Anopeista...

[kinuski]

Kun täälläkin aina noita anoppeja haukutaan, niin oletteko koskaan ajatellut että teistäkin tulee joskus anoppeja. Kun katsotte niitä teidän pieniä lapsia, ja se tunne, miten paljon niitä rakastaakin, ei se tunne katoa koskaan. Se oma rakas lapsi on sulle maailman tärkein aina. Samanlailla ne teidänkin miehet on niille anopeille niitä maailman tärkeimpiä, ja lapsenlapset myös. Mun äiti on joskus sanonutkin, että ne lapsenlapset on melkein rakkaampia kuin ne omat lapset.

Ymmärrän kyllä että on olemassa todella rasittavia ja v-mäisiä anoppeja, kyttääjiä ja valittajia joille mikään ei ole hyvä, mutta suurimmalta osalta ne anopit varmasti tarkottaa hyvää. Kun mun pojat on isoja, niin mä ainakin toivon että olen heidän kotiin aina tervetullut ilman, että mun täytyy siitä ilmottaa 2 viikkoa etukäteen.

Mä olen antanut omille vanhemmilleni avaimet meille, ja sanonut että kun tulevat niin ei tarvitse soittaa ovikelloa, samoin appiukko ja anoppipuoli on aina tervetulleita. En mä loukkaannu jos mun äiti täällä käydessään siivoilee, ei se sitä siksi tee ettenkö olis sen mielestä siivonnut hyvin, mutta se nyt vaan on vanhempien tapa. Kyllä sitä varmaan itsekkin sitten tulevaisuudessa haluaa auttaa niitä lapsiaan vaikkei ne sitä apua pyydäkkään.

 

[v]

Just näin

 

[vieras]

Ole onnellinen, että sulla on kiva anoppi. Minä en pidä omastani syystä. Hänen rakkautensa poikaansa ilmenee minua ja lastani väheksyvällä/ vahingoittavalla tavalla. En voi painaa villaisella hänen touhujaan tästä syystä siitä huolimatta, että tiedän anopin kiukuttelun takana olevan häiritsevän iso kiintymys poikaansa. Niin suuri, että anoppi ei ole valmis asettumaan isoäidiksi, vaan yrittää olla väkisin äiti pojalleen tukematta pojan perhe-elämää. Miksi niin monella isovanhemmalla on vaikeukisa asettua rooliinsa? Miksi he eivät suostu olemaan isoäitejä, vaan haluavat väkisin olla kaikesta päättäviä, kaikkea kontrolloivia huomion keskipisteitä?

 

[vieras]

kyse on vallasta, siitä kenellä se on. näytät itse tahtovan, että valta ei ole sinulla, joten elmäsi on siltä osin helppoa. toiset taas tahtoo, että valta on itsellään eikä anopilla.

 

[Saraldo]

Mulla on myös hyvä anoppi ja miehelläni myös . He antavat meidän elää omaa elämäämme puuttumatta kaikkeen ja ehkäpä juuri sen vuoksi he kuuluvat siihen elämäämme niin tiiviisti. Mulle ei ole koskaan sanottu, miten lasta kasvatetaan, ruokitaan, vaatetetaan tms.

Mutta mutta... mä voin hyvin kuvitella, millainen anoppi musta tulee :ashamed: . Meillä on yksi lapsi, joka on luonnollisesti meille maailman tärkein "asia". Eniten pelkään sitä, että tuo neiti rakastuu johonkin lipevään huijariin tai väkivaltaiseen renttuun. Olen tullut siihen tulokseen, että lapsen itsetuntoon pitää satsata niin paljon, ettei sen tarvitse tyytyä ihan mihin tahansa, vaan että hänellä olisi voimaa ja ylpeyttä ohittaa kaikenmaailman hampuusit. Toivon myös, että jos se unelmien mies, joka alunperin oli kaikin puolin kunnollinen ja ihana, osoittautuukin täydeksi fiaskoksi, hänellä olisi kanttia kertoa siitä meille ja erota siitä.

 

[huu nous]

Pieni anoppikevennys:

Mies ja vaimo riitelevät ja vaimo jäkättää miehelleen:
"Kyllä mä tiedän ettet sä voi sietää mun sukua."
Johon mies:
"Äläs ny, mä esimerkiksi tykkään paljon enemmän sun anopistas ku omastani."

 

[vieras]

Mulla on myös hyvä anoppi ja miehelläni myös . He antavat meidän elää omaa elämäämme puuttumatta kaikkeen ja ehkäpä juuri sen vuoksi he kuuluvat siihen elämäämme niin tiiviisti. Mulle ei ole koskaan sanottu, miten lasta kasvatetaan, ruokitaan, vaatetetaan tms.

