Toggle sidebar

Akateemisuus ja

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja raskaushaaveet?
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
Ei niin akateemiselle,

Riippuu vähän töistä. Tuskin olemme edes hakemassa samoihin työpaikkoihin, mutta niissä työpaikkoissa, joista itse kilpailen, on vähimmäisvaatimuksena osata kirjoittaa omalla äidinkielellään. Lisäksi vaaditaan korkeampaa yliopistotutkintoa. Täytätkö nämä kriteerit? Miten ylipäätään voit olla ""saman tasoinen hakija"" korkeammin koulutetun kanssa?

On Suomen lainsäädännön vastaista kysellä työhaastattelussa perheasioista. Hyvää tuuria ehkä, mutta ainakaan minulta ei ole kysytty.

Lisäksi työnsaantiin vaikuttaa ihmisen persoonallisuus. Sinä et ainakaan kirjallisesti anna itsestäsi kovin miellyttävää kuvaa.

Ja vielä: lopettaisit jo turhan provosointisi. Mielipiteesi ovat sekavia ja tuskin kiinnostavat ketään.
 
Hei,
Jotenkin lohduttavaa lukea, että muutkin pähkäilevät samojen asioiden kanssa, en tarkoita nyt heitä jotka kärsivät lapsettomuudesta vaan tätä yleistä pohdintaa äitiyden ja uran yhdistämisestä.
Olen akateeminen pätkätyöläinen, pienen lapsen äiti ja teen toista tutkintoa, ja olen todella kyllästynyt työelämään ja näihin pätkiin ja epävarmuuteen. Nyt haaveissa toinen lapsi, ja mikäli meille se suodaan, tuntuisi ihanalta olla kotona pitempään. Ei ole työpaikkaa johon palata, mutta en voi antaa sen sanella elämääni. Ja toisaalta se miehen vakipaikka tuo taloudellista turvaa.

Pakoa työelämästä?! Kyllä juu toisaalta.
 
Teen väitöskirjaa projektissa ja ikää mittarissa 28-v. Monet ei-akateemiset ystäväni tekevät jo toista kierrosta, mutta minä en edes haaveile siitä ensimmäisestäkään. Olen päättänyt tehdä väikkärin loppuun. Lasten hankinnan (- tai saamisen, kuten moni ystävällisesti tässäkin ketjussa jatkuvasti muistuttaa) olen suosiolla siirtänyt hamaan tulevaisuuteen, jos sinnekään. Olen henkisesti varautunut myös lapsettomaan elämään, eikä se tunnu uhraukselta. Vastapainoksi saan mielenkiintoisen työn.

Toteutuukohan se ennuste, että tulevaisuudessa jakaudutaan kahteen leiriin: naisiin, jotka tekevät vaativia lapsia ja naisiin, jotka tekevät vaativia töitä? Siltähän tämä jo vaikuttaa.
 
Kyllä tuntuu kolahtavan kommenttini! Pakkohan tässä on vinoilla kun minulle nauroitte silloin parikymppisenä. Tiesin jo silloin että teille tulee nämä kysymykset ja lapsettomuus eteen :0)
 
Eiköhän tytöt anneta ""ei niin akateemisen"" kirjoitella omia kommenttejaan ihan itsekseen provosoitumatta niistä mitenkään? Harmittaa suunnattomasti, jos muuten hyvä ja asiallinen ketju saa ikävän sävyn yhden ihmisen asiattomista ja pahasti alkuperäisen aiheen ohi menevistä viesteistä.

Iloista ilmettä kaikille!
 
Kyllä sullekin taitaa tulla mieleen joitakin kysymyksiä, kun istut seuraavat kolmekymmentä vuotta Siwan kassalla tai luuttuat konttorin lattioita... tai mahdollisesti työttömänä hoitelet lapsiasi kotona. Katsot kateellisena vuokra-asunnon ikkunasta, kun naapurin akateemisilla menee paremmin kuin sulla :=)
 
Hei!

