Tai asumuserossa ollaan oltu lokakuusta asti. Harkinta-aika päättynyt ja lokakuun viimeiseen päivään mennessä pitäisi viedä lopulliset eropaprut. Vielä en ole sitä saanut tehtyä, ihmettelen itsekin miksi.
Myötämäki sun juttus oli ihan kuin meidän elämästä. Ainut poikkeus, että mies tuli yöksi kotiin. Mutta juominen vaan pahentui vuosien myötä eikä mies sitä itse myöntänyt. Kun ottaa yhden saunakaljan menee ainakin mäyräkoira. Ja sitten taksin kanssa kylille. Ja kun yhden illan joi niin loppua ei näkynyt. Hoiti kuitenkin 3-vuorotyönsä, suuresti ihmettelin miten sinne aina kykeni. Rahan meno oli kyllä huimaa: taksilla sinne tänne, tarjotaan kavereille, ym. Esim lomarahat saattoi mennä parissa päivässä kurkusta alas... Seuraava päivä (jos vapaa töistä) alkoi puolen päivän aikaan sängystä herätessä ja hohhoikkaa täytyy lähteä kylille "aamukahville"... Pitkiksi vaan meni aina nuo kahvit...
Mietin jo eroa ennen kuin ensimmäinen lapsi syntyi joulukuussa 2004. Lupasi tietenkin lopettaa lapsen syntymän myötä. Lasketun ajan lähestyessä paniikki iski, koska mies vaan joi. Jotenkin ihmeen kaupalla oli juomatta juuri sinä iltana, kun yöllä lähdettiin synnärille, meinasi kai että LA on juuri se päivä milloin lapsi syntyy ja meidän lapsi sattui onnekkaasti syntymään juuri laskettuna päivänä...
Seuraava lapsemme syntyi tammikuussa 2006, esikoisen juuri opittua kävelemään. Kyllä se isyysloma oli taas sellaista haipakkaa ettei mun mielestä täyttänyt isyysloman kriteerejä...
Miljoona kertaa olen minäkin kuullut, että huomenna loppuu. Mutta ei se vaan lopu, jossain vaiheessa sen tajuaa. Rahat koko ajan vähissä vaikka mies suht hyväpalkkaisessa työssä. Kun juodaan niin silloin vain juodaan. Selvänä touhuttin paljon yhdessä perheenä, mies oli mukana kaikessa kympillä, mutta sitten se yksi saunakalja antoi vauhtia...
Viime kesänä aloin olla tosi väsynyt koko touhuun. Tuskin tapasin kavereitani, välttelin kaupassa tuttja ihmisiä. Ihan vaan sen takia etten jaksanut hymyillä, esittää iloista naamaa, kun kaikki oli päin p:tä. Yritin pitää kulissit kasassa.
Sitten syyskun puolessa välissä mittani täyttyi. Mies halusi lähteä koko perheen voimin syömään. Lähdettiin autolla matkaan, minä tietysti ajoin,koska herra edellisenä iltana juonut. Kun saavuttiin ruokapaikan lähettyville niin ihmettelin miehen sammaltavaa puhetta. Oli kerennyt vetästä kunnon pohjat ennen lähtöä ja humaltui ihan silmissä. Sanoin sitten että tämä reissu päättyi tähän. Mies sai kamalat raivarit keskellä keskustaa ja huutaa kuin peijooni. Kaappasin lapset takaisin autoon ja jätin miehen sinne. Ajoin kaverini luokse joka neuvoi menemään suoraan asuntotoimistoon. Seuraavana päivänä kävin katsomassa asunnon ja kirjoitin vuokrasopimuksen. Ja lokakuun 1.päivä muutettiin. Sain asiani järjestykseen 1.5 viikossa, ei se oikeasti niin hankalaa ole...
Mulla on kyllä ollut tukea äidistä, siskoista ja kavereista. Lämmin kiitos heille. Ovat monen monta kertaa sanoneet että nopeasti palauduin ennalleen iloseksi ja hymyileväiseksi itsekseni. Se tunne, ettei tarvitse katsella humalaista miestä on niin ihana että.
Ollaan kuitenkin soudettu ja huovatta miehen kanssa vaikka asutaankin erillään. Lasten kanssa viihtyy paljon, nyt kun on / oli selvä kausi, tytöt nyt 2.5v ja 3.5v. Tehdään paljon asioita yhdessä mutta sitten taas viina vie. Mä jo haistan milloin alkaa kalja pyöriä sen mielessä, näin sen taas eilen. Oltiin lasten kanssa pitkään illalla rannalla. Sitten yhtäkkiä: hän lähtee omaan kotiin nukkumaan kun niin väsyttää... Taitaa olla meno päällä. Huomenna olisi ollut lasten kanssa reissu Linnamäelle, pakko keksiä niille jotain muuta hauskaa, koska haisevan tiuskivan miehen kanssa en sinne lähde.
Ja taas päätin, että maanantaina vien sen lopullisen eropaperin, en taas jaksa enää. Kai minäkin välillä säälistä annan uusin mahdollisuuksia miehelle vaikka ei siinä mitään järkeä olekaan... Tunnen taas niin järkyttävän suurta inhoa häntä kohtaan etten viitsi niin rumia tänne kirjoittaa. Niin, rakastanko... En tiedä.
Toivottavasti joku jaksoi lukea ja sai jotain tolkkua... Tän on nyt mentävä maate!!!
Kovasti voimia uuden elämän järjestämiseen, se oikeasti kannattaa. Minäkin aikaisemmin ajattelin, etten pärjää kahden pienen tytön kanssa yksin. Mutta hei, suurimmaksi osaksi olen kuitenkin hoitanut heidät yksin, ihan itse. Ja kaupanpäälliseksi vielä yhden ison miehen.