Mutta mutta... mä voin hyvin kuvitella, millainen anoppi musta tulee :ashamed: . Meillä on yksi lapsi, joka on luonnollisesti meille maailman tärkein "asia". Eniten pelkään sitä, että tuo neiti rakastuu johonkin lipevään huijariin tai väkivaltaiseen renttuun. Olen tullut siihen tulokseen, että lapsen itsetuntoon pitää satsata niin paljon, ettei sen tarvitse tyytyä ihan mihin tahansa, vaan että hänellä olisi voimaa ja ylpeyttä ohittaa kaikenmaailman hampuusit. Toivon myös, että jos se unelmien mies, joka alunperin oli kaikin puolin kunnollinen ja ihana, osoittautuukin täydeksi fiaskoksi, hänellä olisi kanttia kertoa siitä meille ja erota siitä.

et valitettavasti voi millään muotoa vaikutta siihen, keneen lapsesi rakastuu aikuisena. se ei ole itsetunnosta kiinni, keneen rakastuu. ja kun rakastuu OIKEASTI, niin ei ole enää vaihtoehtoja, toisen kanssa on oltava. toivon itse vain, että lapseni kokevat oikean rakkauden, kuten minäkin tässä elämässä sain kokea. kaikki eivät sitä koe koskaan. eikä lapsesi ole muuten aikuisena velvollinen selittämään sinulle valintojasi, erojaan tai mitään.

 

[vieras]

Pieni anoppikevennys:

Mies ja vaimo riitelevät ja vaimo jäkättää miehelleen:
"Kyllä mä tiedän ettet sä voi sietää mun sukua."
Johon mies:
"Äläs ny, mä esimerkiksi tykkään paljon enemmän sun anopistas ku omastani."

Hih!

 

[Saraldo]

Mulla on myös hyvä anoppi ja miehelläni myös . He antavat meidän elää omaa elämäämme puuttumatta kaikkeen ja ehkäpä juuri sen vuoksi he kuuluvat siihen elämäämme niin tiiviisti. Mulle ei ole koskaan sanottu, miten lasta kasvatetaan, ruokitaan, vaatetetaan tms.

Mutta mutta... mä voin hyvin kuvitella, millainen anoppi musta tulee :ashamed: . Meillä on yksi lapsi, joka on luonnollisesti meille maailman tärkein "asia". Eniten pelkään sitä, että tuo neiti rakastuu johonkin lipevään huijariin tai väkivaltaiseen renttuun. Olen tullut siihen tulokseen, että lapsen itsetuntoon pitää satsata niin paljon, ettei sen tarvitse tyytyä ihan mihin tahansa, vaan että hänellä olisi voimaa ja ylpeyttä ohittaa kaikenmaailman hampuusit. Toivon myös, että jos se unelmien mies, joka alunperin oli kaikin puolin kunnollinen ja ihana, osoittautuukin täydeksi fiaskoksi, hänellä olisi kanttia kertoa siitä meille ja erota siitä.

et valitettavasti voi millään muotoa vaikutta siihen, keneen lapsesi rakastuu aikuisena. se ei ole itsetunnosta kiinni, keneen rakastuu. ja kun rakastuu OIKEASTI, niin ei ole enää vaihtoehtoja, toisen kanssa on oltava. toivon itse vain, että lapseni kokevat oikean rakkauden, kuten minäkin tässä elämässä sain kokea. kaikki eivät sitä koe koskaan. eikä lapsesi ole muuten aikuisena velvollinen selittämään sinulle valintojasi, erojaan tai mitään.

On olemassa naistyyppi, joka heikosta itsetunnosta johtuen ottaa miehekseen millaisen tyypin tahansa, "kun se sanoo rakastavansa mua". He uskovat, etteivät parempaa mistään saa. Ja he ovat juuri näitä naisia, jotka eivät kykene lähtemään väkivaltaisesta parisuhteesta, vaan sietävät kaikkea, "kun se rakastaa mua kuitenkin". Mutta jos naisella on hyvä ja vahva itsetunto eikä anna niiden tunteiden sokaista ihan täysin, hän kyllä hoksaa, milloin on aika pistää mies vaihtoon. Ja uskoo siihen, että saa kyllä paremman. Rakastumiselle ei mitään aina voi, mutta joskus pystyy ajattelemaan tilannetta järjellä. Että onko nyt järkevää antaa näiden tunteiden viedä mennessään. Jos vaikka rakastuu johonkin naimisissa olevaan mieheen, joka ei ole koskaan aikeissa erota vaimostaan, niin siinä kohtaa pitäisi pistää ne tunteet jäihin ja ottaa järki käteen. Vaikka se sattuisikin.