Todella v***taa lukea tätä ketjua, koska pätkätöiden yleisyys tässä porukassa ei voi olla sattuma. Määräaikaiseen työsuhteeseen pitäisi aina olla peruste. Kuinka monelle työnantaja on pystyneet asian perustelemaan? Oletteko kehdanneet kysyä?

Valmistuin (KM) keväällä 2001 ja sain saman vuoden syksyllä koulutustani vastaavan määräaikaisen työn. Kun määräaikaisuus läheni vuoden vaihteessa loppuaan, pyysin pokkana väliaikaista työtodistusta ja ilmoitin hakevani muualle, mikäli minua ei pystytä vakinaistamaan. Toistaiseksi voimassaoleva sopimus tuotiin eteeni muistaakseni seuraavana päivänä. Nyt olen työskennellyt samassa firmassa siis viitisen vuotta ja minulle pedataan aseman- /palkankorotusta. Toivottavasti saadaan nimet alle, ennen kuin huomaavat, että olen raskaana (nyt vasta 6 viikko). Työtahtia en ajatellut mainittavasti kiristää.... Eikä hävetä yhtään... sen verran paljon hikeä on virrannut jo kyseisen puljun eteen. Jottei jäisi väärinkäsitystä, viihdyn työssäni erinomaisesti eikä minulla ole mitään kaunoja työnantajaani kohtaan. Ovat ilmeisesti tottuneet syntymälahjaksi saatuun pohjalaiseen tempperamenttiini ;O)

""Ken vaivojansa vaikertaa, on vaivojensa vanki. Ei oikeutta maassa saa, ken itse sit ei hanki.""

Ei tietenkään voi toimia ohjenuorana jokaiseen tilanteeseen, mutta omassa elämässäni on useimmiten toiminut.

Terveisin, tuleva äippä 32v
 
Tuolla ei akateemisella on jäänyt kaivelemaan kun ei ole ollut mahdollisuutta akateemiseen uraan on varmaan hirveä pätemisen tarve. Eipä se täällä roikkuisi jos asiansa olisivat oikeasti niin hyvin kuin väittää. Sääli... edelleen
 
Niin, määräaikaisuuden syy kannattaa aina kysyä, ja kirjoituttaa työsopimukseen. Itse olin samassa yrityksessä vastavalmistuneena KTM:na kahdessa määräaik. työsuhteessa, tuli uudelleenjärjestelyjä, tarjottiin määräaik. työsuhdetta syynä ""huono taloudellinen tilanne"". Totesin että sitten haen muualle. Onneksi toisesta funktiosta samasta yrityksestä löytyi vakipaikkka :-) Ei sitä olisi tarjottu, jos ekaan työpaikkatarjoukseen olisin tarttunut. Tiukka kannattaa olla määräaikaisuuden syiden kanssa. Nyt 33 v ja rv 36 :-)
 
Lisäänpä itsenikin tähän ketjuun, en jaksanut kaikkia lukea, mutta vaikuttaa siltä, että samojen ongelmien kanssa täällä pohditaan. Viime syksynä tuolla odottajien puolella oli hyvin samankaltainen ketju (apurahatutkijoiden äitisyrahoista ym.)ja siitä piti tehdä ihan iso juttu eteenpäin, mutta taisi lässähtää, kun kukaan ei sitten tainnut kuitenkaan tarttua ohjaksiin. Ehkäpä nyt!

