiton lahjana, ellei sitten sattisi sellainen uskomaton mäihä, että löytäisi voittoisan kupongin kadulta. Silloin olisi toki oltava liikkellä .

Siis yleensä puolison ja parin kohtaa siellä, missä itsekin on. Työssä monet tutustuvat. Työkeskeiselle onkin helppoa saada keskustella samoista aiheista, ja toinen vieläpä ymmärtää. Olennaista taitaa olla ymmärrys toista kohtaan, ei niinkään sama ammatti tai keikkapaikka, joka mahdollistaa kohtaamisen.

Mutta jos juttu olisi näin simppeli, niin myös aloittaja olisi jo tavannut parinsa, ehkäpä useammankin. Itsetuntoon tämä liittynee siten, että toiselta saatu ymmärrys ja vastakaiku ovat mannaa itsetunnolle. Toisen hyväksyntä ruokkii itsetuntoa. Muuten ei ammatti ja työ yksin riittäne yhdistämään.

Mielenkiintoista tässäkin keskustelussa on, miksei saa vastakaikua ja löydä toista joka ymmärtäisi, hyväksyisi ja välittäisi tunnetasolla. Mitä ovat ne seikat, piirteet tai olosuhteet, jotka mahdollistaisivat tuon. Jos rakastuminen on edelleen mysteeri, niin sitä on myös suhteen jatkuminen. Aloittajakin kertoi kokemansa suhteen alkuhuumasta jotain, mutta jossain vaiheessa alkoi yhdessäolo tökkiä. Miten pian ja milloin tämä oikein tapahtui? Ilmeisesti kuitenkin jo ennen yhteenmuuttoa.

Rakastumisen asiantuntijana on palstalla ainakin joku kirjoitettut aiemmin. Niistä muutamista ketjuista on kyllä jäänyt mieleen rakastumisen hulluus ihan tieteellisen tutkimuksen valossa. pettymyksiin johtavat liialliset kuvitelmat ja toiveet, joita rakastunut itse loihtii ja pönkittää usein vailla todellisuutta. Mutta kun se huulluskohtaus on ohi ja todellisuus näyttätyy realistisena, tulee kuvioihin tuo itsensä syyttely ja vian hakeminen itsestä. Sitähän tuo huonon itsetunnon omaaminen on. Aloittajakin hakee itsestä, jopa omasta lapsuudestaan
ja vanhemmistaan puutteita ja piiretitä, jotka ovat EHKÄ aiheuttaneet tai ollet vaikuttamassa epäonnistumisen.

Toisaalta, onko hyvän itsetunnon merkki sekään, että rakastumisen/rakkauden päätyttyä alkaa syytellä toista. Psykologisena ilmiönäkin se on kuitenkin kuvattu itsetuntoa tukevaksi prosessoinniksi. Myös narsismikeskusteluissa lienee hyvä muistaa tämä. Parisuhteessa oikeasti lyöty, loukattu ja itsetuntonsa menettänyt "narsistin uhri" ei ehkä muutoin saisi koottua itseään enää koskaan. Siksi on hyvä muistaa, ja hyvin todennäköistä, ettei kaikki vika ja syyt epäonnistumiseen ole itsessä.

 

[Mistä j]

"Toisaalta, onko hyvän itsetunnon merkki sekään, että rakastumisen/rakkauden päätyttyä alkaa syytellä toista. Psykologisena ilmiönäkin se on kuitenkin kuvattu itsetuntoa tukevaksi prosessoinniksi. Myös narsismikeskusteluissa lienee hyvä muistaa tämä. Parisuhteessa oikeasti lyöty, loukattu ja itsetuntonsa menettänyt "narsistin uhri" ei ehkä muutoin saisi koottua itseään enää koskaan. Siksi on hyvä muistaa, ja hyvin todennäköistä, ettei kaikki vika ja syyt epäonnistumiseen ole itsessä."