En sanonutkaan, että lapseni olisi minulle mitenkään tilivelvollinen aikuisena. Toivon vain, että meillä olisi niin hyvät välit, että hän uskaltaisi ja kehtaisi kertoa ongelmistaan, jos/kun apua tarvitsee eikä jäisi yksin ongelmiensa kanssa.

 

[vieras]

kyse on vallasta, siitä kenellä se on. näytät itse tahtovan, että valta ei ole sinulla, joten elmäsi on siltä osin helppoa. toiset taas tahtoo, että valta on itsellään eikä anopilla.

Pitää tuo valtakysymys varmasti paikkaansa. Minä en ennen ollut törmännyt tällaiseen väkisinhallintaan ennen anoppiani. Hän haukkuu, kyseenalaistaa ja arvostelee järjestäen kaikki (tämä ei ole liioiteltua) kodinhoito- ja lastenhoitotapani. Hän ei osaa olla sanomatta aina vastaan. Hänen on myös pakko yrittää hallita poikansa ja miehensä elämää. Ja hän ryhtyy todella hankalaksi, jos kaikki ei mene hänen tahtonsa mukaan (lähtee tekosyyn nojalla yhteiseltä lomalta pois jne). Jouduimme juuri peruuttamaan ihanan lomareissun, jonka olimme suunnitelleet meille ja miehen isälle + anopille miehen isän merkkipäivälahjaksi. Koska anoppi ei suostunut lähtemään. Miehen isä olisi lähtenyt. Ei auttanut kun sanoimme, että hän pilaa ilman kunnon syytä toiselle tarkoitetun lahjan.
Oma äitini on myös kova antamaan neuvoja, mutta hän ei tee sitä ilkeänsävyisesti, vaan mummimaisesti touhotaten. Siksi kuuntelenkin häntä, ja noudatan usein hänen neuvojaan. Mitenköhän saisin anopin lopettamaan touhunsa?

 

[vieras]

Mulla on myös hyvä anoppi ja miehelläni myös . He antavat meidän elää omaa elämäämme puuttumatta kaikkeen ja ehkäpä juuri sen vuoksi he kuuluvat siihen elämäämme niin tiiviisti. Mulle ei ole koskaan sanottu, miten lasta kasvatetaan, ruokitaan, vaatetetaan tms.

Mutta mutta... mä voin hyvin kuvitella, millainen anoppi musta tulee :ashamed: . Meillä on yksi lapsi, joka on luonnollisesti meille maailman tärkein "asia". Eniten pelkään sitä, että tuo neiti rakastuu johonkin lipevään huijariin tai väkivaltaiseen renttuun. Olen tullut siihen tulokseen, että lapsen itsetuntoon pitää satsata niin paljon, ettei sen tarvitse tyytyä ihan mihin tahansa, vaan että hänellä olisi voimaa ja ylpeyttä ohittaa kaikenmaailman hampuusit. Toivon myös, että jos se unelmien mies, joka alunperin oli kaikin puolin kunnollinen ja ihana, osoittautuukin täydeksi fiaskoksi, hänellä olisi kanttia kertoa siitä meille ja erota siitä.

et valitettavasti voi millään muotoa vaikutta siihen, keneen lapsesi rakastuu aikuisena. se ei ole itsetunnosta kiinni, keneen rakastuu. ja kun rakastuu OIKEASTI, niin ei ole enää vaihtoehtoja, toisen kanssa on oltava. toivon itse vain, että lapseni kokevat oikean rakkauden, kuten minäkin tässä elämässä sain kokea. kaikki eivät sitä koe koskaan. eikä lapsesi ole muuten aikuisena velvollinen selittämään sinulle valintojasi, erojaan tai mitään.

On olemassa naistyyppi, joka heikosta itsetunnosta johtuen ottaa miehekseen millaisen tyypin tahansa, "kun se sanoo rakastavansa mua". He uskovat, etteivät parempaa mistään saa. Ja he ovat juuri näitä naisia, jotka eivät kykene lähtemään väkivaltaisesta parisuhteesta, vaan sietävät kaikkea, "kun se rakastaa mua kuitenkin". Mutta jos naisella on hyvä ja vahva itsetunto eikä anna niiden tunteiden sokaista ihan täysin, hän kyllä hoksaa, milloin on aika pistää mies vaihtoon. Ja uskoo siihen, että saa kyllä paremman. Rakastumiselle ei mitään aina voi, mutta joskus pystyy ajattelemaan tilannetta järjellä. Että onko nyt järkevää antaa näiden tunteiden viedä mennessään. Jos vaikka rakastuu johonkin naimisissa olevaan mieheen, joka ei ole koskaan aikeissa erota vaimostaan, niin siinä kohtaa pitäisi pistää ne tunteet jäihin ja ottaa järki käteen. Vaikka se sattuisikin.