Itselläni väitöskirja loppusuoralla. Yksi lapsi 12/03, toinen tulossa. Kun tuo esikoinen tulla tupsahti, olin apurahalla ja kas kumma, äippärahat tipahtivat minimiin. Siinä sitä sitten itkua väännettiin, että miten selvitään ison asuntolainan ym. kanssa. Säästin hulluna sen 9 kk, pidin äitisylomalla yksityistunteja, jotta saatiin särvintä leivän päälle. Sitkuttamalla selvittiin, mutta kyllä aika katkeralta tuntui, että näin apurahatutkijaa sitten kannustetaan parhaassa iässä tekemään lapsia. Lapsi piti laittaa hoitoon jo vuoden iässä, jotta sain apurahaanostettua ja väitöskirjaa jatkettua. Nyt sitten änkesin itseni ""oikeisiin"" töihin ja nyt ollaankin raskaana. Toivottavasti saan nyt edes vähän parempaa äitiysrahaa! Mutta siis, tilanne on minusta epäoikeuden mukainen, ja siihen tulisi ehdottomasti puuttua!!

Mitä sitten yleensä ottaen opikeluihin ja lapsen tekoon tulee, jos ei nyt siis oteta tätä taloudellista puolta huomioon, niin kyllä kannattaa. Nyt on ollut vapaat päivät, ei ole sillä lailla sidottu aikatauluihin, voi joustaa, jos lapsi on kipeänä jne. jne. Tosiasia on, että oikeata aikaa ei välttämättä koskaan tulekaan, joten liian kauan ei kannata odottaa.
 
Voi jestas mitä luokkajakoa, jos et ole akateeminen olet vuokralla asuva siivooja! En lähde varallisuuttani täällä erittelemään mutta tiedoksenne että en tosiaan asu vuokralla eikä ole muuten asuntolainaakaan enää kuin muutama vuosi jäljellä, olen siis 30 -vuotias. Ja yllätys yllätys, ei myöskään opintolainaa enää maksettavana. Se mitä olen täällä yrittänyt herättää on keskustelu siitä oliko se parikymppinen lapsentekijä sittenkään niin idiootti kuin miksi minua silloin haukuttiin kun menee paremmin kuin kenelläkään teistä?
 
Pakko kommentoida näihin ei-niin-akateeminen -kommentteihin...

Eipä ole kovin kypsää myöskään akateemisten taholta heittää provosoivia viestejä takaisin päin. Eiköhän jokainen ymmärrä, ettei tässä ole niinkään kyse akateemisuudesta tai ei-akateemisuudesta kuin puhtaasta sydämen sivistyksestä (tai sivistymättömyydestä). Ja sillä taas harvoin on tekemistä koulutuksen laadun tai pituuden kanssa.

Eli eiköhän keskitytä nyt keskustelemaan alkuperäisestä aiheesta ja jätetä luokittelu ja stereotypisointi sikseen...puolin ja toisin.
 
Ei akateemisuus ja ikä tee naisista lapsettomia, siinä olet niiiiin väärässä. Olen akateeminen, 32-vuotias puolivuotiaan tyttösen äiti ja tulin raskaaksi ekasta kierrosta. Eikä harmita yhtään, että odotin saavani ensin vakituisen työpaikan ja menin naimisiinkin menimme vasta hiukan alle kolmekymppisinä. Nyt voin hyvillä mielin keskittyä lapseeni ja työpaikka odottaa, milloin sitten palaankin... ehkä ensi vuonna joskus.
 
Kerronpa oman tarinani. Eli oon nyt 28-vuotias maisteri. Ekan lapsen sain 25-vuotiaana kesken opintojen. Loput kursseista ja gradun tein äitiyslomalla ja vaikka toki raskasta olikin, minusta tämä yhdistelmä sopi oikein hyvin. Aina kun lapsi meni päiväunille, minä ryntäsin tietokoneelle gradun kimppuun.Lapsi oli myös hyvin vaativa, koliikkiakin vauvavaiheessa, mutta ei se opiskelua estänyt.
Valmistuin kun eka lapsi 1,5-vuotias. Sain puolen vuoden sijaisuuden työstä, joka ei tarkalleen vastaa koulutustani. Tämän puolen vuoden aikana kasvattelin siinä uutta vauvamahaa ja sijaisuuden loputtua vauva syntyi. Nyt kuopuskin on noin 1,5-vuotias ja minä olen yrittänyt löytää alani töitä. Vaan eipä tunnu löytyvän. Nyt olenkin päättänyt lähteä uudelleen opiskelemaan ja hankkia sellaisen koulutuksen (sairaanhoito), jolla saa varmasti töitä. Kolmas lapsi on haaveissa, mutta sen tekoa täytyy nyt siirtää. Onneksi olen vielä nuori, joten siihen maagiseen 35-vuoteen on vielä matkaa.
Pointtini on se, että varsinkin jos haluaa useamman lapsen, kannattaa niiden teko aloittaa jo opiskeluaikana.
 
