antaisitteko lastenne isovanhempien lahjoittaa lapsille omaisuutta?

[viers]

he määräilevät? eikö voi ottaa lahjoitukset vastaan ja antaa heidän kaikessa rauhassa ottaa kantaa asioihin mutta toimia sit niinkuín itse näkee parhaaksi?

Jatkuva kannan ottaminen ihan kaikessa kyllä syö ihmistä. Kannanotot on siis kaikkea alkaen mun ulkonäöstä, lihomisista, laihtumisista, ystäväpiiristä, työnteosta, tavasta hoitaa raha-asioita, sukulaisten kohtelemisesta, lasten kasvatuksesta, kodin hoitamisesta... siis mitä tahansa mihin voi ottaa kantaa, niin kyllä ottavat. Saivat mut yli kymmeneksi vuodeksi uskomaan olevani epänormaali ja huono ihminen joka ei kykene yhtään mihinkään. Ja vieläkin elänä elämääni vain suorittamalla päivän kerrallaan, mutta sentään edes vähän irti heistä. Huvittavaa tässä on se, että kaikilla ulkoisilla mittareilla minä olen hyvinkin aikaansaava ihminen, mutta sisäisesti ihan rauniona.

Tämän ymmärtää ehkä joku toinen, jonka itsetuntoa on lytätty ihan pikkulapsesta asti. Että sitä ei vaan osaa antaa toisten räksyttää :-(

Kuulostaa mun miehen vanhemmilta... Sieltä on tullut vain arvostelua. Edelleen puuttuvat asioihin mutta meillä on auttanut se, että on fyysistä välimatkaa eli asutaan eri paikkakunnilla ja sitten on otettu henkistä välimatkaa. Ollaan vähän vähemmän tekemisissä.

Rankkaa on tietysti kuunnella jatkuvasti että tulisitte käymään ja sitten sitä turhautumista puretaan "hyvien neuvojen" jakelulla. On vaan pitänyt opetella antaa niiden mennä ja tulla. Ja puhutaan keskenämme niistä neuvoista ja sovitaan miten toimitaan. Ei siis tarvitse yksin jaksaa. Siinä tilanteessa kun niitä neuvoja tulee, vastataan laimeasti "jaa jaa, niin niin, ai jaa, just joo". Eli ei myönnetä mutta ei vängätä vastaankaan.

Tsemppiä ap!

 

[ap]

minkä ikäisistä lapsista ja isovanhemmista on kyse? Teinit eivät yleensä enää korvaansa lotkauta mummojen höpinöille. siinäpä höpisköön.

No lapset on vielä pieniä, alle kouluikäisiä.
Kun vanhempi on 18, isovanhemmat ovat hetkinen... noin 70. Eli jos vielä terveinä ovat, voivat hyvinkin aiheuttaa vaikka ja mitä.

 

[vieras]

Itse olen saanut vanhemmiltani rahaa ja tukea paljonkin, ja nyt he ovat antaneet lapsillemme (ja sisarukseni lapsille) rahaa. Saatesanoina on ollut: käyttäkää niin kuin parhaaksi näette, vaikka asuntolainan lyhennyksiinn tai lastentarvikkeisiin tai säästäkää.

Kuitenkin sitä on jollain tavalla kiitollisuuden "velassa" heille ja siksi ainakin alitajuisesti kuuntelee ja ottaa huomioon heidän mielipiteitään. Itselläni on onneksi tosi hyvät vanhemmat, jotka eivät sekaannu liikaa. Appivanhemmat taas... Täytyy vain pitää se oma linja ja puhua isovanhemmista aina kauniiseen sävyyn lasten kuullen, jotta hekin oppivat terveen kunnioituksen.

Kyllä varmasti olisi hyvä tehdä ne pelisäännöt selviksi kaikkien osapuolten kesken, siis sanoa isovanhemmille että kiitos kovasti, me mietitään miten näitä rahoja lasten hyväksi käytetäään, lapsethan sitten isoina saavat ihan itse päättää. Ja sitten valvoa, ettei ne rahat mene ihan meikkeihin ja leffalippuihin...

Pelisääntöjen sopiminen minun vanhempieni kanssa. Se kuulostaa minusta joltain täysin toiselta planeetalta tulevalta ajatukselta. Jotenkin aina jaksan kadehtia ihmisiä, jotka aikuisina ovat ystäviä vanhempiensa kanssa ja etenkin tasavertaisia aikuisia. Kaikkine iloineen ja suruineen ja ongelmineen, mutta jotka siis voivat keskustella ilman, että oma persoona revitään rikki samantien.