En sanonutkaan, että lapseni olisi minulle mitenkään tilivelvollinen aikuisena. Toivon vain, että meillä olisi niin hyvät välit, että hän uskaltaisi ja kehtaisi kertoa ongelmistaan, jos/kun apua tarvitsee eikä jäisi yksin ongelmiensa kanssa.

sinun lapsesi isä on tärkeässä roolissa tekemässä tyttärellesi ko itsetunto. ei se ole äidin tehtävä!

 

[Saraldo]

Mulla on myös hyvä anoppi ja miehelläni myös . He antavat meidän elää omaa elämäämme puuttumatta kaikkeen ja ehkäpä juuri sen vuoksi he kuuluvat siihen elämäämme niin tiiviisti. Mulle ei ole koskaan sanottu, miten lasta kasvatetaan, ruokitaan, vaatetetaan tms.

Mutta mutta... mä voin hyvin kuvitella, millainen anoppi musta tulee :ashamed: . Meillä on yksi lapsi, joka on luonnollisesti meille maailman tärkein "asia". Eniten pelkään sitä, että tuo neiti rakastuu johonkin lipevään huijariin tai väkivaltaiseen renttuun. Olen tullut siihen tulokseen, että lapsen itsetuntoon pitää satsata niin paljon, ettei sen tarvitse tyytyä ihan mihin tahansa, vaan että hänellä olisi voimaa ja ylpeyttä ohittaa kaikenmaailman hampuusit. Toivon myös, että jos se unelmien mies, joka alunperin oli kaikin puolin kunnollinen ja ihana, osoittautuukin täydeksi fiaskoksi, hänellä olisi kanttia kertoa siitä meille ja erota siitä.

et valitettavasti voi millään muotoa vaikutta siihen, keneen lapsesi rakastuu aikuisena. se ei ole itsetunnosta kiinni, keneen rakastuu. ja kun rakastuu OIKEASTI, niin ei ole enää vaihtoehtoja, toisen kanssa on oltava. toivon itse vain, että lapseni kokevat oikean rakkauden, kuten minäkin tässä elämässä sain kokea. kaikki eivät sitä koe koskaan. eikä lapsesi ole muuten aikuisena velvollinen selittämään sinulle valintojasi, erojaan tai mitään.

On olemassa naistyyppi, joka heikosta itsetunnosta johtuen ottaa miehekseen millaisen tyypin tahansa, "kun se sanoo rakastavansa mua". He uskovat, etteivät parempaa mistään saa. Ja he ovat juuri näitä naisia, jotka eivät kykene lähtemään väkivaltaisesta parisuhteesta, vaan sietävät kaikkea, "kun se rakastaa mua kuitenkin". Mutta jos naisella on hyvä ja vahva itsetunto eikä anna niiden tunteiden sokaista ihan täysin, hän kyllä hoksaa, milloin on aika pistää mies vaihtoon. Ja uskoo siihen, että saa kyllä paremman. Rakastumiselle ei mitään aina voi, mutta joskus pystyy ajattelemaan tilannetta järjellä. Että onko nyt järkevää antaa näiden tunteiden viedä mennessään. Jos vaikka rakastuu johonkin naimisissa olevaan mieheen, joka ei ole koskaan aikeissa erota vaimostaan, niin siinä kohtaa pitäisi pistää ne tunteet jäihin ja ottaa järki käteen. Vaikka se sattuisikin.

En sanonutkaan, että lapseni olisi minulle mitenkään tilivelvollinen aikuisena. Toivon vain, että meillä olisi niin hyvät välit, että hän uskaltaisi ja kehtaisi kertoa ongelmistaan, jos/kun apua tarvitsee eikä jäisi yksin ongelmiensa kanssa.

sinun lapsesi isä on tärkeässä roolissa tekemässä tyttärellesi ko itsetunto. ei se ole äidin tehtävä!

Siis ? Eiköhän se ole molempien vanhempien tehtävä?

 

[vieras]

Mulla on myös hyvä anoppi ja miehelläni myös . He antavat meidän elää omaa elämäämme puuttumatta kaikkeen ja ehkäpä juuri sen vuoksi he kuuluvat siihen elämäämme niin tiiviisti. Mulle ei ole koskaan sanottu, miten lasta kasvatetaan, ruokitaan, vaatetetaan tms.