hei!
Täällä on pääpuolisesti ollut hieman vanhempien vastauksia niin annampa hieman nuorta näkökulmaa.

Itse tällä hetkellä olen loppusuoralla opiskeluista. Mitään suunnitelmia ei ollut ennekuin yhtäkkiä iski vauvakuume. Siinä sitten hetken mietittyämme tulimme siihen tulokseen että nythän juuri olisi hyvä aika saada yksi lapsi. Kohta valmistuttuani olisi sitten mielellään siellä työelämässä hetken ennen pitkää taukoa. Tässä vaiheessa vaikka rahatilanne on huono (molemmat opiskelijoita) niin olen laskenut että kyllä me pärjätään. Vielä ainakin jaksaa paremmin yövalvomiset ja juoksut sun muut eikä sitten töitä hakiessa tosiaankaan ole niin sanottu kävelevä aikapommi sen vauvakuumeen kanssa.
Sanoisin kuitenkin yleisenä ohjeena että tietty suunnitelmallisuus kannattaa kuitenkin. Miettii mitä oikeasti elämästä haluaa ja sopeuttaa sitten suunnitelmat sen mukaan. Ei se raskautuminen näin nuorenakaan mikään itsestäänselvyys ole...
 
Lapsen ja uran yhdistäminen on eri asia, kuin taloudellinen puoli. Itse en ole oikein koskaan osannut suunnitella lapsen saantia liian pitkälle. Asiat pitäisi nähdä jonkinlaisessa perspektiivissä. Eivät miedän vanhempammekaan odottaneet valmistumista tai omakotitaloa, ennen kuin synnyimme. Minusta opiskelut oli helpompi suorittaa ilman lapsia, kun oli joustava. Mutta tärkeintä on tahto haluta lapsi, josta kantaa vastuun.

Itselleni sellainen olo tuli 28-vuotiaana, ja raskauduin heti kun aloimme yrityksen. Olin apurahatutkija ja jäin hetkeksi minimille. Meillä oi kuitenkin jonkin verran säästöjä, joten emme olleet pulassa. Lapsi meni hoitoon 1,1 -vuotiaana, aika aikaisin, mutta sopeutui hyvin. Hänen luonteelleen se sopi ja samoin minun - tutkimuksesta on aika vaikeaa pitää liian pitkää taukoa.

En tiedä hankinko koskaan toista lasta, mutta jos niin tapahtuu, haluan väitöskirjan valmiiksi. Se ainoastaan siitä syystä, että projekti on jo kestänyt niin pitkään että haluan sen valmiiksi. Olen kuitenkin tyytyväinen, että sain ensimmäisen lapsen tässä vaiheessa. Mitään ongelmia ei ole ollut. Lapsi ei ainakaan ensimmäisinä elinvuosiaan tule mitenkään kamalan kalliiksi. Ja sanon näin, vaikka asunkin pääkaupungissa omistusasunnossa (laina) ja molemmat olemme huonosti palkattuja akateemisia.
 
Alkuperäinen kirjoittaja ytm:
Hyvä Alias! Yhteiskunnassa on tosiaan mätää kun tää systeemi on mikä on. Huomaatteko, että tässäkin ketjussa tosi moni kirjoittaa ""miehelläni on vakityö""? Ja me otetaan tää ihan annettuna ja ok-tilanteena! Ihanaa kun on mies turvana ja elättäjänä (sarkasmia). No, onhan se, mutta entäs sitten jos tulee ero??? Kyllä on tasa-arvon saralla paljon kyntämistä suomalaisessa yhteiskunnassa.
Click to expand...

