Äitiyden liioittelua??

[Ei-uhrautuva-äiti]

Terve äidit, meitä on monenlaisia, mutta kommentoikaapa tätä. Tuttavani ja vaimonsa saivat ensimmäisen lapsensa. Lapsi on nyt 11 kuukautta. Ensimmäiseen kolmeen kuukauteen isä ei saanut koskeakaan lapseen, koska äiti tiesi parhaiten, miten hoitaa. Isoäiti ei ole saanut hoitaa lasta koko tänä aikana, ei edes työntää vaunuissa. Hädin tuskin lapsen saa syliinsä, näkee ainutta lastenlastaan kerran kolmessa kuukaudessa (asuvat aivan lähekkäin).
Lapsi ei saa itkeä lainkaan, ensimmäisestä porusta ollaan hyssyttämässä ja tekemässä kaikkensa, ettei lapsi joudu itkemään. Nyt kun kysyin, joko alkaa seistä/kävellä tuen kanssa, kuulin, ettei lapsi osaa edes kontata, koska äiti kantaa koko ajan lasta sylissä. Tämä äiti myös alkoi minua syyllistämään, kun otin hoitajan omalle 3 kk ikäiselle vauvalleni hoitajan kahtena päivänä pariksi tunniksi, olen huono äiti, kun jätän lapsen näin nuorena hoitajalle..hän kun ei voi käydä vieläkään ilman lasta edes yksin kaupassa...
Tuntuu aika raskaalta vai mitä mieltä olette? Totta kai äiti haluaa lapselle hellää hoivaa ja rakastaa tätä, mutta mielestäni tämä on jo melkoista "uhrautumista"? Itselleni ainakin on tosi tärkeää myös muukin elämä, että välillä on pieniä hengähdystaukoja siinä vauvan hoidossa, vaikka edes sitä kaupassakäyntiä yksin.

 

[Toinen samanmoinen]

Tjaa, en osaa ottaa kantaa toisen kasvatus-hoitotyyleihin, tuntematta todella perheen kokonaistilannetta ja ihmistä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että liika uhrautuvaisuus väsyttää ja uuvuttaa. Kukin kai kasvattaa kuinka parhaaksi näkee.

 

[eikö sulla ole muuta tekemistä?]

Öö, mikä tarve sulla on tulla tänne juoruamaan tuttavasi lapsenhoitometodeista? Onko tekemisen puutetta?
Mistä tiedät, että äiti kantaa lasta koko ajan sylissään, ja ettei lapsen anneta itkeä..? Oletko heidän arjessaan läsnä koko ajan?
Mitäs sitten, jos tuo äiti sanojesi mukaan "uhrautuu" vauvansa eteen; eikö se ole hänen asiansa?

 

[Itsekkäät "uhrautujat"]

No eikös täällä keskustelupalstalla päivitellä kaikenlaista? Miksei tällaistakin - varsinkin kun täälläkin tuntuu välillä olevan sellaisia uhrautujia paikalla, että oikein hirvittää.

Pahalta tuo kuulostaa... Saako isä luotua kunnon suhdetta lapseen? Pääseekö lapsi kokeilemaan asioita ja sitä kautta oppimaan, jos äiti on kiinni koko ajan? Kuulostaa siltä, että äiti pitää napanuorasta kiinni, eikä siitä tule päästämään irti ikinä. Uhrautuminen ei ole vain äidin asia, jos siitä kärsii lapsi ja koko perhe.

 

[poppaloora]

Kyllä musta tää on ihan hyvä keskustelunavaus tällä palstalla, vaikka näin niinkuin varoittavana esimerkkinä. Eihän tuo hyväksi perheelle ja sikäli pidemmänpäälle lapsellekaan ole missään tapauksessa.

 

[huhhuh...]

kuulostaa tosi kauhealta mutta tiedän ettei ystäväsi ole ainut laatuaan, valitettavasti.