Mutta mutta... mä voin hyvin kuvitella, millainen anoppi musta tulee :ashamed: . Meillä on yksi lapsi, joka on luonnollisesti meille maailman tärkein "asia". Eniten pelkään sitä, että tuo neiti rakastuu johonkin lipevään huijariin tai väkivaltaiseen renttuun. Olen tullut siihen tulokseen, että lapsen itsetuntoon pitää satsata niin paljon, ettei sen tarvitse tyytyä ihan mihin tahansa, vaan että hänellä olisi voimaa ja ylpeyttä ohittaa kaikenmaailman hampuusit. Toivon myös, että jos se unelmien mies, joka alunperin oli kaikin puolin kunnollinen ja ihana, osoittautuukin täydeksi fiaskoksi, hänellä olisi kanttia kertoa siitä meille ja erota siitä.

et valitettavasti voi millään muotoa vaikutta siihen, keneen lapsesi rakastuu aikuisena. se ei ole itsetunnosta kiinni, keneen rakastuu. ja kun rakastuu OIKEASTI, niin ei ole enää vaihtoehtoja, toisen kanssa on oltava. toivon itse vain, että lapseni kokevat oikean rakkauden, kuten minäkin tässä elämässä sain kokea. kaikki eivät sitä koe koskaan. eikä lapsesi ole muuten aikuisena velvollinen selittämään sinulle valintojasi, erojaan tai mitään.

On olemassa naistyyppi, joka heikosta itsetunnosta johtuen ottaa miehekseen millaisen tyypin tahansa, "kun se sanoo rakastavansa mua". He uskovat, etteivät parempaa mistään saa. Ja he ovat juuri näitä naisia, jotka eivät kykene lähtemään väkivaltaisesta parisuhteesta, vaan sietävät kaikkea, "kun se rakastaa mua kuitenkin". Mutta jos naisella on hyvä ja vahva itsetunto eikä anna niiden tunteiden sokaista ihan täysin, hän kyllä hoksaa, milloin on aika pistää mies vaihtoon. Ja uskoo siihen, että saa kyllä paremman. Rakastumiselle ei mitään aina voi, mutta joskus pystyy ajattelemaan tilannetta järjellä. Että onko nyt järkevää antaa näiden tunteiden viedä mennessään. Jos vaikka rakastuu johonkin naimisissa olevaan mieheen, joka ei ole koskaan aikeissa erota vaimostaan, niin siinä kohtaa pitäisi pistää ne tunteet jäihin ja ottaa järki käteen. Vaikka se sattuisikin.

En sanonutkaan, että lapseni olisi minulle mitenkään tilivelvollinen aikuisena. Toivon vain, että meillä olisi niin hyvät välit, että hän uskaltaisi ja kehtaisi kertoa ongelmistaan, jos/kun apua tarvitsee eikä jäisi yksin ongelmiensa kanssa.

sinun lapsesi isä on tärkeässä roolissa tekemässä tyttärellesi ko itsetunto. ei se ole äidin tehtävä!

Siis ? Eiköhän se ole molempien vanhempien tehtävä?

on tutkittu, että isän rooli on merkittävämpi. isä on keskeisessä roolissa kaikkien lasten itsetuntojen kehittumiseen, äiti on vain statisti. useat tutkimukset ovat tämän osoittaneet ja ei tartte ku tuttavapiiriä miettiä, niin tottahan tämä. äidin rooli on vähäisempi.

 

[Saraldo]

No just... Entäs jos onkin niin, että isällä nimenomaan on tosi huono itsetunto, kun taas äiti on se vahvempi osapuoli? Eiköhän silloin sen, joka on vahvempi, kannata pönkittää sitä lapsen itsetuntoa? Eikä niin, että toinen ajattelee asioista tyyliin "ei se kuitenkaan koskaan onnistu".

 

[vieras]

No just... Entäs jos onkin niin, että isällä nimenomaan on tosi huono itsetunto, kun taas äiti on se vahvempi osapuoli? Eiköhän silloin sen, joka on vahvempi, kannata pönkittää sitä lapsen itsetuntoa? Eikä niin, että toinen ajattelee asioista tyyliin "ei se kuitenkaan koskaan onnistu".

itetunnon muodostuminen ei ole noin suoraviivaista. isällä voi ollakin huono itsetunto, mutta jos hän pyyteettömästi rakastaa ja hyväksyy tytön, se kantaa häntä koko elämänsä ajan. itsetuntoa ei voi oppia matkimalla!!!
jos taas äiti on sellainen, että koko ajan peilaa ja laihduttaa ja isän mielestä se on normia, niin tytär kasvaa luullen, että hän ei kelpaa kellekään omana itsenään. mutta jos isä sanoo äidille, että äiti kelpaa, niin tytärkin kelpaa. etkö ole lukenut aiheesta koskaan mitään? minulla on 4 lasta ja osalla on synnynnäisesti "huonompi" tai "heikompi" minäkuva kuin toisilla. osa on enemmän riippuvaisempi toisten lasten mielipiteitä ja osa on sisäsyntyisesti omantienkulkija. tuen heitä eri tavoin. en voisikaan tukea samoilla keinoilla. mutta usko minua, isä rakentaan naisen minäkuvaa enemmän kuin äiti.

