Anoppi gallup

[viuhka]

Onneksi en ole ainoa, jolla on kamala anoppi.
Olen nyt ollut mieheni kanssa kolme vuotta. Koko tänä aikana en ole koskaan keskustellut anoppini kanssa. Anoppi on kyllä puhunut ja tivannut vastauksia niitä juuri kuuntelematta. Anoppini puhuu aivan taukoamatta, siis niin, että korvat soivat tunnin jälkeenpäin. Enkä ole ainoa, jonka mielestä näin. Mieheni ei voi sietää äitiään, mieheni sisko on ollut aikoinaan äidilleen puhumatta vuoden, koska ei ole kertakaikkiaan enää jaksanut omaa äitiään. Nykyisinkin he tappelevat vähintään kerta viikkoon. Minä en anopilleni periksi ole antanut, enkä tule antamaan, minun ylitseni ei kävellä.

Anoppini on aina oikeassa, AINA. Keliaakikolle voi antaa karjalanpiirakkaa ja lihapasteijaa, eihän vähä mitään. Neljä vuotiaan TÄYTYY osata lukea ja jos ei, niin on ihan soveliasta haukkua lasta. Näin siis mieheni siskon lapsia tämä mummu kohtelee. Ja minä katson suu auki vierestä. Ja tuolleko pitäisi oma vauva antaa hoitoon?? Ei ikinä. EI.

Kun meidän poitsumme syntyi, oli anopilla taas todella kannustavaa sanottavaa: heti sairaalassa vauvan syntymäpäivänä hän rupesi puhumaan kätkytkuolemasta ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Eli siis että muista nyt, että sellaistakin voi käydä ja kyllä se masennus on sitten ihan kamalaa, että ajattelet vaan positiivisesti, niin et sairastu. Anopin sisko kärsii masennuksesta ja anoppi on sitä mieltä, että se on täysin itse aiheutettu tauti ja ajattelemalla positiivisesti ei masennu. Ja siis anoppi on itse ollut pakkohoidossa...

Onneksi oma äitini on ihan toista maata, voisin ystäväkseni sanoa. Miehenikin pitää anopistaan ja hänestä on mukavaa käydä vierailulla siellä. Ainoa harmi vaan on, että anoppi asuu lähellä ja äitini 170km päässä. Eli minun äitiäni ei ihan iltahoitajaksi saa, anopille täytyisi luottaa. Voi olla että aikaa menee, ennen kuin siihen pisteeseen pääsen.

 

[ap miniä]

anoppi valittaa ku ei käydä kylässä. ei mua huvita käydä siellä! onneks ei oo mikään pakko käydä. mitä harvemmin näkee, sen parempi. mulla ei ole sille mitään puhuttavaa. käynnit siellä on epämiellyttäviä ja tunnelma on vaivautunut kun en keksi mitään puhuttavaa, eikä paljon kukaan muukaan keksi. Anoppi kyllä sitte aina jossain vaiheessa alkaa puhella pojalleen eli mun miehelle jostain sukulaisista tai ihmisistä joita mä en tunne ja mä oon sitte ihan pihalla ja ulkopuolisena siinä kuuntelen tylsiä juttuja ihmisistä joita en ole edes koskaan nähnyt. eipä sekään voi täällä poiketa. kerran sanoin sille ku se taas valitti ku ei käydä, että saa meillä käydä, en hoksaa aina pyytää(tarkoittaa että en halua edes sitä pyytää tänne) ni sit se pari kertaa kävi ja eipä oo taas moneen kuukauteen näkyny. no, ihan hyvä. mutta, ei me tulla koskaan olemaan tän enempää tekemisissä, koska ollaan niin erilaisia, et mä en vain yksinkertaisesti pidä siitä ihmisestä. ja piste.
harmi se on. koska olis kiva et lapsellamme olis kaks kivaa mummolaa mut eipä ole kuin vain yksi, mun kotipuoleni. siellä me joka viikko käydäänkin, ja mieskin tykkää anoppilastaan kovasti.

 

[goldfinger]

Minulla myös anopin kanssa ollut välit poikki ainakin puoli vuotta. Nyt ollaan saatu selvitettyy jotenkin ja joskus käydään anoppilassa lähinnä pojan takia. Sekaantui meidän asioihin, joista hän ei todellakaan tiedä yhtään mitään ja muutenkin hän ei koskaan käy meillä ja meidän pitää aina mennä sinne. Hän on sellainen tiukkapipo, joka valittaa just joka asiasta ja vetää herneen nokkaan aika helposti ja nakkelee niskojaan. Häntä pitäisi kohdella kuin kungingatarta ja hän on myös tosi tuiman näköinen, moni muukin on sanonut et lapsihan pelkää häntä..Mut pojan takia ollaan tekemisissä,ainakin toistaiseksi..

 

[Jellybean kirjautumatta]

Minun anoppini on skitsofreenikko alkoholisti. Siis mikäs siinä skitsofreniassa muuten olisi, sairaushan se on muitten joukossa, mutta kun tämä anoppi ottaa lääkkeitään vähän miten sattuu. Ja alkoholia juo noin joka toinen viikko 3-6 päivää putkeen. Sitten se soittelee suvun läpi ja haukkuu kaikki pystyyn. Minullekin soittaa ja haukkuu huoraksi. Olen sille teroittanut, että kännissä ei kannata soitella kun saa vaan luuria korvaan. Harvoin kyllä enää vastaankaan, kun kännissä se on kuitenkin. Se on myös ihmeellisen riippuvainen meidän vauvasta. Kuulemma masennus parantuu jos näkee Irkun ja Irkku on sen elämän ainoa hyvä asia. Sen takia minun kuulemma pitäisi monta kertaa viikossa käyttää lasta siellä, oli anoppi kännissä tai ei, että se tulisi onnelliseksi. Vauvan ensimmäisinä kuukausina anoppi taapersi tänne meille joka ikinen päivä, kun se halusi "pidellä vauvaa". Siis ihan ilmoittamatta tupsahti kylään ja halusi istua vauva sylissä sohvalla. Mitään ei suostunut kuitenkaan tekemään (vaippaa vaihtamaan, syöttämään, röyhtäyttämään..) En jotenkin enää osaa suhtautua koko ihmiseen mitenkään. En jaksa kuunnella jatkuvaa valitusta masennuksesta, kuinka häntä on joskus vuonna pottu ja nakki kiusattu töissä, kuinka työkyky on täysin mennyt sen takia kun toinen jalka on vajaan sentin toista lyhyempi jne. Se on niin avuton reppana, jota en jaksa enää tukea ja sääliä kun se viinan ryystämisellään tekee omasta elämästään hankalaa.