Toisen syyttäminen ei itsetunnon ylläpitämiseksi ole toki yhtä "kypsää" ja aikuismaista kuin olosuhteiden syyttäminen. Kaikkein kypsintä syyttelyä lienee olosuhteiden analysointi epäonnistumisen syynä. Tosin siinä on mukana jo niin paljon älyllistämistä ja omien tunteiden etäännyttämistä, ettei teho ehkä ole ihan sama kuin etsiä syytä oikeasta tunteiden kohteesta.

Tämä edellä oleva, viimeinen lause on kuitenkin ihan oma oletus (kokemus), vailla tieteellistä pohjaa. Keittiöpsykologiaa näillä palstoilla kun muutoinkin harrastetaan ihan hyvällä menestyksellä. Keittiöpsykoloan etu on siinä, ettei tarvitse kysyä, "missä on pihvi" . Se on siinä itsessään.

 

[poik]

Samaa mieltä onnellisuudestasi. Siis onko todennäköisyys puolison löytymiselle suurempi viiden ryhmästä kuin 50 000 ryhmästä?

Oletko oikeasti noin vitun tyhmä? Kuinka tod.näk. on löytää puoliso 50 000 joukosta jos 95% on miehiä ja 5% naisia? Väännetäänkö vielä klemmarista? No, naiset löytävät puolison hyvinkin tod.näk. miehistä ehkä ne jotka ovat homoja.

 

[fretti]

Jotenkin tämä juttu alkoi nyt pyöriä työpaikkojen ja ammattien ympärillä. Mie olen naisvaltaisella alalla ja 80% työkavereistani on naisia. Niistä miehistä taas yksi on kohta eläkkeellä, sitten on muutama perheellinen ja yksi kakskymppinen harjoittelija. Samasta syystä (naisvaltainen ala) ei opiskeluaikainakaan ollut niin helppo tutustua samanikäisiin miehiin. Mie olen umpihumanisti ja vaikka nuita tiedekuntarajat ylittäviäkin juttuja järjestettiin, niin ne menivät multa ohi, kun en opiskeluaikaina(kaan) ollut erityisen bilettävä tai urheileva tai ainejärjestöaktiivi.

Enpä silti tiedä, tekeekö se rakkaus samalla työpaikalla autuaaksi. Yksi ystävä rakastui muutama vuosi sitten samalla työpaikalla kollegaan, muuttivat yhteen ja menivät naimisiin. Viime vuonna sitten heille tuli ero ja vielä niin, että se miehen uusi rakkaus on taas samalla työpaikalla. Ei ole ihan pieni paikka, sentään useita kymmeniä työntekijöitä, mutta ystävä on kovasti ollut hakemassa muualle töihin, ettei tarvitsisi törmäillä näihin rakastavaisiin työkuvioissa tahtomattaan.

Kyllä mie olen eroon hakenut myös syytä ex-miehestä. Jos mie en osannut ilmaista tunteitani ja pyytää esim. sitä likellä oloa uudestaan ja uudestaan, niin eipä mieskään osannut sen paremmin käyttäytyä. Vai miten kypsää ja fiksua on yks kaks ilmoittaa erosta? Vaikka mun onkin vaikea puhua, niin jos itse oisin eroa miettinyt vakavammin, olisin sanonut niistä miettimisistäni ennen lopullisia päätöksiä.

Joku sanoi, ettei meidän yhteiselo tainnut olla kovin ihanaa ennen yhteenmuuttoakaan. No ei. Ennen yhteenmuuttoa meillä oli välirikko, mies oli silloin rakastunut toiseen ja lähti sen toisen naisen perään. Romanssi kumminkin meni karille pikaisesti ja me palattiin yhteen alta puolen vuoden tauon jälkeen. Yhteenpaluu oli kai mun puoleltani sitä huonoa itsetuntoa - tarvitsin suhteen ja tuntui, että äkkierossa jäi kaikki kesken. Yhteenpaluun jälkeen oltiin yksimielisiä siitä, että jotain tarvitsisi muuttua, siis muutimme yhteen. Tosiaan kuvittelin, että saman katon alla asuminen lähentäisi. Järkeilemällä olin ajatellut, ettei kannattaisi kaivella vanhoja ja puhua miehen lähdön herättämistä fiiliksistä. Enpä puhunutkaan, mutta samalla taas etäisyys kasvoi. Miehellä sama toiseenrakastumiskuvio toistui myöhemmin. Välissä kului aikaa nelisen vuotta. Välillä on aika katkera olo siitä, etten heti ensimmäisen eron kohdalla tajunnut, mikä mies on miehiään.

