Anopeista ja vihasta

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja taustalla
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti

taustalla

Aktiivinen jäsen
19.05.2004
63 720
9
36
Hyvin yleinen keskustelun- ja valituksenaihe on omat appivanhemmat. Itsekin olen tätä aihetta useasti ystävieni kanssa puinut. En kiellä, ettei monilla palstalaisilla olisi oikeasti inhottavia anoppeja / appeja, mutta itselläni olen huomannut seuraavaa.

Olen pohtinut, miksi juuri joku tietty asia anopissani ärsyttää. Useimmiten asiat ovat olleet sellaisia, että ne ovat saaneet minut tuntemaan itse itseni epävarmaksi. Minua on salaisesti harmittanut, etten saa tiettyjä asioita aikaiseksi ja tällöin olen tulkinnut jonkun anopin viattoman huomautuksen siten, että hänkin on samaa mieltä. Hänenkin mielestään minun pitäisi olla erilainen. Ja todennäköisesti hän ei ole huomautuksellaan tätä tarkoittanut.

En väitä, etten aina joskus kiehahtaisi anoppiini. Yritän kuitenkin niinä mustina hetkinä, jolloin aivan kaikki on anoppini vika, ajatella myös sitä, mistä nämä ajatukset lähtevät ja mitä minä oikeasti nyt vihaan. Tällä tavalla en ainoastaan siedä anoppiani paremmin, vaan olen myös oppinut, mitkä lastenkasvatuksen periaatteet ovat minulle oikeasti tärkeitä ja miten haluan appivanhempieni kanssa toimia. Tällöin, jos eteen tulee joku oikea ristiriita minun ja anoppini välillä, osaan rauhallisesti perustella kantani ja pysyä siinä.
 
Samaa mieltä olen. Oma anoppini aiheutti unettomia öitä kommenteillaan ja tempauksillaan. Osittain monet ylilyönnit tulivat siitä tilanteesta, jossa olimme. Itse olimme tuoreet epävarmat vanhemmat. Hän tuore epävarma mummi. Mieheni otti välillä rajusti äitinsä kanssa yhteen, kun hän tuppautui liikaakin elämäämme. Ja heidän keskinäinen kommunikaatio oli pelkkää huutamista, melko rumaa kuunneltavaa. Itse olisin kaivannut sitä omaa tilaa, ja aikaa lapsen kanssa arjen pyörittämiseen. Siinä asiassa koin anoppini usein yrittävän ottaa "tilanteen haltuun". Hän tuli käymään useana päivänä viikossa täysin ilmottamatta, soitteli miehelleni useita kertoja päivässä. Uteli menemisemme, tekemisemme, rahaasiamme, ja jopa seksielämästämmekin tuli kysymyksiä ja ehkäisystämmekin! Kantoi meille vanhoja tavaroitaan yms kysymättä edes tarvitsemmeko me, etsi meille selkämme takana asuntoa, ja kävi pankissa puhumassa lainoista. Usein juuri se vähättelevä sävy tuntui pahalta. Vierailulle olisi tultu vaikka yhdeksältä illalla, jos ei sopinut suututtiin. Jos lapsi alkoi itkeä halusi hän ehdottomasti lohduttaa, tein aika pian tilanteen selväksi etten anna itkevää lasta sylistäni. Välillä tuli suoranaisia epäilyksiä lapsenhoito taidoistamme. Meillä tilanteet selvisivät ajan kanssa, ja etäisyyttä ottamalla (ensin hän loukkaantui, mutta appiukon avulla asiat setvittiin) Miehenikin välit äitiinsä ovat parantuneet, ja molemmat osaavat jo vähän joustaa puolin ja toisin. Hänkin on pikkuhiljaa tajunnut että vaikka nuoria olemmekin, pystymme hoitamaan lapsemme ja elättämään itsemme. Eikä aivan kaikkia asioita tarvitse tietää. Rahaa tai muuta tilpehööriä ei lapselle tarvitse syytää, mukava yhdessä olo riittää. Itsekkin aloimme käydä useammin heillä kylässä.
 
En tule appivanhempieni kanssa kovin hyvin toimeen tai oikeammin sanoisin etten viihdy heidän seurassaan. Jos he eivät olisi appivanhempiani en varmaan pitäisi heihin yhteyttä. Mutta kun ovat joten pakko sopeutua. He ovat todella erilaisia ihmisiä kun minä tai jopa mieheni :\|

Mieheni tulee vanhempiensa kanssa toimeen ja soittelee heille usein, he harvemmin hänelle, mutta minä en pidä heihin muuta yhteyttä kun jos käydään joskus siellä tai he meillä. Kylään ei kutsuta, me saamme pitää huolen että he näkevät ainoaa lapsenlastaan, siellä ollessa kyllä huomautellaan että voisi käydä useammin -kyllä tullaan jos kutsutaan! Muutenkin heillä on etäiset välit lapsiin ja lapsenlapseen, kylässä on vaivautunut ja teennäinen olo. Mutta he ovat heidänlaisiaan ja onneksi ei nähdä kuin kerran pari kuussa.
 

Yhteistyössä