Äitini ei ole ikinä välittänyt minusta

[Nellekarhu]

isäni lähenteli minua vuosia. Ensimmäisen lapseni isä hylkäsi minut ja lapsensa(ei ole missään tekemisissä). Seuraavan lapsen isä kesti mua monta vuotta,mutta hylkäsi sitten minut lopulta kuitenkin,onneksi ei lastaan.

Nyt alkaa tuntumaan siltä että tämä on jo liikaa! Miten musta tuntuu että mut hylätään aina siksi että tarvitsen niin paljon, ja että tarvitsen niin paljon siksi että en ole ikinä saanut koke aolevani oikeasti rakastettu, jotenkin se että olen jäänyt vaille rakkaudesta ja välittämisestä aina, ja kerta toisensa jäljeen, tuntuu tekevän sen että tarvitsen aina enemmän tunteakseni itseni rakastetuksi. ja näin aiheutan itse sen että minut hylätään.

En vain tiedä miten tuosta oravanpyörästä pääsee pois?

Nuorempana olin 21ikävuoteen asti sellainen että aina kun toinen alkoi näyttämään syvempiä tunteita mä etäännyin, ahdisti tosien läheisyy,lopulta pysähdyin miettimään että mistä tuo johtuu, miksi muut pystyy elämään toisen ihmisen kanssa mutta minä en, päätin että en pistä poikki kun alkaa ahdistaa vaan katson puoli vuotta,vuoden tilannetta, huomasin että ahdistus hävisi, tilalle tuli suunnaton rakkaus,mutta tuo mies petti minua!

Seuraava mies siitä, petti ja jätti(esikoisen isä), seuraava mies pyöritti samaan aikaan sekä minua että serkkuani. Seuraava mies on tämä viimeinen joka on juuri jättänyt minut.

Jokaisen kerran jälkeen olen pelännyt enemmän ja varmasti tiedostamattani vaatinut enemmän jotta olisin voinut kokea olevani turvassa(hylkäämiseltä).

Nyt tilanne on se että en tule ikinä päästämään yhtään miestä lähelleni,koska en vain ole tavannut yhtään luotettavaa miestä. Mutta koska toistuvasti minua on petetty ja/tai hylätty, täytyy minussakin olla vikaa. päädyin siis siihen lopputulokseen että viimeinen mies varmasti koki että ei voi mitenkään ikinä antaa minulle sitä mitä tarvitsen ja siksi kokee että emme sovi yhteen. (minusta minä en vaatinut häneltä liikaa,mutta ehkä se sitten on liikaa kuitenkin)

Tadaa ollaan siis tilanteessa jossa minä kaipaan hellyyttä,rakkautta,läheisyyttä,kumppanuutta, mutta en hlaua päästää yhtäkään miestä lähelleni, lopputulos on kuitenkin aina sama.

 

[violiina]

Sinun täytyy nyt vaan oppia seisomaan omilla jaloillasi, löytää turva itsestäsi ja hemmotella itse itseäsi.

 

[nellekarhu]

Sinun täytyy nyt vaan oppia seisomaan omilla jaloillasi, löytää turva itsestäsi ja hemmotella itse itseäsi.

Kyllä mä oon vuosia elänyt yksinkin,sinänsä en koe sitä turvattomana, olenhan selvinnyt vaikka mistä(mutta todellisuudessa nautin siitä että on ihminen jonka kanssa jakaa arki kaikkinensa). Mutta parisuhteessa pelkään aina sitä hylätyksi tulemista ja se taitaa olla itseään toteuttava ennuste.

 

["joku"]

ootko käynyt terapiassa? jos et niin se on yksi hyvä vaihtoehto. toinen on sitten se, että kun se oikea osuu kohdalle niin hän kyllä jaksaa odottaa että alat luottamaan, eikä hylkää.

 

[nellekarhu]

[QUOTE="joku";28284786]ootko käynyt terapiassa? jos et niin se on yksi hyvä vaihtoehto. toinen on sitten se, että kun se oikea osuu kohdalle niin hän kyllä jaksaa odottaa että alat luottamaan, eikä hylkää.[/QUOTE]

en, tai siis no pari kertaa nyt psykoterapeutilla koska tämä 5vuoden avioliiton hajoaminen oli minulle liikaa.

(Ei oikeastaan ole pelkästään kyse siitä että alanko luottamaan,tai siis pohjimmiltaan on.mutta luottamus ei tule itsestään,vaan vaatisi toiselta tiettyjä asioita. sitten kun mies jää pikkuvalheista kiinni, tai kiinnostus seksiin laimenee,tai jos hän ei näytä tunteitaan,niin sitten nämä asiat tuntuu saavan minut lähes pakokauhun valtaan,jolloin vaadittais siltä toiselta osapuolelta sitä että välittäminen näkyy jotta osaan/pystyn luottaa/rauhoittua. vaikka ymmärrän että joku toinen varmasti noissa tilanteissa saattaa olla vihainen hetken ja unohtaa sitten)..

Vaikee selittää,mutta olen nyt alaknut miettimään että tämä pelko varmasti ajaa suhteeni ennemmin tai myöhemmin umpikujaan.. koska en osaa,tai en oikeastaan pysty esimerkiksi antamaan riitatilanteessa tilaa toiselle, koska esimerkiksi tämä aviomieheni(ex) tuppasi vetäytymään jos olin vihainen,minä koin sen voimakkaasti torjumisena, vaikka todennäköisesti kyse oli siitä että hänellä on erilainen tempperamentti ja ehkä hän tarvitsi itselleen konflikti hetkellä hetken omaa aikaa,ajatella rauhassa.. mutta mä en sitä pystynyt antamaan.

Ainoa onni tässä kaikessa on se että mun lapseni ei tule ikinä kokemaan ainakaan minun puoleltani sitä että heitä ei rakasteta, olen pyrkinyt kannsutamaan heitä myös tunteiden ilmaisuun sanallisesti.. tuo 4v kiukuttele välillä ja sitten kun rauhoittuu tulee selittää mulle että äiti mua kiukutti siksi kun.. xxxxxxx. Olen sentään jossain onnistunutkin. jospa sitten "pojasta polvi paranisi"

 

[astrolabe]

Jospa antaisit armoa äidillesi, luultavasti hänkin oli uhri ja heikko ihminen.

 

[Nellekarhu]

Jospa antaisit armoa äidillesi, luultavasti hänkin oli uhri ja heikko ihminen.

Häh,mistä sä tän revit? Ei nyt ollut kyse siitä mitä äitini oli tai mitä ei, vaan siitä miten lapsuus on luultavasti minuun vaikuttanut(eli siis se että äiti ja isä ei rakastaneet koskaan). Tällä hetkellä välini äitiini on etäiset, että on se nyt kumma, pitäskö sun mielestä mun alkaa pyytelee anteeksi äidiltäni? outoa. minä en ole sille mitään ikänäni tehnyt!