En tiedä mistä johtuu, mutta mun tuttavapiirissä useampi ero on ollut miehen "lähden toisen naisen perään" tai "ei vaan tunnu miltään, joten pitää erota" -tyyppinen päätös. Eli vähän kehnompina hetkinä mietin, ettei se parisuhde paljoakaan merkkaisi, kun siinä saisi kumminkin pelätä, että toisella iskee jokin neljänkympinkriisi tai aikuistumispaniikki tai uusi jalataltarakastuminen ja yks kaks vaan lähdetään. Yksikseen ollessa ei sentään voi kukaan jättää...

 

[M50-]

En tiedä mistä johtuu, mutta mun tuttavapiirissä useampi ero on ollut miehen "lähden toisen naisen perään" tai "ei vaan tunnu miltään, joten pitää erota" -tyyppinen päätös. Eli vähän kehnompina hetkinä mietin, ettei se parisuhde paljoakaan merkkaisi, kun siinä saisi kumminkin pelätä, että toisella iskee jokin neljänkympinkriisi tai aikuistumispaniikki tai uusi jalataltarakastuminen ja yks kaks vaan lähdetään. Yksikseen ollessa ei sentään voi kukaan jättää...

No ei se nyt aina noin mene, vaan jättää ne naisetkin joissakin tapauksissa... Kokemus on tuosta itsellänikin, mutta ei siinä kannata suremaan jäädä, vaan pitää ryhdistäytyä etsimään uutta kumppania. Olet oikeassa siinä, että parisuhde on aina riskinottoa, mutta minun mielestäni riski kannattaa ottaa. Kyse on myös valinnan onnistumisesta: Jos painotat liikaa miehen ulkoisia ominaisuuksia parisuhdevalinnassa, niin mies karkaa todennäkösemmin joskus.

 

[fretti]

No ei se nyt aina noin mene, vaan jättää ne naisetkin joissakin tapauksissa... Kokemus on tuosta itsellänikin, mutta ei siinä kannata suremaan jäädä, vaan pitää ryhdistäytyä etsimään uutta kumppania. Olet oikeassa siinä, että parisuhde on aina riskinottoa, mutta minun mielestäni riski kannattaa ottaa. Kyse on myös valinnan onnistumisesta: Jos painotat liikaa miehen ulkoisia ominaisuuksia parisuhdevalinnassa, niin mies karkaa todennäkösemmin joskus.

Joo, tiedän että naisetkin jättävät. Mie olen ja ystäväni ovat sellaisia peruskilttejä naisia, jotka alkaisivat harkita suhteen lopettamista, jos siinä olisi alkoholismia tai väkivaltaa... muuten mentäisiin näillä eväillä "kunnes kuolo erottaa". Taidetaan olla vanhanaikaisia koko sakki, pitäisi hakea hurmaa ja "sitä oikeaa". Mutta en mie usko, että missään suhteessa säkenöivä uutuudenviehätys säilyy vuositolkulla.

En mie tiedä, olinko tämän ex-miehen kanssa painottanut ulkoisia seikkoja. Ei se ainakaan komea ollut. Eikä rahakas. Opistotason koulutus, ei siis siinäkään mitenkään erityinen.

Alussa mua veti puoleensa ex:n rohkeus ja itsevarmuus. Sit myöhemmin tajusin, että se oli osin ulkokuorta tai sitä, ettei päästä muita kovin lähelle itseään aidosti.

No joo. Eipä se suhde muuksi muutu, vaikka miten miettisin.