Mun yks frendi sanoi enemmän tai vähemmän tosissaan "Olenko mä huono äiti kun näin annan vauvan toisen syliin" kun käytiin katsomassa hänen 2kk vauvaansa ja toinen ystävämme pian tulomme jälkeen pyysi saada vauvan syliinsä.

Nykyään tuntuu olevan valloillaan äitiydessä täydellisyydentavoittelu, mutta tekeekö se äidistä täydellisen, kun on koko ajan kiinni lapsessaan. Lapsihan ei kolmikuisena kaipaa muuta kuin ruokaa, kuivat vaipat ja läheisyyttä, ihan sama keneltä sitä saa. Se on se äiti, jonka on vaikea irrottautua lapsestaan ja kun sitä tapahtuu tarpeeksi kauan, on tilanne pian molemminpuolinen. Ja sitten äiti saa tuntea olevansa korvaamaton, vaikka kukaanhan ei sitä ole.

 

[alkuperäinen]

Pointtini ei ehkä tullut selväksi, ei ollut tarkoitus mollata tätä äitiä, niinkuin sanoin, hän varmasti rakastaa lastaan yli kaiken. Mutta kuinka kauan hän jaksaa tuota menoa. Olen aina ollut sitä mieltä, että hyvä äiti on sellainen, joka ajattelee välillä itseään. Ei koko elämä voi olla koko ajan sitä vauvan hoitoa. Jos äidillä on muutakin tekemistä, jaksaa sitä vauva-arkea taas paremmin.
Surkuhan tuossa tulee isoäidin olosta, hän haluaa tietenkin hoitaa lapsenlasta. Lapsen on hyvä tavata muitakin ihmisiä, ettei jatkuvasti ole vain äidin (ja isän) kanssa.
Ja mietityttää tuokin, että jos tuo lapsi koko ajan on sylissä, niin eipä sitä sitten niin helpolla opita konttaamisia sun muita.

 

[peiajgosegyóåb]

Pahalta kuulostaa todella. Itsekin olen huolehtivainen, muta tuo kuulostaa jo joltain muulta. Oma pointtini: kokemattomat äidit ovat aikamoisissa paineissa, kun äideiltä vaaditaan paljon. Ei ole helppoa itse tietää, mikä on kohtuullista ja kummallisia ohjeita ja neuvoja tulee jopa neuvolasta, kokeneilta(iso)äideiltä, lääkäriltä jne. Puhumattakaan vieraiden typeristä kommenteista ja letkauksista, joita ainakin itse olen saanut kuulla pienen lapsen kanssa ulkona kulkiessani päivittäin. Omien rajojen asettaminen voi olla hankalaa.

Oma periaatteeni on kuitenkin antaa lapsen tehdä paljon itse ja hän onkin kovin reipas ja omatoiminen kaikesta huolehtimisestani huolimatta

 

[----neito----]

Ap:n kertomuksesta tulee sellainen mieleen, että liian moni äiti unohtaa, että ensin täytyy pitää huoli itsestään ja vasta sitten pystyy huolehtimaan muista hyvin. Jos itse olet väsynyt ja/tai muuten huonossa jamassa, niin et pysty huolehtimaan lapsesta/lapsista hyvin. Siksi kannattaa "antaa" isän olla mahdollisimman paljon lapsen kanssa, saat itse hengähdys hetkiä. Isovanhemmatkin kannattaa hyödyntää, läheiset välit heidän kanssaan on vain plussaa.

 

[kauhistelija]

kuulostaa tosi kauhealta mutta tiedän ettei ystäväsi ole ainut laatuaan, valitettavasti.

Mun yks frendi sanoi enemmän tai vähemmän tosissaan "Olenko mä huono äiti kun näin annan vauvan toisen syliin" kun käytiin katsomassa hänen 2kk vauvaansa ja toinen ystävämme pian tulomme jälkeen pyysi saada vauvan syliinsä.

