ajatukset muualle

[elukka]

Siis miten te muut jotka olette jo pitkään yrittäneet lasta pysytte järjissänne? Olemme mieheni kanssa yrittäneet nyt vuoden verran (minä 24 ja mies 28) ja aika lapsettomuusklinikalle on varattu. Yksi tuulimunaraskauskin tuli koettua. Tuntuu että välillä leijun taivaissa kun olen niin optimistinen ja joka kerta kun menkat alkaa itken silmät päästäni ja olen varma, etten koskaan lisäänny. Nyt on jo yritetty sen verran kauan, että tuntuu, etten edes uskalla toivoa kun pelkään vaan sitä pettymystä. Haluan siis lasta niin mielettömän paljon että se alkaa jo ihan häiritä minua itseänikin. Eli miten te muut jaksatte tätä?

 

[adae]

Täytyy myöntää, että mulla ei ole hajuakaan, että miten jaksan... Ehkäpä sen siivellä tällä hetkellä, että hoidot on aloitettu. Eli eka clomikuuri on menossa. Vuosi on yritystä takana ja ylä- ja alamäkiä on tullut matkan varrella. Nyt mennään ihan tasaista... Paljon jaksamista!!

 

[taustailija]

Vuosi on yritetty ja toivo menetetty, joten ei se helppoa ole. Kyllä sitä joka kierrossa tulee surtua ja itkettyä. Yritän olla ajattelematta asiaa ja keskityn muuhun elämään. Onneksi ei olla puhuttu yrityksestä kenellekään, en kyllä kestäis mitään uteluja joka kuukausi... Vasta kävin lääkärillä ja hän sanoi kaiken olevan kunnossa, joten vielä ei aloiteta sen suurempia tutkimuksia. Lääkäri yritti tsempata ja sanoi että näinhän se menee, ei saa hosua. Onneks löyty kypsymässä oleva munasolu, muuten olisin jo kuvitellut etten ovuloi. Nyt on hyödynnetty oikeen kunnolla tää ovis ja varmaan kohta tuntuu, jos jotain on tapahtunut. En silti osaa uskoa siihen. Oli se silti vaihteeks kiva olla ultran jälkeen yltiöpositiivinen, kyllä me joskus onnistutaan Meillä on onneks vuosia sitten yks raskaus takana (kesken meni), joten ainakin tiedetään että silloin saatiin raskaus alulle.

Mäkin haluan raskautta niin paljon että sattuu, mutta ei auta itku mäessä. Ei se ainakaan mitään auta. Tsemppiä sulle!!!

 

[toinen taustailija]

Meilläkin lähes vuosi yritystä takana, tutkimukset aloitettu, rakenteellista vikaa ei ole, miehen sperma-analyysin ja itseltäni otettujen prolaktiinikokeen tuloksia odotellaan. Itse en ole niin kovin vahvasti reagoinut kuukausittain tulevaan veritulvaan, jotenkin sen on niin ulkoistanut itsestään, en tiedä tää kuulostaa ihan älyttömältä että miten niin voi tehdä, mutta sitä on alkupettymysten jälkeen alkanut katsoa itseään kuin ulkopuolelta, kuin jokin tutkija... Mullahan ei ole edes kesken menneitä, eli en tiedä ollenkaan, voinko ylipäätään raskautua koskaan. Kyllähän mekin sitä lasta haluttais, mutta itsekseni olen miettinyt, että jos sitä ei koskaan tule, ei se maailmaa lopullisesti kaada, koska kuitenkin meillä on hyvä parisuhde, joka on ollut jo ennen tätä prosessia ja tulee aina olemaankin, ja kahdestaankin varmasti jaksetaan repiä iloa irti elämästä - vaikkakin se lapsi voisi tuoda mukanaan uusia ulottuvuuksia ja erilaisia elämyksiä. Tää systeemi on biologinen, voihan olla että jos on huono perimä, luonto siivoaa automaattisesti sellaiset ihmisen alut pois, jotka eivät ehkä pärjäisikään. Jos kasvualusta on huono, ei sitä pahemmin millään hoidoilla maailman tappiin asti pysty hoitamaan, ja sitten se on vain kerta kaikkiaan hyväksyttävä.
Kaikkea hyvää yrityksessään puurtaville ja tsemppiä, vuosi on kuitenkin melkoisen normaali aika yrittää ilman tulosta, ei siis kannata heittää kirvestä kaivoon ihan vielä

 

[elukka]

Niin, kyllähän tähän asiaan pitää järjellä yrittää suhtautua tai masentuu ihan totaalisesti. Olen niin tyytyväinen siihen, että mieheni on ollut todella mahtava koko ajan. Mitä tämä olisikaan jos häntä ei edes tosissaan kiinnostaisi koko asia. Paiskin töitä ja hukutan lemmikkini rakkauteen niin olo helpottuu ainakin hetkeksi. Todella paljon onnea muillekin jo lähes epätoivoisille! Kai tämä tästä joskus iloksi muuttuu.