 

[Saraldo]

No just... Entäs jos onkin niin, että isällä nimenomaan on tosi huono itsetunto, kun taas äiti on se vahvempi osapuoli? Eiköhän silloin sen, joka on vahvempi, kannata pönkittää sitä lapsen itsetuntoa? Eikä niin, että toinen ajattelee asioista tyyliin "ei se kuitenkaan koskaan onnistu".

itetunnon muodostuminen ei ole noin suoraviivaista. isällä voi ollakin huono itsetunto, mutta jos hän pyyteettömästi rakastaa ja hyväksyy tytön, se kantaa häntä koko elämänsä ajan. itsetuntoa ei voi oppia matkimalla!!!
jos taas äiti on sellainen, että koko ajan peilaa ja laihduttaa ja isän mielestä se on normia, niin tytär kasvaa luullen, että hän ei kelpaa kellekään omana itsenään. mutta jos isä sanoo äidille, että äiti kelpaa, niin tytärkin kelpaa. etkö ole lukenut aiheesta koskaan mitään? minulla on 4 lasta ja osalla on synnynnäisesti "huonompi" tai "heikompi" minäkuva kuin toisilla. osa on enemmän riippuvaisempi toisten lasten mielipiteitä ja osa on sisäsyntyisesti omantienkulkija. tuen heitä eri tavoin. en voisikaan tukea samoilla keinoilla. mutta usko minua, isä rakentaan naisen minäkuvaa enemmän kuin äiti.

Itsetuntoa ei voi oppia matkimalla, mutta edelleen mun mielestäni molemmat vanhemmat vaikuttavat lapsen itsetuntoon. Kiitos isäni, mulla oli todella pitkään huono itsetunto. Hän oli se, joka aina huomautti jokaisesta ylimääräisestä kilosta, meikkaamisesta, koulunkäynnistä jne. Hän sai myös äitini itsetunnon pohjalukemiin, kun oma vaimo ei koskaan ollut tarpeeksi hyvä. Mä tyydyin pitkään ihmisiin, jotka eivät tehneet mulle hyvää. Kunnes tapasin nykyisen mieheni. Hän sai minut uskomaan, että kelpaan sellaisena kuin olen. Niinpä olet ihan oikeassa: isä rakentaa naisen minäkuvaa enemmän kuin äiti, ainakin meidän kohdalla. Mutta milloin se on sitten hyvä asia? Ei ainakaan minun kohdallani. Mun miehellä oli hyvä itsetunto, kunnes se alkoi murentua tässä vuosien varrella. Loukkaantumiset, ulkonäön muutokset, opiskelut, työt... Nykyään minä olen se, jolla on parempi itsetunto. Mieheni on hyvin pessimistinen, minä optimistinen. Ja uskon, että äiti on parempi puhumaan tyttärilleen miehistä kuin isä. Se on vain luontevampaa äideille.

Jos äiti on aina kovin huolissaan omasta ulkonäöstään ja laihtumisistaan, niin toki se vaikuttaa tyttölapsen minäkuvaan. Että olenko minä tarpeeksi nätti ja hoikka. Siksipä äitien pitäisikin hiukan miettiä, pitääkö joka laihiksesta puhua kauheasti ääneen ja toisaalta korostaa sitä laihtumisen terveydellistä etua, ei niinkään ulkonäöllistä. Ja lakata stressaamasta jouluna tulleesta kahden kilon lisäyksestä!

 

[vieras]

No just... Entäs jos onkin niin, että isällä nimenomaan on tosi huono itsetunto, kun taas äiti on se vahvempi osapuoli? Eiköhän silloin sen, joka on vahvempi, kannata pönkittää sitä lapsen itsetuntoa? Eikä niin, että toinen ajattelee asioista tyyliin "ei se kuitenkaan koskaan onnistu".

