En tule toimeen anoppini kanssa. Olemme liian erilaisia ja meillä on erilainen tapa tehdä asioita ja katsomme maailmaa ihan eri näkövinkkelistä.
En ole koskaan moittinut lapsilleni heidän mummoaan. Olen rohkaissut lapsia käymään mummonsa luona, joka asuu samassa kaupungissa. Silti itse välttelen yhteydenpitoa. Olemme toisillemme asialliset, mutta ei mitään sen enempää. Jos lapset eivät halua mennä mummonsa luokse, en voi sille mitään, mutta itse koen arvokkaana sen, että heillä on yhteyttä pieneen sukuunsa.
Meillä taas anoppi vihjailee eikä ikinä sano mitään suoraan. Hän on aika kapeakatseinen, eikä ymmärrä, että asioita voi tehdä eri tavalla. Hänen mielestään minun pitäisi olla kotiäitinä, vaikkei hän suostu ymmärtämään, että ansaitsen paljon enemmän kuin mieheni, joten minun on perheen hyvinvoinnin vuoksi pakko käydä töissä. Ammattini on sellainen, että pitkät äitiyslomat ei edes olisi mahdollisia ilman, että ammattitaito romahtaisi. Kuitenkin jos pidän ylityövapaita, niin hän pitää minua työssävieroksujana.
Meillä onneksi mies puolustaa minua tarvittaessa. Hänellä on taito kuitata nauraen höpöhöpönä äitinsä jutut, mutta minuun ne koskevat.
Voit kokeilla sanoa anopille suorat sanat, voit lakata käymästä siellä (mies ja lapset voivat käydä keskenään), voit olla hiljaa ja hymyillä tai voit puhua asiasta suoraan miehen kanssa. Itse valitsin sen kompromissin, että en sano vastaan, mutta vastaavasti enpä siellä käykään kuin vain 1-2 kertaa vuodessa eli niin vähän kuin mahdollista. Vastaavasti en kyllä myöskään kutsu häntä kylään kuin lasten synttäreille.