S
Surullinen enkeli
Vieras
Tarviin neuvoja..
Mitä tekisin tämän parisuhteen kanssa?
Ollaan oltu miehen kanssa yhdessä tänäkeväänä 7 vuotta..
Erottiin 2011 tammikuussa, ja palattiin yhteen kesällä 2011.. Ehdittiin muuttaa erilleen.. Sain elämäni juuri kasaan, kunnes mies puhui minut takaisin..
Syksyyn asti kaikki meni loistavasti..
Aloitin työt uudella paikkakunnalla, irtisanoin asuntoni toiselta paikkakunnalta ja muutettiin lapsen kanssa tänne.. Mies punkannut meillä syksystä asti, vaikka hällä oma asunto muualla. Ei asu siis virallisesti täällä..
Ollaan tapeltu rajustikkin. Mies on väkivaltainen minua kohtaan, ei lasta.. Kaikki riitely tapahtuu kun lapsi ei näe, ja on nukkumassa tai mummollassa joskus viikonloppuisin..
Minusta tuntuu etten jaksa tätä kaikkea enää. En osaa irrottautua. Muistan MITEN hyvältä se tuntui olla yksin, tai siis kaksin lapsen kanssa.
Mies lannistaa minua koko ajan. Mollaa haukkuu ja ne väkivaltaisuudet.
Kun itken, hän sanoo paskaiset naurut päälle nauraen että "ite kerjäsit"..
Tiedän, te kyyniset ajattelette että "mikset vain ota ja lähde" Jos itse astuisit näihin saappaisiin, et enää ajattelisi noin.
Joka solu huutaa ruumiissani että lähde pois, jätä se sontasäkki.
EN rakasta häntä enää..luulin rakastaneeni joskus. Nyt epäilen sitäkin.
Jokin ihmeen vetovoima pakottaa minun olemaan hänen kanssaan, vaikka tiedostan ja ymmärrän että kärsin. Henkisesti enemmän kuin fyysisesti.
Jos saan selkääni, en enää välttämättä pysty itkemään. Olen niin turtunut tähän kaikkeen että mikään ei tunnu enää missään...
Säälittää lapsen puolesta. Lapsi on niin onnellinen kun saa olla jokapäivä isänsä kanssa. En tietenkään näytä surujani lapselle. Suren, kun siihen on madollisuus.. Suihkussa, tai yksin. Kuitenkin aina lapselta piilossa, ja yritän pitää arjen kotona normaalina ettei lapsi aistisi minkään olevan vinossa.
Olen henkisesti heikko, miten pääsen irti tästä kaikesta?! Haluaisin olla yksin, ilman miestä. Tai sitten rakastaa, rakastaa sellaista joka oikeasti sen ansaitsee.
Tiedän yhden miehen, joka hakisi kuun taivaalta, jos haluaisin. Hän on ihana. Tunteita on molemmin puolin, minulla ja hällä. Mutta en uskalla irrottautua nykytilanteesta vaikka tiedän että ruoho todellakin olisi vihreämpää aidan tuolla puolen. Saisin paremman elämän, ja olisin onnellinen.
En ymmärrä että mikä ihme minua estää sanomasta että kaikki on ohi?! Olen yrittänyt NIIN monta kertaa,mutta en pysty..
Alan pikkuhiljaa ymmärtämään perheitä, joissa vanhemmat ovat yhdessä vain ja ainoastaan lasten takia.. Oikeastaan ymmärrän heitä täysin koko sydämestäni.
Mitä tekisin tämän parisuhteen kanssa?
Ollaan oltu miehen kanssa yhdessä tänäkeväänä 7 vuotta..
Erottiin 2011 tammikuussa, ja palattiin yhteen kesällä 2011.. Ehdittiin muuttaa erilleen.. Sain elämäni juuri kasaan, kunnes mies puhui minut takaisin..
Syksyyn asti kaikki meni loistavasti..
Aloitin työt uudella paikkakunnalla, irtisanoin asuntoni toiselta paikkakunnalta ja muutettiin lapsen kanssa tänne.. Mies punkannut meillä syksystä asti, vaikka hällä oma asunto muualla. Ei asu siis virallisesti täällä..
Ollaan tapeltu rajustikkin. Mies on väkivaltainen minua kohtaan, ei lasta.. Kaikki riitely tapahtuu kun lapsi ei näe, ja on nukkumassa tai mummollassa joskus viikonloppuisin..
Minusta tuntuu etten jaksa tätä kaikkea enää. En osaa irrottautua. Muistan MITEN hyvältä se tuntui olla yksin, tai siis kaksin lapsen kanssa.
Mies lannistaa minua koko ajan. Mollaa haukkuu ja ne väkivaltaisuudet.
Kun itken, hän sanoo paskaiset naurut päälle nauraen että "ite kerjäsit"..
Tiedän, te kyyniset ajattelette että "mikset vain ota ja lähde" Jos itse astuisit näihin saappaisiin, et enää ajattelisi noin.
Joka solu huutaa ruumiissani että lähde pois, jätä se sontasäkki.
EN rakasta häntä enää..luulin rakastaneeni joskus. Nyt epäilen sitäkin.
Jokin ihmeen vetovoima pakottaa minun olemaan hänen kanssaan, vaikka tiedostan ja ymmärrän että kärsin. Henkisesti enemmän kuin fyysisesti.
Jos saan selkääni, en enää välttämättä pysty itkemään. Olen niin turtunut tähän kaikkeen että mikään ei tunnu enää missään...
Säälittää lapsen puolesta. Lapsi on niin onnellinen kun saa olla jokapäivä isänsä kanssa. En tietenkään näytä surujani lapselle. Suren, kun siihen on madollisuus.. Suihkussa, tai yksin. Kuitenkin aina lapselta piilossa, ja yritän pitää arjen kotona normaalina ettei lapsi aistisi minkään olevan vinossa.
Olen henkisesti heikko, miten pääsen irti tästä kaikesta?! Haluaisin olla yksin, ilman miestä. Tai sitten rakastaa, rakastaa sellaista joka oikeasti sen ansaitsee.
Tiedän yhden miehen, joka hakisi kuun taivaalta, jos haluaisin. Hän on ihana. Tunteita on molemmin puolin, minulla ja hällä. Mutta en uskalla irrottautua nykytilanteesta vaikka tiedän että ruoho todellakin olisi vihreämpää aidan tuolla puolen. Saisin paremman elämän, ja olisin onnellinen.
En ymmärrä että mikä ihme minua estää sanomasta että kaikki on ohi?! Olen yrittänyt NIIN monta kertaa,mutta en pysty..
Alan pikkuhiljaa ymmärtämään perheitä, joissa vanhemmat ovat yhdessä vain ja ainoastaan lasten takia.. Oikeastaan ymmärrän heitä täysin koko sydämestäni.
