Alkukuusta kiinnostaa rietastelu, loppukuusta perhe-elämä

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja hormonien uhri
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
H

hormonien uhri

Vieras
Moi.
Olen 25-vuotias nainen. Olen elänyt parisuhteessa viimeiset 8 vuotta saman miehen kanssa. Muita minulla ei ole ollut. Ongelmani on se, että viime vuosina olen huomannut, että alkukuusta (ja tällä tarkoitan kuukautiskierron alkua) minua kiinnostaa oman mieheni lisäksi myös muut miehet. Näen unia muista miehistä, flirttailen asiakkaille ja työtovereille. Haaveilen romansseista, uusista suhteista ja sinkkuudesta. Olen todella energinen, iloinen ja sosiaalinen ja se on mukavaa. Lisäksi alkukuusta parisuhteessanikin riittää seksiä ja sutinaa, silti mieleni hinkuu muualle.

En ole pettänyt enkä aio sellaiseen ryhtyäkään, mutta jos olisin taipuvainen syrjähyppyihin, niin olisin jo mennyttä kalua. Loppukuusta mieleni on aivan toinen (ilmeisesti ovulaation jälkeen) ja haluan perhe-elämää, lapsia ja oman ihanan, rakastavan mieheni enkä pysty ymmärtämään alkukuun villejä haaveitani. Tämä on RAIVOSTUTTAVAA. En haluaisi olla tällainen tuuliviiri. Lisäksi olen aiheuttanut alkukuun flirttailuillani monia ikäviä tilanteita, kun miehet tulevat kertomaan tunteistaan minua kohtaan ja siitä, miten mukava olen heille ollut.

Tiedän, olen aikuinen ja minun pitäisi vain opetella käyttäytymään jne. En kuitenkaan voi hormoneilleni mitään. Ja ei, en halua ratkaista tätä ongelmaa ottamalla hormoneita purkista, ei toimi minulla. Onko kohtalotovereita ja miten pääsisin eroon alkukuun villistä itsestäni?
 
Täällä toinen hormonien uhri. Ihan kuin olisin itse kirjoittanut tuon mitä sanoit. Ja minuakin raivostuttaa nuo hormonien vaikutukset! Minäkään en syö nyt enkä aio koskaan syödäkään e-pillereitä tai käyttää muutakaan hormonaalista ehkäisyä. Ainut ero meidän tilanteissamme on se, että minä en kiihotu omasta miehestäni ollenkaan. Alkukuussa hän tuntuu siedettävältä, ei kuitenkaan haluttavalta, ja ovulaation jälkeen en jaksaisi häntä ollenkaan. On hiukan hankalaa tämä naisen elämä.
 
Minäkin tiedän tunteen... Olen itsekin seurustellut mieheni kanssa lähes 8 vuotta ja hän on ylipäätään ensimmäinen seurustelukumppanini. Jokunen seksiräpellys minulla oli ennen häntä, mutta ne olivat saman vuoden kesältä, jona aloin seurustella mieheni kanssa - seurustelu siis alkoi syksyllä.

Nyt on menojalka alkanut vipattaa ja pahasti. Tunnen jääneeni jotain paitsi ja olen jollain tapaa katkera ja kateellinen muiden ihmisten seuraelämästä. Samalla minulla on syyllinen olo, sillä paitsi että mieheni on ihan kelpo mies monin tavoin, arvoihini ylipäätään kuuluu monogaaminen pitkä suhde. Koen, että tunnen väärin, minun pitäisi vain pysyä yhdessä suhteessa loppuelämäni.

Miehen kanssa on toki omat ongelmansa, jotka välillä tuntuvat suuremmilta, välillä pienemmiltä. Hän on aina pitänyt ulkonakäymisestä ja vähintään kerran viikossa käy pitkän kaavan mukaan, joskus kaksi tai kolmekin. Minua tämä on aina häirinnyt ja asiasta on paljon riideltykin. Joskus on käynyt niinkin, että jotain arkimenoja on jouduttu perumaan, kun miehen viikonloppu on venynyt kolmen päivän mittaiseksi, joskaan tätä ei onneksi ole sattunut usein. Minua vaivaavat myös miehen jonkinlainen "näköalattomuus" tulevaisuuden suhteen eli se, ettei hän oikein suunnittele mitään, ei edes halua. Päin vastoin, hän kokee sellaisen ahdistavana. Minulle taas suuntaviivat luovat turvaa. Samoin se on jo pitkään vaivannut, että suhde etenee miehen haluamassa tahdissa. Minä halusin muuttaa yhteen ennen kuin mies halusi ja jouduin odottamaan, kunnes se sopi hänen aikatauluihinsa. Naimisiin olen halunnut jo pitkään, mutta mies ei halua "toistaiseksi, joskus tulevaisuudessa sitten". Odottaminen tekee minut katkeraksi, koska tunnen, että se on epäreilua, vaikka toisaalta ymmärrän, että itsehän minä sen olen hyväksynyt.