itetunnon muodostuminen ei ole noin suoraviivaista. isällä voi ollakin huono itsetunto, mutta jos hän pyyteettömästi rakastaa ja hyväksyy tytön, se kantaa häntä koko elämänsä ajan. itsetuntoa ei voi oppia matkimalla!!!
jos taas äiti on sellainen, että koko ajan peilaa ja laihduttaa ja isän mielestä se on normia, niin tytär kasvaa luullen, että hän ei kelpaa kellekään omana itsenään. mutta jos isä sanoo äidille, että äiti kelpaa, niin tytärkin kelpaa. etkö ole lukenut aiheesta koskaan mitään? minulla on 4 lasta ja osalla on synnynnäisesti "huonompi" tai "heikompi" minäkuva kuin toisilla. osa on enemmän riippuvaisempi toisten lasten mielipiteitä ja osa on sisäsyntyisesti omantienkulkija. tuen heitä eri tavoin. en voisikaan tukea samoilla keinoilla. mutta usko minua, isä rakentaan naisen minäkuvaa enemmän kuin äiti.

Itsetuntoa ei voi oppia matkimalla, mutta edelleen mun mielestäni molemmat vanhemmat vaikuttavat lapsen itsetuntoon. Kiitos isäni, mulla oli todella pitkään huono itsetunto. Hän oli se, joka aina huomautti jokaisesta ylimääräisestä kilosta, meikkaamisesta, koulunkäynnistä jne. Hän sai myös äitini itsetunnon pohjalukemiin, kun oma vaimo ei koskaan ollut tarpeeksi hyvä. Mä tyydyin pitkään ihmisiin, jotka eivät tehneet mulle hyvää. Kunnes tapasin nykyisen mieheni. Hän sai minut uskomaan, että kelpaan sellaisena kuin olen. Niinpä olet ihan oikeassa: isä rakentaa naisen minäkuvaa enemmän kuin äiti, ainakin meidän kohdalla. Mutta milloin se on sitten hyvä asia? Ei ainakaan minun kohdallani. Mun miehellä oli hyvä itsetunto, kunnes se alkoi murentua tässä vuosien varrella. Loukkaantumiset, ulkonäön muutokset, opiskelut, työt... Nykyään minä olen se, jolla on parempi itsetunto. Mieheni on hyvin pessimistinen, minä optimistinen. Ja uskon, että äiti on parempi puhumaan tyttärilleen miehistä kuin isä. Se on vain luontevampaa äideille.

Jos äiti on aina kovin huolissaan omasta ulkonäöstään ja laihtumisistaan, niin toki se vaikuttaa tyttölapsen minäkuvaan. Että olenko minä tarpeeksi nätti ja hoikka. Siksipä äitien pitäisikin hiukan miettiä, pitääkö joka laihiksesta puhua kauheasti ääneen ja toisaalta korostaa sitä laihtumisen terveydellistä etua, ei niinkään ulkonäöllistä. Ja lakata stressaamasta jouluna tulleesta kahden kilon lisäyksestä!

se, onko ihminen pessimistinen vai optimistinen ei ole sama asia kuin hyvä itsetunto. toki, jos on optimistinen, niin helpommin pärjää. en väittänytkään, etteikö äiti vaikuta, mutta kyllä itsetunnon joutuu aikuisena rakentamaan uudelleen ihan itse, jos ei isä ole lapsena tytärtään hyväksynyt. kuten jo kerroitkin omasta kokemuksestasi.

 

[Saraldo]

Niin, mutta mikä nyt mättää sulla siinä asiassa, että molemmat vanhemmat vaikuttavat lapsen itsetuntoon, kun olit niin kovasti sitä mieltä, että se pitää jättää isän tehtäväksi?

sinun lapsesi isä on tärkeässä roolissa tekemässä tyttärellesi ko itsetunto. ei se ole äidin tehtävä!

 

[Saraldo]

Ja musta pessimistisyys vaikuttaa aika paljonkin itsetuntoon, tai toisinpäin. "Ei mulla mikään onnistu, mä olen ihan epäonnistunut yksilö, kaikki on p**seestä, ei tästä voi seurata mitään hyvää..." Kun taas jos ihminen on muuten kovin myönteinen ja positiivinen, niin pienet kolaukset sille itsetunnolle ei hetkauta niin pahasti kuin pessimiseillä.

 

[vieras]

ehkä kärjistin, mutta kyllä se on päasiassa isän vastuulla. näin on tutkittu. näin se vaan on. minä hyväksyn sen, sinä et? etkä voi todellakaan olla missään roolissa, kun lapsesi valitsee aikanaan puolioaan (mitä jos hän onkin lesbo?) ja se ei johdu sinun kasvatuksestasi. miksi sinä et voi antaa isälle roolia lapsen itsetunnon kehittymisessä? oman isäsi takiako? et luota miehiin ja viestit sen tyttärellesi?