Niin pitkään kun ei tehdä lapsia, nainen pystyy olemaan aika tasa-arvoinen miehen kanssa. Mutta kun naisen ne lapset pitää synnyttää ja jäädä äitiyslomalle..

Musta siinä ei ole mitään pahaa, että mies on "turvana ja elättäjänä" äitiyslomalla. Hienoa jos on niin, että mieheen voi luottaa ja mies näkee lapsen yhteisenä asiana, ei minään "lahjana" naiselle. Monien suomalaisten naisten on vain vaikea "alistua" toisen armoille siksi äitiysloman ajaksi kun omat tulot romahtaa. Ei musta Niin itseänäiseksi ja vahvaksi tarvitse tulla, ettei voi väliaikaisesti "elää toisen siivellä" ja ottaa apua vastaan. Ei aina tarvitse pärjätä täysin omillaan, siksihän parisuhteessakin ollaan.

Voihan joskus muutoin tilanne kääntyä päinvastaiseksi - mies voi joutua vaikka työttömäksi. Silloin ihan mielelläni ottaisin pääelätysvastuun perheessä. Meillä mä olen kantanut suurimman osan leivästä pöytään kun mies opiskeli aikuisopiskelijana uuteen ammattiin. Joustavasti muuttuu roolit ja vastuut elämäntilanteiden mukaan..
 
Itse sain esikoiseni parikymppisenä opiskelijatyttönä, kolmannen yliopistovuoden aikana. Välillä oli rahat aika tiukassa, vaikka mies kävikin töissä. Omakotitaloa ei ollut, eikä mitään hienouksia, mutta ihan riittävään elintasoon pieni perheemme ylsi silloinkin. Jatkoin opintoja tenttimällä jo äitiysloma-aikana, ja lapsen mentyä päivähoitoon aloitin opintojen ohella työt.

Lapsen ollessa 2-vuotias sain maisterin paperit hiukan alle 5 vuoden opiskelujen jälkeen. Nyt olen ollut jonkun aikaa akateeminen pätkätyöläinen. Melkein vaikeampi tilanne tämä uuden vauvan kannalta on, mutta siitä huolimatta me varovasti toista toivotaan.

Jokainen tietysti tekee oman ratkaisunsa työn/opiskelun ja perheen perustamisen suunnittelun suhteen. Itse en halunnut odottaa ns. yleisen mielipiteen mukaista oikeaa aikaa lapsen yrittämiselle (vakityöt molemmilla, "tarpeeksi" ikää, hurja nuoruus vietetty). Suurimpana syynä siihen oli, että tämä nykyajan työelämä on niin epävakaata, ettei oikeaa aikaa ehkä tule. Ja jos aika joskus tuntuu työn puolesta oikealta, voi tilanne olla vuoden päästä taas ihan päinvastainen. Välillä tuntuu, että kaikkensa pitäisi antaa löytääkseen paikkansa työelämässä, mutta mitään takeita sen löytämisestä ei ole. Tunnen melkein 50-vuotiaita ikänsä pätkätöitä tehneitä...
 
Kun tietää olevansa raskaana, asiat laittaa järjestymään jollain tavalla. Liika suunnittelu voi just tehdä sen, että se oikeasti tärkein asia elämässä jää saamatta tai tekemättä. Huh hoijaa kaikki lojaalisuudet pomoille, opintoarvot, uralla eteneminen. Kun nainen katsoo taaksepäin vaikka viisikymppisenä, on ihan sama, onko se ollut siellä välissä vuoden äitiyslomalla vai ei. Tuskin se suurta eroa työurassa tekee. Niin kauan on vaikeaa katsella asioita eri perspektiivistä kun niitä lapsia ei ole. Tuntuu että vain se opiskelu ja suorittaminen ja työ olisi kaikkein tärkeintä mitä elämässä on.
 