Jonkinasteinen ongelmointi on jatkunut nyt melkein kaksi vuotta... Aluksi minä halusin erota, mutta mies ei, joten päätin sitten minäkin pysyä suhteessa ja löysinkin uudestaan sen rakkauden miestäni kohtaan, jota aiemminkin koin. Sen jälkeen viime syksynä mies meni harrastamaan suuseksiä toisen naisen kanssa, mikä aiheutti moneksi kuukaudeksi ongelmointia suhteeseemme (meillä oli kyllä sallittua suudella & kähmiä ja sen sellaista). Asiat näyttivät jo siltä, että alkaa mennä hyvin, mutta nyt sitten minä menin taas sähläämään... Tilanteeseen liittyy kyllä ihastuskin, en kiellä, mutta tiedän hyvin, etten voisi koskaan olla ihastukseni kanssa - hän ei edes ottaisi minua, vaikka eroaisin, joten sen vuoksi ei ole järkeä erota. Mutta olen toisaalta monin tavoin väsynyt suhteeseen, haluaisin vapauden tulla ja mennä, miten huvittaa, olla kenen kanssa huvittaa. En haluaisi odottaa miestä baarista kotiin enkä ylipäätään sitä, milloin hänelle sopii mennä naimisiin, hommata asuntoa jne.

Toisaalta en tiedä, ovatko nämä "tarpeeksi" hyviä syitä erota. Mieheni ei halua erota, se on selvä. Ja minä taas en tahtoisi millään satuttaa häntä - poden valtavaa huonoa omaatuntoa jo näistä ajatuksistani. Mies kyllä tietää näistä jotain ja aiheesta on ongelmoitu ja olen ollut siitä aivan hajalla. Minun on hyvin vaikea kestää toisen pahaa oloa ja olen valmis melkeinpä vääntymään kahdeksikoksi estääkseni sen. Mietinkin välillä, olenko liian kiltti ja vastuuntuntoinen - kieltämättä tunnen olevani vastuussa miehestäni. Hän on kyllä vahva, vahvempi kuin minä ja selviäisi erosta, en minä siitä ole huolissani. Mutta en haluaisi satuttaa häntä, sillä välitän kuitenkin hänestä kovasti.

Olen siis limbossa enkä tiedä, mitä tehdä. En edes sitä, mikä olisi oikea ratkaisu.
 
Minulla on hieman samoja oireita kuin aloittajalla - tosin flirttini pysyy tahdonvoimalla hyvin kurissa, ja alkukierrostakin olen kuitenkin aina hyvin tyytyväinen parisuhteeseeni enkä haaveile romasseista ja sinkkuudesta kuin aivan leikilläni.

Minulle tämä tunteiden vuoristorata on kuitenkin nykyään vain positiivinen juttu, enkä edes halua siitä eroon. Säin vuosikausia pillereitä tai käytin ehkäisyrengasta, ja olo oli aina tasaisen puolittain tyytyväinen ja pikkuisen apaattinen. En vilkaissutkaan muihin miehiin, mutta en kyllä omaanikaan. Lopulta lopetin pillerit kun niille ei kerran ollut tarvetta seksielämän näivettyessä - ja kas, oman hormonitoiminnan käynnistyttyä alkoikin ihan toinen vaihde.

Pillereiden käytöstä saatu kokemus opetti minut arvostamaan luontaista mielialan vaihtelua ja ottamaan parhaat palat irti kustakin vaiheesta. Parisuhde voi paremmin ja minä olen iloisempi.

Varsinaista ratkaisua aloittajan ongelmaan en siis keksi - patsi ehkä hetkellinen pillereiden käyttö ihan vaan koemielessä osoittaisi sinullekin, että oikeastaan ailahtelevuuskin voi olla aika mukavaa. Ehkä tuo aloittajan tilane ei ole suurensuuri ongelma, jos kerran pettämisaikeita ei ole ja tiedostat asian? Aina kun meinaa mopo karata, niin muistat vaan ajatella, että tässä nyt taas hormonit puhuu, ei kannata hötkyillä - ja samalla voit olla sisäisesti tyytyväinen siitä, että sinula on terveen nuoren naisen hormonitoiminta ja siihen liittyvät erilaiset fiilikset.
 
Miten joku voi olla miehen kanssa joka on kolme yötä peräkkäin pois kotoa, ja muutenkin pois viikolla?? En ymmärrä!

Millainen tuollainen mies olisi isänä? Ja kirjoittaja vielä pitää kunnon miehenä tuollaista!! En katselisi päivääkään tuollaista hulivilimiestä! On niitä olemassa kunnon miehiäkin!
 

Similar threads

N
Viestiä
2
Luettu
632
Perhe-elämä
Itsellinen nainen
I
Viestiä
2
Luettu
668
Perhe-elämä
mielestään normaali
M

Yhteistyössä