 

[Micosa]

kyse on vallasta, siitä kenellä se on. näytät itse tahtovan, että valta ei ole sinulla, joten elmäsi on siltä osin helppoa. toiset taas tahtoo, että valta on itsellään eikä anopilla.

Valta voi olla itsellä vaikka tulee toimeen omien sekä appivanhempien kanssa.

 

[vieras]

Isän hyväksyvä ja ihaileva katse on ensiarvoisen tärkeää tytön kasvamisessa itsetuntoiseksi naiseksi.

 

[Saraldo]

ehkä kärjistin, mutta kyllä se on päasiassa isän vastuulla. näin on tutkittu. näin se vaan on. minä hyväksyn sen, sinä et? etkä voi todellakaan olla missään roolissa, kun lapsesi valitsee aikanaan puolioaan (mitä jos hän onkin lesbo?) ja se ei johdu sinun kasvatuksestasi. miksi sinä et voi antaa isälle roolia lapsen itsetunnon kehittymisessä? oman isäsi takiako? et luota miehiin ja viestit sen tyttärellesi?

Olen pahoillani, mutta mulle tulee nyt jotenkin mieleen, että joko sä olet niitä ihmisiä, joiden mielestä kaikki tutkimukset ovat absoluuttisia totuuksia ja mitenkään muuten se ei voi olla, tai sitten olet niitä akateemikkoja, jotka ovat vieraantuneet elävästä elämästä ja elävät vain tutkimusten perusteella.

En, minä en todellakaan hyväksy sitä, koska se ei ole mikään ehdoton totuus. Kaikenlainen kasvatus on molempien vanhempien harteilla ja molempien hommaa. Ja ei, minä en edelleenkään voi päättää, kenen kanssa lapseni vakiintuu. Ja jos hän päätyy parisuhteeseen naisen kanssa, siitä vaan, se ei ole minulle ongelma. Pääasia on, että hän on onnellinen siinä parisuhteessa. Ja jos ei ole onnellinen, toivon, että hänellä on vahvuutta lähteä siitä. Ja jos ei ole tarpeeksi vahva, toivon, että pyytää apua.

Nyt pitää varmaan alkaa vääntämään rautalangasta... :headwall: Minä annan isälle roolin lapsen itsetunnon kehittymisessä. En ole koskaan muuta väittänytkään. Minä vaan haluan antaa sen roolin MOLEMMILLE, mitä sinun on kovin vaikea ymmärtää. Käännetäänpä toisinpäin: miksi sinun mielestäsi äideiltä pitäisi ottaa se rooli pois? Siksi, kun tutkimus niin sanoo? Minä luotan ihmisiin, en miehiin tai naisiin erikseen. Tiedän epäluotettavia miehiä ja naisia, sekä hyvinkin luotettavia miehiä ja naisia.

Taidat olla niitä ihmisiä, jotka viikkoa ennen lapsen yksivuotispäivää miettii, voinko antaa lapselle tavalliseen maitoon tehtyä puuroa, kun tutkimusten mukaan sitä ei saisi antaa alle vuoden ikäiselle...

 

[terkkari taas kirjautumatta]

Mulla on ihana anoppi, joka kyllä välillä saa käämitkin palamaan. Mutta niin hän kaikki muutkin ihmiset tekee, vaikka josta kusta ykeensä ottaen pitääkin, saattaa välillä pärstä ärsyttää.

Anoppi on aikamoinen hössääjä ja tekisi lastensa (kaikki poikia) puolesta mitä vaan. Ehkäpä se onkin ainoa asia mikä hiertää välejämme, se jatkuva puolesta tekeminen. Ja tokihan poikalauma passuuttaa, jos vaan tilaisuuden saa... huoh. On siinä saatu useat kerrat potkia pikkujätkiä persuksille, että alkavat itsekin hommiin. Sen verran vanhan kansan ihminen tuo anoppi-kulta, että on tottunut raatamaan kotinsa ja lastensa sekä miehensä eteen äärettömästi. Minä taas olen ihan eri sakkia siinä suhteessa; mielestäni jokaisen tulee kantaa oma kortensa kekoon.

Nyt kun tämä suvun ensimmäinen lapsenlapsi sitten syntyi, sattuupa olemaan myös minun puoletani eka, niin alkuunhan se näytti että anoppi ja minun äiti saavat moponsa karkaamaan ihan kokonaan. Nyt se on jo onneksi höllännyt!

Meillekin ovat tervetulleita milloin vaan molempien vanhemmat eikä tarvitse soitella etukäteen, samoin muut sukulaiset ja kaverit. Poikaakin saavat paapoa ja hoitaa niin paljon kun haluavat, ei se siitä kulu tai mene pilalle.

 

[Saraldo]

up