E
eijaksaenään
Vieras
Olen tullut siihen pisteeseen että mietin ihan tosissani kävelenkö tosta ovesta just nyt ulos, enkä koskaan palaa..vai vedänkö kohta ranteet auki.
Viimeisen kahden vuoden aikana olen pikkuhiljaa, välillä kuin huomaamatta, ja välillä isommin harppauksin palanut niin loppuun että nyt alkaa jonkinsortin psykoosi tai sekoamispiste olla lähellä. (psykoosi ollut joskus, muistan ne ennakoivat tunteet)
Olen kahden pienen lapsen äiti, naimisissa kyllä mutta olo on kuin yksinhuoltajalla. Toinen lapsista on ylivilkas ja tämän kanssa kaikki ainakin tässä vaiheessa on todella vaikeaa, päivät ovat aamusta iltaan enemmän ja vähemmän pelkkää ulisemista ja levotonta häsläämistä, rauhoittuminen ei onnistu mitenkään-ja vielä vähemmän kun itse ei jaksa.
Toisella on hirveä ripustautumiskausi menossa ja tuntuu välillä että minuuttiakaan en saa olla rauhassa. Kokoajan syliin-pois sylistä, huutoa, raivoa..aaargh.
Oma olo on päässyt siihen pisteeseen että en kestä yhtään itkua, roikkumista, haluamista, en edes lähelle tuloa kuin hetkittäin. Jos en suoraan räjähdä ja karju kuin sekopää, väistän, menen muualle..rupean voimaan pahoin, tärisen, mitä milloinkin.
Pahinta on se että ihan viime aikoina olen ruvennut olemaan ihan liian kovakourainen, pelkään ihan todella että vielä joku päivä käyn oikeasti käsiksi jompaan kumpaan pahasti.
Miehelle kun puhuu tästä niin vastaukset ovat luokkaa: et sä voi noin ajatella/tehdä, koita nyt vähän tsempata jne.Auttaapa paljon, kyllä kai mä tiedän että mä en voi näin tehdä..mutta en pysty enkä tiedä miten edes pystyä mihinkään muuhunkaan enää.
Takana on vuosien ahdistus ja traumat, mutta luulin niiden olevan jo taakse jäännytä elämää. Ehkä viimeisen vuoden sairastelut ja stressi ym. paska on saanneet yliotteen. en tiedä.
Lääkärille jo puhuin etenkin näistä agressiivisuuden tunteista ja väsymyksestä, enpä saannut apua, sanoi että katsotaan myöhemmin jos kirjoittaa jotain.
Perheneuvolaan on jo aika, mutta siihen on vielä matkaa.
Kertokaa muut äidit mitä ihmettä mä teen tässä välissä? mihin mä otan yhteyttä kun en ihan oikeasti enään jaksa?
tarviiko tähän edes kirjoittaa että ei tarvitse vaivautua tänne moralisoimaan jos joku siihen kokee tarvetta, se ei ensinäkään hetkauta mitenkään enään ja toisekseen voitte olla tyytyväisiä jos teillä on asiat hyvin, täällä ei ole.
Viimeisen kahden vuoden aikana olen pikkuhiljaa, välillä kuin huomaamatta, ja välillä isommin harppauksin palanut niin loppuun että nyt alkaa jonkinsortin psykoosi tai sekoamispiste olla lähellä. (psykoosi ollut joskus, muistan ne ennakoivat tunteet)
Olen kahden pienen lapsen äiti, naimisissa kyllä mutta olo on kuin yksinhuoltajalla. Toinen lapsista on ylivilkas ja tämän kanssa kaikki ainakin tässä vaiheessa on todella vaikeaa, päivät ovat aamusta iltaan enemmän ja vähemmän pelkkää ulisemista ja levotonta häsläämistä, rauhoittuminen ei onnistu mitenkään-ja vielä vähemmän kun itse ei jaksa.
Toisella on hirveä ripustautumiskausi menossa ja tuntuu välillä että minuuttiakaan en saa olla rauhassa. Kokoajan syliin-pois sylistä, huutoa, raivoa..aaargh.
Oma olo on päässyt siihen pisteeseen että en kestä yhtään itkua, roikkumista, haluamista, en edes lähelle tuloa kuin hetkittäin. Jos en suoraan räjähdä ja karju kuin sekopää, väistän, menen muualle..rupean voimaan pahoin, tärisen, mitä milloinkin.
Pahinta on se että ihan viime aikoina olen ruvennut olemaan ihan liian kovakourainen, pelkään ihan todella että vielä joku päivä käyn oikeasti käsiksi jompaan kumpaan pahasti.
Miehelle kun puhuu tästä niin vastaukset ovat luokkaa: et sä voi noin ajatella/tehdä, koita nyt vähän tsempata jne.Auttaapa paljon, kyllä kai mä tiedän että mä en voi näin tehdä..mutta en pysty enkä tiedä miten edes pystyä mihinkään muuhunkaan enää.
Takana on vuosien ahdistus ja traumat, mutta luulin niiden olevan jo taakse jäännytä elämää. Ehkä viimeisen vuoden sairastelut ja stressi ym. paska on saanneet yliotteen. en tiedä.
Lääkärille jo puhuin etenkin näistä agressiivisuuden tunteista ja väsymyksestä, enpä saannut apua, sanoi että katsotaan myöhemmin jos kirjoittaa jotain.
Perheneuvolaan on jo aika, mutta siihen on vielä matkaa.
Kertokaa muut äidit mitä ihmettä mä teen tässä välissä? mihin mä otan yhteyttä kun en ihan oikeasti enään jaksa?
tarviiko tähän edes kirjoittaa että ei tarvitse vaivautua tänne moralisoimaan jos joku siihen kokee tarvetta, se ei ensinäkään hetkauta mitenkään enään ja toisekseen voitte olla tyytyväisiä jos teillä on asiat hyvin, täällä ei ole.
soitan tänään tonne neuvolaan, ja yritän saada lääkärille edes soittoaikaa että saisin jonkun lääkityksen. Lapset ovat reilu 1 ja kohta 5, mitä tulee noihin miehen töihin..niin se häippäsee aamulla ennen seitsemää ja tulee illalla viiden kuuden maissa kotio. Illalla kyllä käytännössä ton vanhemman kanssa onkin, mutta mulla on tää nuorempi ja kodinhoito ym. koko ajan.
