Apua kaipailisin - MITEN suhteessa pyydetään etäisyyttä/ omaa tilaa?

[ahistaa]

Olen erittäin kiireistä ja katastrofintäyteistä elämää elävä yh. Miesystävä asuu tunnin ajomatkan päässä ja hänellä on yhteishuoltajuus viikko-viikko-systeemillä.

Minä en millään ehdi nyt tapaamaan, enkä jaksaisi stressata suhdeasioilla. Miehellä puolestaan on lapsettomina viikkoina niin ikävä, että ylettyy kyllä minuun asti ja syyllistyn sekä koen riittämättömyyttä.

Miten pyydetään nätisti vähän omaa tilaa niin, että toinen ei siitä loukkaannu verisesti tai ettei siitä tule kauheaa vääntöä? Tiedän, että mies on sitä mieltä, että osa kiireistäni ja vastoinkäymisistäni johtuu vain siitä, että en osaa hoitaa ja priorisoida asioita oikein.

 

[Minni:)]

Itse miettisin onko aika ylipäätään otollinen suhteelle, jos tuntuu ettei siihen ole aikaa. Tarkoittaako toi "ei ehdi", "jaksa stressata suhdeasioilla" meneillään olevaa viikkoa, kuukautta, puolta vuotta vai ylipäänsä elämää tällä hetkellä? Selvittäisin noi asiat ja sitten se on vaan ihan sanottava et "anteeksi, mulla on nyt niin kamalan hektinen vaihe elämässä ja en pysty nyt olemaan tässä suhteessa läsnä ihan niin paljon kun sä haluaisit, mutta haluaisin silti olla suhteessa (jos asianlaita näin varmasti on) niin olisiko mahdollista, että tavattaisiin hieman harvemmin". Sille nyt ei mitään mahda jos asiasta tulee vääntöä, vaikka miten nätisti asiasta puhuisi.

 

["a p"]

Tästä on juteltukin, että oisin toivonut, että olisimme tavanneet vasta joskus myöhemmin ja olen sanonut, että tarvitsen aikaa, mutta mies on sellainen, ettei halua olla sillä tavalla yksin, vaikka itsenäinen toisaalta onkin ja dominoivakin.

Itselläni on todella haastava elämäntilanne ja tuntuu,etten saa hoidettua edes pakollisia asioita kunnolla. Vastoinkäymiset tulevat sitten vielä siihen päälle komplisoimaan tilannetta. Kerroin miehelle vastikään, että minä en tunne ikävää ja minulle riittäisivät vallan hyvin tapaamiset harvemminkin. Hän totesi vain, että hänelle ei ja se jäi siihen.

Kyseessä on kuukausien ajanjakso varmasti. Minulla olisi rahkeita nähdä pari kertaa kuukaudessa niin, ettei suhde olisi taakka.

 

[Minni:)]

Ikävä tilanne. Eli miehelle ei harvempaan tapaamiset käy ja sinä tarvitset enemmän omaa tilaa ja etäisyyttä. Mielestäni ei tossa tilanteessa muuta vaihtoehtoa ole kuin ottaa ihan kunnon aikalisä, sanoa vaikka että nyt ei rahkeet riitä, jos puolen vuoden päästä vielä kiinnostaa niin voidaan katsoa tilannetta uudestaan sitten. Tämä siis siinä tilanteessa jos mitään tyydyttävää kompromissia tapaamisten suhteen ei saada aikaiseksi. Itse en kyllä jäisi roikkumaan suhteeseen jossa pari kertaa kuussa näkemistä riittäisi eikä välissä tulisi edes ikävä. Toisaalta alankin suhteeseen tunnesyistä, enkä siksi, et ois kiva olla parisuhteessa.

 

[astrolabe]

Kerrot tilanteen miehelle ja hän päättää haluaako jatkaa muuttuneilla parametreillä suhdetta. Mie olin meillä alkuun se, joka vihjas, että ootettasko että lapset ois isompia. Nykyinen mieheni teki selväksi, ettei aio odotella ja että, btw, suhde vaatii muuttoa 500 km päähän. Tuumasin hetken ja annoin sitten palaa, koska tuntui, että tyyppi, joka moista edellytti, on upea, uskomaton ja sellainen, jota ei saa päästää menemään. Jos susta ei tunnu siltä, että tekisit mitä vain miesystäväsi eteen, että suhteenne voisi toimia niin onko hän se oikea?

 

["a p"]

Mies ei tekisi minun eteeni mitä vain, eikä esim. kirmaa auttelemaan, koska on sen verran mukavuudenhaluinen, joten ehkäpä minä en ole se oikea hänelle. Minulle tuskin mitään kovin oikeaa on olemassakaan, koska osaan mennä siihen "modeen", että olen ja selviän yksin. Olen pettynyt niin kovin monta kertaa, joten menettämisen pelkokin kenties ohjaa pitäytymään kaukana. Toisaalta en kerta kaikkiaan pysty panostamaan tähän enempää ja mies ei arvosta sitä, mitä minä panostan.

 

[Ota panot]

Joka toinen viikko kun saat se on kuule pal enemmän ku monet saa aviossa...

 

[Minni:)]

[QUOTE="a p";29293095]Mies ei tekisi minun eteeni mitä vain, eikä esim. kirmaa auttelemaan, koska on sen verran mukavuudenhaluinen, joten ehkäpä minä en ole se oikea hänelle. Minulle tuskin mitään kovin oikeaa on olemassakaan, koska osaan mennä siihen "modeen", että olen ja selviän yksin. Olen pettynyt niin kovin monta kertaa, joten menettämisen pelkokin kenties ohjaa pitäytymään kaukana. Toisaalta en kerta kaikkiaan pysty panostamaan tähän enempää ja mies ei arvosta sitä, mitä minä panostan.[/QUOTE]

Mäkin selviän yksin. Mulla on ollut kolme pidempää (useamman vuoden) kestävää suhdetta ja muutama lyhkäsempi suhde elämäni aikana ja koskaan mulla ei ole ollut sellanen olo, et tarvitsisin toista. Ennenkuin nyt lähes 35-vuotiaana, tarvitsen omaa rakastani. Ja se ei tarkoita sitä, ettenkö pärjäisi myös yksin. Kyllä aikaisemmissakin suhteissani olin ihastunut ja rakastunut, mutta ei ollut sellaista oloa et loppujen lopuksi tarvitsisin toista. En oikein edes ymmärtänyt mitä moinen tarkoittaa, muuta kuin läheisriippuvaisen takertumista, mutta ei, ei se olekaan sitä.