Öitä ja jaksamia!!!!! :hug:
Myötämäki sun juttus oli ihan kuin meidän elämästä. Ainut poikkeus, että mies tuli yöksi kotiin. Mutta juominen vaan pahentui vuosien myötä eikä mies sitä itse myöntänyt. Kun ottaa yhden saunakaljan menee ainakin mäyräkoira. Ja sitten taksin kanssa kylille. Ja kun yhden illan joi niin loppua ei näkynyt. Hoiti kuitenkin 3-vuorotyönsä, suuresti ihmettelin miten sinne aina kykeni. Rahan meno oli kyllä huimaa: taksilla sinne tänne, tarjotaan kavereille, ym. Esim lomarahat saattoi mennä parissa päivässä kurkusta alas... Seuraava päivä (jos vapaa töistä) alkoi puolen päivän aikaan sängystä herätessä ja hohhoikkaa täytyy lähteä kylille "aamukahville"... Pitkiksi vaan meni aina nuo kahvit...
Mietin jo eroa ennen kuin ensimmäinen lapsi syntyi joulukuussa 2004. Lupasi tietenkin lopettaa lapsen syntymän myötä. Lasketun ajan lähestyessä paniikki iski, koska mies vaan joi. Jotenkin ihmeen kaupalla oli juomatta juuri sinä iltana, kun yöllä lähdettiin synnärille, meinasi kai että LA on juuri se päivä milloin lapsi syntyy ja meidän lapsi sattui onnekkaasti syntymään juuri laskettuna päivänä...
Seuraava lapsemme syntyi tammikuussa 2006, esikoisen juuri opittua kävelemään. Kyllä se isyysloma oli taas sellaista haipakkaa ettei mun mielestä täyttänyt isyysloman kriteerejä...
Miljoona kertaa olen minäkin kuullut, että huomenna loppuu. Mutta ei se vaan lopu, jossain vaiheessa sen tajuaa. Rahat koko ajan vähissä vaikka mies suht hyväpalkkaisessa työssä. Kun juodaan niin silloin vain juodaan. Selvänä touhuttin paljon yhdessä perheenä, mies oli mukana kaikessa kympillä, mutta sitten se yksi saunakalja antoi vauhtia...
Viime kesänä aloin olla tosi väsynyt koko touhuun. Tuskin tapasin kavereitani, välttelin kaupassa tuttja ihmisiä. Ihan vaan sen takia etten jaksanut hymyillä, esittää iloista naamaa, kun kaikki oli päin p:tä. Yritin pitää kulissit kasassa.
Sitten syyskun puolessa välissä mittani täyttyi. Mies halusi lähteä koko perheen voimin syömään. Lähdettiin autolla matkaan, minä tietysti ajoin,koska herra edellisenä iltana juonut. Kun saavuttiin ruokapaikan lähettyville niin ihmettelin miehen sammaltavaa puhetta. Oli kerennyt vetästä kunnon pohjat ennen lähtöä ja humaltui ihan silmissä. Sanoin sitten että tämä reissu päättyi tähän. Mies sai kamalat raivarit keskellä keskustaa ja huutaa kuin peijooni. Kaappasin lapset takaisin autoon ja jätin miehen sinne. Ajoin kaverini luokse joka neuvoi menemään suoraan asuntotoimistoon. Seuraavana päivänä kävin katsomassa asunnon ja kirjoitin vuokrasopimuksen. Ja lokakuun 1.päivä muutettiin. Sain asiani järjestykseen 1.5 viikossa, ei se oikeasti niin hankalaa ole...
Mulla on kyllä ollut tukea äidistä, siskoista ja kavereista. Lämmin kiitos heille. Ovat monen monta kertaa sanoneet että nopeasti palauduin ennalleen iloseksi ja hymyileväiseksi itsekseni. Se tunne, ettei tarvitse katsella humalaista miestä on niin ihana että.
Ollaan kuitenkin soudettu ja huovatta miehen kanssa vaikka asutaankin erillään. Lasten kanssa viihtyy paljon, nyt kun on / oli selvä kausi, tytöt nyt 2.5v ja 3.5v. Tehdään paljon asioita yhdessä mutta sitten taas viina vie. Mä jo haistan milloin alkaa kalja pyöriä sen mielessä, näin sen taas eilen. Oltiin lasten kanssa pitkään illalla rannalla. Sitten yhtäkkiä: hän lähtee omaan kotiin nukkumaan kun niin väsyttää... Taitaa olla meno päällä. Huomenna olisi ollut lasten kanssa reissu Linnamäelle, pakko keksiä niille jotain muuta hauskaa, koska haisevan tiuskivan miehen kanssa en sinne lähde.
Ja taas päätin, että maanantaina vien sen lopullisen eropaperin, en taas jaksa enää. Kai minäkin välillä säälistä annan uusin mahdollisuuksia miehelle vaikka ei siinä mitään järkeä olekaan... Tunnen taas niin järkyttävän suurta inhoa häntä kohtaan etten viitsi niin rumia tänne kirjoittaa. Niin, rakastanko... En tiedä.
Toivottavasti joku jaksoi lukea ja sai jotain tolkkua... Tän on nyt mentävä maate!!!
Kovasti voimia uuden elämän järjestämiseen, se oikeasti kannattaa. Minäkin aikaisemmin ajattelin, etten pärjää kahden pienen tytön kanssa yksin. Mutta hei, suurimmaksi osaksi olen kuitenkin hoitanut heidät yksin, ihan itse. Ja kaupanpäälliseksi vielä yhden ison miehen.
Öitä ja jaksamia!!!!! :hug:
