Ystäväni raskausaikana kerroin hänelle mielestäni hyvin selkeästi (jo etukäteen, välttääkseni vaivaannuttavia tilanteita), että minulla on jo yksi kummilapsi, enkä halua sellaisia enempää. Ystäväni oli asiasta aivan samaa mieltä, sanoi että hänellä on itsellä sama tilanne eikä missään tapauksessa halua enempää kummilapsia.
Kului muutama kuukausi, ja ystävän kotona kyläillessäni istutettiin kahvipöytään ja molemmat tulevat vanhemmat juhlallisesti vilkuilivat toisiaan, tuleva äiti kuiskasi "Nytkö?", ja sitten minua juhlallisesti pyydettiin tulevan lapsen kummiksi.
Olin aivan änkkänä enkä tiennyt mitä vastata, varsinkin kun tuleva äiti oli tilanteessa niin liikuttunut että hänellä oli tippa silmässä. Siinä tilanteessako sitä pitää muistuttaa ihmistä että oma lapsettomuuteni on todella kipeä asia jonka takia yritän vältellä pikkulapsia, enkä halua lisää kummilapsia, eikä teidän vauvanne ole poikkeus?
En pystynyt sanomaan "Ei". Se oli varmaan luonteen heikkoutta. Ystäväni on minulle tärkeä ihminen, ja minulla oli vahva tunne siitä että ystävyys kärsisi vakavan kolhun jos kieltäytyisin.
Tuleville vanhemmille esittäisin sellaisen toiveen, että käykää kummiehdokkaiden kanssa joku pieni keskustelu etukäteen älkääkä laittako heitä sellaiseen tilanteeseen, että kummiudesta joutuisi kieltäytymään emotionaalisesti latautuneessa tilanteessa, pahimmillaan vielä muiden lasten tai sukulaisten läsnäollessa.
Muuten tulee sitten tilanteita niinkuin tämä: minusta on nyt sitten varmaan tulossa juuri sellainen kummi josta valitetaan täällä palstoilla. Ei voisi vähempää kiinnostaa tämä rooli, ja pakon edessä lähetän välttämättömät lahjat ja teeskentelen kiinnostunutta sen verran kuin pystyn. Tästä ei tule epäilemättä seuraamaan ystävyyssuhteelle myöskään mitään hyvää.
Kamalaa, jos kummiuteen kaatuu 15 vuoden ystävyys - suostuupa siihen hommaan tai ei.
Kului muutama kuukausi, ja ystävän kotona kyläillessäni istutettiin kahvipöytään ja molemmat tulevat vanhemmat juhlallisesti vilkuilivat toisiaan, tuleva äiti kuiskasi "Nytkö?", ja sitten minua juhlallisesti pyydettiin tulevan lapsen kummiksi.
Olin aivan änkkänä enkä tiennyt mitä vastata, varsinkin kun tuleva äiti oli tilanteessa niin liikuttunut että hänellä oli tippa silmässä. Siinä tilanteessako sitä pitää muistuttaa ihmistä että oma lapsettomuuteni on todella kipeä asia jonka takia yritän vältellä pikkulapsia, enkä halua lisää kummilapsia, eikä teidän vauvanne ole poikkeus?
En pystynyt sanomaan "Ei". Se oli varmaan luonteen heikkoutta. Ystäväni on minulle tärkeä ihminen, ja minulla oli vahva tunne siitä että ystävyys kärsisi vakavan kolhun jos kieltäytyisin.
Tuleville vanhemmille esittäisin sellaisen toiveen, että käykää kummiehdokkaiden kanssa joku pieni keskustelu etukäteen älkääkä laittako heitä sellaiseen tilanteeseen, että kummiudesta joutuisi kieltäytymään emotionaalisesti latautuneessa tilanteessa, pahimmillaan vielä muiden lasten tai sukulaisten läsnäollessa.
Muuten tulee sitten tilanteita niinkuin tämä: minusta on nyt sitten varmaan tulossa juuri sellainen kummi josta valitetaan täällä palstoilla. Ei voisi vähempää kiinnostaa tämä rooli, ja pakon edessä lähetän välttämättömät lahjat ja teeskentelen kiinnostunutta sen verran kuin pystyn. Tästä ei tule epäilemättä seuraamaan ystävyyssuhteelle myöskään mitään hyvää.
Kamalaa, jos kummiuteen kaatuu 15 vuoden ystävyys - suostuupa siihen hommaan tai ei.
kurjaa, toivottavasti ystävyytenne säilyy. Nimim. ystävän menetin kun itse sain lapsen. Eikä korjaantunut enää vaikka kaverikin lopulta sai .