No onnistuisiko edes sellainen yksipuolinen sopiminen? Eli sanotte ääneen mitä meinaatte ja se on sitten heidän hallussaan, mitä kuulevat ja kuuntelevat.

 

[ap]

Itse olen saanut vanhemmiltani rahaa ja tukea paljonkin, ja nyt he ovat antaneet lapsillemme (ja sisarukseni lapsille) rahaa. Saatesanoina on ollut: käyttäkää niin kuin parhaaksi näette, vaikka asuntolainan lyhennyksiinn tai lastentarvikkeisiin tai säästäkää.

Kuitenkin sitä on jollain tavalla kiitollisuuden "velassa" heille ja siksi ainakin alitajuisesti kuuntelee ja ottaa huomioon heidän mielipiteitään. Itselläni on onneksi tosi hyvät vanhemmat, jotka eivät sekaannu liikaa. Appivanhemmat taas... Täytyy vain pitää se oma linja ja puhua isovanhemmista aina kauniiseen sävyyn lasten kuullen, jotta hekin oppivat terveen kunnioituksen.

Kyllä varmasti olisi hyvä tehdä ne pelisäännöt selviksi kaikkien osapuolten kesken, siis sanoa isovanhemmille että kiitos kovasti, me mietitään miten näitä rahoja lasten hyväksi käytetäään, lapsethan sitten isoina saavat ihan itse päättää. Ja sitten valvoa, ettei ne rahat mene ihan meikkeihin ja leffalippuihin...

Pelisääntöjen sopiminen minun vanhempieni kanssa. Se kuulostaa minusta joltain täysin toiselta planeetalta tulevalta ajatukselta. Jotenkin aina jaksan kadehtia ihmisiä, jotka aikuisina ovat ystäviä vanhempiensa kanssa ja etenkin tasavertaisia aikuisia. Kaikkine iloineen ja suruineen ja ongelmineen, mutta jotka siis voivat keskustella ilman, että oma persoona revitään rikki samantien.

No onnistuisiko edes sellainen yksipuolinen sopiminen? Eli sanotte ääneen mitä meinaatte ja se on sitten heidän hallussaan, mitä kuulevat ja kuuntelevat.

Jotain tällaista pitää varmaan tehdä.
Kiitos neuvoista.

 

[no]

minkä ikäisistä lapsista ja isovanhemmista on kyse? Teinit eivät yleensä enää korvaansa lotkauta mummojen höpinöille. siinäpä höpisköön.

No lapset on vielä pieniä, alle kouluikäisiä.
Kun vanhempi on 18, isovanhemmat ovat hetkinen... noin 70. Eli jos vielä terveinä ovat, voivat hyvinkin aiheuttaa vaikka ja mitä.

siis mitä aiheuttaa? opiskelupaikan menetyksen? ovatko päivittäin lasten kanssa tekemisissä?

mä en näe nyt syy-yhteyttä. ovathan he joka tapauksessa silloin olemassa. mä antaisin antaa ne rahat... kuitenkin _yrittävät_ puuttua teidän elämään.

 

[ap]

he määräilevät? eikö voi ottaa lahjoitukset vastaan ja antaa heidän kaikessa rauhassa ottaa kantaa asioihin mutta toimia sit niinkuín itse näkee parhaaksi?

Jatkuva kannan ottaminen ihan kaikessa kyllä syö ihmistä. Kannanotot on siis kaikkea alkaen mun ulkonäöstä, lihomisista, laihtumisista, ystäväpiiristä, työnteosta, tavasta hoitaa raha-asioita, sukulaisten kohtelemisesta, lasten kasvatuksesta, kodin hoitamisesta... siis mitä tahansa mihin voi ottaa kantaa, niin kyllä ottavat. Saivat mut yli kymmeneksi vuodeksi uskomaan olevani epänormaali ja huono ihminen joka ei kykene yhtään mihinkään. Ja vieläkin elänä elämääni vain suorittamalla päivän kerrallaan, mutta sentään edes vähän irti heistä. Huvittavaa tässä on se, että kaikilla ulkoisilla mittareilla minä olen hyvinkin aikaansaava ihminen, mutta sisäisesti ihan rauniona.

Tämän ymmärtää ehkä joku toinen, jonka itsetuntoa on lytätty ihan pikkulapsesta asti. Että sitä ei vaan osaa antaa toisten räksyttää :-(

Kuulostaa mun miehen vanhemmilta... Sieltä on tullut vain arvostelua. Edelleen puuttuvat asioihin mutta meillä on auttanut se, että on fyysistä välimatkaa eli asutaan eri paikkakunnilla ja sitten on otettu henkistä välimatkaa. Ollaan vähän vähemmän tekemisissä.

Rankkaa on tietysti kuunnella jatkuvasti että tulisitte käymään ja sitten sitä turhautumista puretaan "hyvien neuvojen" jakelulla. On vaan pitänyt opetella antaa niiden mennä ja tulla. Ja puhutaan keskenämme niistä neuvoista ja sovitaan miten toimitaan. Ei siis tarvitse yksin jaksaa. Siinä tilanteessa kun niitä neuvoja tulee, vastataan laimeasti "jaa jaa, niin niin, ai jaa, just joo". Eli ei myönnetä mutta ei vängätä vastaankaan.

Tsemppiä ap!

Kiitos!
Minäkin olen jotenkin ihan akuuteimmasta tuskasta tuon suhteen päässyt (vaatinut terapiaa ja vaikka mitä, joo...). Jotenkin vaan tämän omaisuusasian kautta nostavat vanhat kelvottomuudentunteet itsensä esiin, ja herää sellainen mieli, että jos missään onnistun tässä elämässä, niin edes suojelemaan lapsiani siltä.

Päivä kerrallaan.

 

[eräs vaan.]

pelkästään näillä tiedoilla en antaisi. Itselläkin kokemusta näistä ikuiseen kiitollisuudenvelkaan vetoavista sukulaisista.

OK, kiitos.
Pitää vielä miettiä.

Mun vanhemmat ( huom. ei kuitenkaan mitä sikarikkaita) ja isovanemmat ovat tukeneet mua opiskeluissa ja muutenkin elämässä esim. takuuvuokrissa yms. Mun vahemmat ovat sellaisia jotka jaksavat muistuttaa siitä miten olen "kallis lapsi" ja miten he ovat minulle rahaa antaneet ja tekevät sen vielä niin, että mulle tulee sellanen olo kun olisi loinen. Isovanhemmat taas antavat rahan, kertovat miten minua rakastavat eivätkä todellakaan huutele perään. Siksi en otakkaan rahaa vanhemmiltani..tosin en sitä enää nykyään tarvitsekkaan.

 

[ap]

minkä ikäisistä lapsista ja isovanhemmista on kyse? Teinit eivät yleensä enää korvaansa lotkauta mummojen höpinöille. siinäpä höpisköön.

No lapset on vielä pieniä, alle kouluikäisiä.
Kun vanhempi on 18, isovanhemmat ovat hetkinen... noin 70. Eli jos vielä terveinä ovat, voivat hyvinkin aiheuttaa vaikka ja mitä.

siis mitä aiheuttaa? opiskelupaikan menetyksen? ovatko päivittäin lasten kanssa tekemisissä?

mä en näe nyt syy-yhteyttä. ovathan he joka tapauksessa silloin olemassa. mä antaisin antaa ne rahat... kuitenkin _yrittävät_ puuttua teidän elämään.

No siis kaikki seurauksethan eivät suoraan ole niin konkreettisia. Mutta jos he ottavat lapsiin sen asenteen, että saavat yrittää määrätä heitä, pelkään että se syöksee lapset samanlaiseen mielenterveyden kierteeseen, kuin missä itse olen ollut.

Toisaalta yritän lohduttaa itseäni sillä, että lapset toivottavasti saavat perheeltään sen verran terveen mallin olla ja toimia, että eivät alistu pompotteluun, jos sitä sitten tulee aikanaan.

 

[ap]

pelkästään näillä tiedoilla en antaisi. Itselläkin kokemusta näistä ikuiseen kiitollisuudenvelkaan vetoavista sukulaisista.

OK, kiitos.
Pitää vielä miettiä.

Mun vanhemmat ( huom. ei kuitenkaan mitä sikarikkaita) ja isovanemmat ovat tukeneet mua opiskeluissa ja muutenkin elämässä esim. takuuvuokrissa yms. Mun vahemmat ovat sellaisia jotka jaksavat muistuttaa siitä miten olen "kallis lapsi" ja miten he ovat minulle rahaa antaneet ja tekevät sen vielä niin, että mulle tulee sellanen olo kun olisi loinen. Isovanhemmat taas antavat rahan, kertovat miten minua rakastavat eivätkä todellakaan huutele perään. Siksi en otakkaan rahaa vanhemmiltani..tosin en sitä enää nykyään tarvitsekkaan.

Tätä se on meilläkin ollut.