"Se akateeminen nainen, joka on nykyään opiskellut vähänkin pitemmän kaavan kautta ja haluaa vielä vakituisen työpaikan ennen kuin lapsen hankkii niin on taatusti yli 30 v. ennen kuin voi ryhtyä perhettä edes ajattelemaan. "

Keskimääräinen opiskeluaika ainakin Teknillisessä yliopistossa taitaa olla kuuden vuoden luokkaa. Jos nainen aloittaa vajaa parikymppisenä opiskelut ja valmistuu keskimääräisessä ajassa, ikää on max 26. Kyllä siinä ehtii ihan hyvin etsiä töitä ja tehdä lapsiakin vaikka sitten siinä keskimääräisen 28 vuotiaan iässä ;) En sitten tiedä mitä tuo sinun "vähänkin pidemmän kaavan kautta" opiskelu tarkoittaa..?

Sitä ei varmaan voi vaatia, että vakityön saisi. Sitten varmaan jotkut joutuisivat odottamaan koko lopun ikänsä sopivaa hetkeä. Minut kylläkin vakinaistettiin ekan vuoden jälkeen, joten sinänsä olin hyvässä asemassa kun sitten aikoinaan niitä lapsiakin tuli. Vakipaikka tutkijan hommissa oli siis 26 vuotiaana.

Väikkärin kanssa en hosu. Olen jo pomollekin sanonut, että tällä hetkellä perhe on ykkösenä ja aloitan jatko-opinnot sitten, kun siltä tuntuu koska se varmasti vaatii ylimääräistä ponnistelua tavalliseen työarkeen verrattuna. Ymmärtävät ihan mainiosti tilanteen ja sen, että motivaatio ja muu elämäntilanne pitää olla sopiva väikkäriprojektille.
 
Heh, sattumalta törmäsin tähän vanhaan ketjuun. Kirjoittelin ketjun alkupäähän vuonna 06 kun olin vielä raskaana. Nyt tuossa mennä vipeltää jo 1 v 4 kk ikäinen poika, ja toinen on toivelistalla ;).

Helppoa ei ole ollut tämä lapsen kanssa eletty aika, mutta ihanaa kuitenkin. Nyt on 30 v mittarissa, gradu työn alla ja hoidan vielä lastamme kotona. Pari päivää viikossa lasta hoitaa mummo, jotta saan täysillä paneutua opintoihin. Hatunnosto niille, jotka lapsen päiväuniaikana saavat gradua tms tehtyä! Itse en jaksaisi, se on ainut hetki päivässä kun on omaa aikaa ja saa vaikkapa syödä rauhassa, lukea lehden tms.

Raskasta on, kun iltaisin ja viikonloppuisinkin pitäisi jaksaa tehdä gradua ja muita opintoja. En silti halua laittaa lasta vielä näin pienenä hoitoon, joten itse olen valinnut tämän. Kannattaa muistaa juuri se lapsen hankkimista harkitessa, että omat tunteet voivat yllättää: ei välttämättä millään haluakaan laittaa lasta hoitoon jo vuoden ikäisenä tai nuorempana niin kuin on alun perin suunnitellut. Että saattaa haluta jäädä hoitovapaalle, vaikka moneksi vuodeksi. Itsekin silloin raskaana ollessani suunnittelin, että lapsi menee vuoden ikäisenä hoitoon, vaan enpä enää muuta kun naura tuolle suunnitelmalle. Kyllä lapselle paras on olla kotona vielä näin pienenä, vaikka hoitoon laittaminen toki nopeuttaisi valmistumistani ja töihin 'pääsyä'. Haluan kuitenkin hoitaa itse lastani hänen ollessaan pieni ja vielä toisenkin lapsen perheeseemme.

Tsemppiä vaan kaikille, kyllä lasten hankkiminen on hieno asia, vaikka vaikeaa välillä onkin!
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa