ajatukset myllertaa...

[jotenkin hukassa]

Hei,
Mulla on nyt jotenkin hirveän vaikeaa ja tuntuu että hajoan kohta. Sairastuin kesän alussa vakavasti ja olin yli kk sairaalassa. Nyt olen tervehtynyt, mut ilmeisesti joten trauma sairastumisesta nostaa päätään ja masennus tms alkaa iskeä. Meillä on neljä pientä lasta ja jotenkin ajattelin et meillä miehen kanssa kaikki hienosti sillä puhuttiin paljon asioista ku sairastuin. Nyt tuntuu et olen jotenkin herännyt ja tajunnut et se taisin olla minä joka puhui ja en saa ymmärrystä mieheltäni. En saa kunnon keskustelua aikaiseksi, mies on vaan omissa oloissaan jos en vaadi häneltä jotain. Ja ei hän ei ole itse masentunut vaan ihan normaali oma itsensä mut sairastuminen jotenkin ravisteli minut tajuamaan et mä olen se joka tekee sen perheen. Mies tuo rahan talouteen ja muuten on vain yksi lapsista. Ääh toivottavasti joku ymmärtää mitä tarkoitan. Olen huomannut et arvostukseni on olematon naisena ja ihmisenä. En tiedä miten pääsen tästä eteenpäin

 

[Peyote]

No ala olla vähän hankalampi. Ala vaatia sitä jotain. Yleensä sellaset ihmiset on aika onnellisia, jotka uskaltaa vaan suoraan pyytää niitä asioita mitä ne tarttee.

 

["Alli"]

Minulla samanlaisia murheita. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä nyt 10 vuotta ja kaksi upeaa lasta siunaantunut. Vasta oikeastaan uhmaiän alkaessa tajusin, että minulla on kolmas lapsi tässä perheessä. Mies ei ota vastuuta mistään kasvatusasioista, lapset saa aina tahtonsa läpi (karkit, lelut)..ollaan jopa käyty perheneuvolassa setvimässä asioita mutta mies ei kykene muuttamaan toimintamallejaan eikä jostain syystä edes tunnu ymmärtävän, että omaa käytöstä muuttamalla voisi asioita parantaa vaikka hänelle on puhuttu niin sukulaisten kuin ammattilaisten toimesta.

Tunnollinen työtätekevä mies on ja kaikki häntä kehuvat. Sivistymätön kyllä, mutta sitä olen kestänyt kun ei itsekään aina jaksa ns. maailmaa parantaa vaan elää ihan perusarkea. Minua ei arvosta yhtään, tuntuu etä oma osaamiseni ja tekemiseni on yhtä tyhjän kanssa. Ei nämä lapset olisi kuivia eikä mitään jos en itse olisi asiaa hoitanut.

Mitä me tässä tilanteessa voidaan tehdä? Halusin ison perheen, mutta lähes nelikymppisenä olen nyt ihan eron partaalla.
Olen laskenut kaikki valmiiksi että pärjätään, mutta ihan kamalaa se olisi tehdä lapsille. Niin he isäänsä jumaloivat. Henkisesti olen jo ihan valmis elämään yksin lasten kanssa (tietysti läheiset välit isään on oltava ja tuen sitä) enkä haluaisi enää uutta miestä rinnalleni ollenkaan. Haaveeni suurperheestä on se kaikkein kipein juttu, mutta tuskin tulee tällä kokoonpanolla onnistumaan.

Itse ole jo luovuttanut, ap menkää johonkin ammattilaisen puheille jos tuntuu ettei arvostus ja kommunikaatio pelaa. Meille sekään ei oikein ole toiminut:/