Nykyään tuntuu olevan valloillaan äitiydessä täydellisyydentavoittelu, mutta tekeekö se äidistä täydellisen, kun on koko ajan kiinni lapsessaan. Lapsihan ei kolmikuisena kaipaa muuta kuin ruokaa, kuivat vaipat ja läheisyyttä, ihan sama keneltä sitä saa. Se on se äiti, jonka on vaikea irrottautua lapsestaan ja kun sitä tapahtuu tarpeeksi kauan, on tilanne pian molemminpuolinen. Ja sitten äiti saa tuntea olevansa korvaamaton, vaikka kukaanhan ei sitä ole.

Huhhuh, ei ole ihan sama keneltä noin pieni sen sylin saa! Oma lapseni reagoi muiden sylissä olemiseen negatiivisesti jo 2-kuisena, eikä tuntenut oloaan turvalliseksi kun vieraat häntä vuorotellen sylittelivät. Sen huomasi lapsen eleistä ja muuttuneesta käytöksestä (itkuisuus, hermostuneisuus). On erittäin hyvä, jos äidin on vaikea erottautua vauvasta, koska se on VAUVALLE parhainta. Vauva ei PIENENÄ kaipaa eikä tarvitse kenenkään muun syliä kuin oman äidin! Se on vasta sitten reilusti vanhempana kun on tarvetta aloittaa lapsen varsinainen sosiaalistaminen. Ei tämä tietenkään tarkoita sitä ettei vauva KOSKAAN saa mennä kenenkään muun syliin kuin äidin ja tietenkin myös isän täytyy hoitaa vauvaa läheisesti (voi kumpa tällaisia isiä olisikin enemmän jotka haluaisi oikeasti hoitaa sitä vauvaa..). Useimmat äidit kuitenkin tuntevat pienen käärönsä parhaiten ja tietävät mikä juuri heidän vauvalleen on parhainta.

Lapsen kantaminen on hyväksi vauvalle ja sen pitäisi päin vastoin vaikuttaa positiivisesti motoriikan kehittymiseen eli ei siinä mitään huonoa ole ja ei taatusti ole vaikuttanut konttaamisen "myöhästymiseen" tippaakaan. Kaikki lapset eivät vain kehity samassa tahdissa. On kyllä hirveitä tällaiset muiden lapsien kauhistelijat, että "eikö teillä vieläkään... jne".

 

[kipskaps]

Lapsen kantaminen on hyväksi vauvalle ja sen pitäisi päin vastoin vaikuttaa positiivisesti motoriikan kehittymiseen eli ei siinä mitään huonoa ole ja ei taatusti ole vaikuttanut konttaamisen "myöhästymiseen" tippaakaan. Kaikki lapset eivät vain kehity samassa tahdissa. On kyllä hirveitä tällaiset muiden lapsien kauhistelijat, että "eikö teillä vieläkään... jne".

No kyllä se vaikuttaa, jos lasta kannetaan koko ajan. Jokaisen asian oppimiselle on lapsen kehityksessä tietty "ikkuna", ja jos konttaamisen/kävelyn optimaalisen oppimisajan lapsi kökkii koko ajan sylissä, myöhemmin oppiminen on vaikeampaa.

Mutta vaikea kuvitella että se äiti jaksaisi loputtomiin lasta sylissäkään pitää. Vaikka toisaalta onhan noita superuhrautuvia huruäitejä nähty ennenkin.

 

[kauhistelija]

Kyllä tietysti jos aivan pilkun tarkasti ajatellaan, että äiti kantaa KOKO AJAN lasta ja ei päästä lasta hetkeksikään lattialle/sänkyyn, mutta eihän tuollainen ole käytännössä mahdollista, joten kyllä lapsella on mahdollisuus taitojen harjoitteluun herkkyyskausien aikana, vaikka häntä paljon kannettaisiin. Sille kantamiselle varmaankin on joku syy esim. lapsi ei viihdy yksin/on rauhaton jne. Kaikki lapset eivät edes halua kontata vaan siirtyvät suoraan seisomisen/kävelyn harjoitteluun ja niiden oppimisaikataulu on yksilöllistä.