Asiantuntijoiden mukaan niin kutsutuista unikouluista ei ole lapselle mitään vaaraa, vaikka osa niin uskoo.

["vieras"]

Unikoulut eivät haitaksi lapselle

julkaistu to klo 17:50, päivitetty eilen klo 11:58




Pienten lasten univaikeuksiin suositellaan jälleen avoimesti erilaisia nukutusmenetelmiä. Asiantuntijoiden mukaan niin kutsutuista unikouluista ei ole lapselle mitään vaaraa, vaikka osa niin uskoo. Tänään julkistettu uusi Unihiekkaa etsimässä -kirja esittelee yleisimmät Suomessa käytössä olevat lasten unikoulut.


Järvenpäässä asuva viisikuukautinen Ahti nukuu äitinsä Susanna Mannilan mukaan yönsä hyvin. Toisin oli Ahtin isoveljen Ukon kanssa.

- Se oli semmoista jatkuvaa heräilyä. Pahimmillaan herättiin vartin välein. Hyvä yö oli sellainen, että oli 2 - 3 herätystä. Ensimmäisen kokonaisen yönsä Ukko nukkui, kun hän oli vuoden ja kaksi kuukautta. Ja kokonaisella yöllä tarkoitamme puolesta yöstä aamu kuuteen, Susanna Mannilla kertoo.

Noin kolmasosa tai jopa puolet kaikista pienistä lapista kärsii Ukon tavoin jossain vaiheessa uniongelmista. Vastasyntyneelle heräilyt ovat normaalia, mutta yli kuuden kuukauden iässä normaalia useammat heräilyt yössä eivät enää kuulu kuvioon.

Psykiatrian dosentti ja kahden lapsen äiti Anna Keski-Rahkonen suosittaa uudessa kirjassaan Unihiekkaa etsimässä, että univaikeuksista kärsivä lapsi laitetaan unikouluun, eli opetetaan erilaisin keinoin nukkumaan.

- Unikoulujen tarkoitus on, että lapsi alkaa nukkua yönsä rauhallisesti läpi. Siitä on hyötyä koko perheelle. Unikoulu vähentää äidin masennusta, parantaa vanhempien parisuhdeongelmia ja parantaa lapsen virkeyttä, Keski-Rahkonen sanoo.

Itku-unikoulu jakaa mielipiteet

Erityisesti unikoulu, jossa lapsi jätetään sänkyynsä yksin itkemään saa usein vastustusta. Dosentti Anna Keski-Rahkonen kumoaa kielteiset väitteet.

- Unikouluja on tutkittu paljon kymmenissä tieteellisissä tutkimuksissa tuhansilla lapsilla, myös niitä joissa sovelletaan itkemistä nukahtamismuotona. Missään niistä ei ole havaittu mitään haittoja lapsille, Keski-Rahkonen sanoo.

Tällä hetkellä suositeltavimmat unikoulut lapselle ovat niin kutsutut vaiheittaiset unikoulut. Niissä lapsi jätetään sänkyynsä ja vanhempi säännöillisesti pistäytyy huoneessa ja sanoo, esimerkiksi "hyvää yötä". Näin jatketaan kunnen lapsi nukahtaa.

- Kaikissa unikouluissa täytyy olla johdonmukainen, eli täytyy jaksaa tehdä samalla tavalla noin viikon verran. Jos unikoulun jättää heti kesken, iltariehuminen ja uniongelmat saattavat vain peheta, Keski-Rahkonen sanoo.

Myös järvenpääläinen Ukko rauhoitettiin nukkumaan unikoulun avulla noin kahdeksen kuukauden ikäisenä. Siihen asti lapsi ei ollut suostunut nukkumaan, ellei häntä kannettu edestakaisin kaksi tuntia.

- Löysin internetistä unikouluohjeen. Siinä lapsi jätettiin sänkyyn nukkumaan, mutta takaisin mentiin heti, jos lapsi alkoi itkeä. Lapsi otettiin syliin, rauhoitettiin ja sen jälkeen laitettiin heti takaisin sänkyyn. Meillä meni siinä kaksi kolme iltaa ravaamiseen, mutta sen jälkeen se alkoi tepsiä. Siitä lähtien meillä aikuisillakin on ollut pari kolme tuntia illassa omaa aikaa, äiti Susana Mannila kertoo.


YLE Uutiset / Reeta Salminen

Unikoulut eivät haitaksi lapselle | Kotimaa | YLE Uutiset | yle.fi

 

["vieras"]

Käsittämätöntä, että kaksi kirjan kirjoittajaa saa väittää, että huudatusunikouluista ei ole mitään haittaa.

 

[piina]

Itse olen myös sitä mieltä, että erittäin katkonaisista öistä on enemmän haittaa, kuin hyvin tehtynä unikoulusta. Unikouluja vain on ollut niin monenlaisia, että pahimmat on voineet aiheuttaa vauvalle pelkotiloja.

 

[dechs]

[QUOTE="vieras";24397798]Käsittämätöntä, että kaksi kirjan kirjoittajaa saa väittää, että huudatusunikouluista ei ole mitään haittaa.[/QUOTE]
Pitäisikö niiden kenties valehdella tutkimustuloksista?

 

[ansarikukka]

[QUOTE="vieras";24397798]Käsittämätöntä, että kaksi kirjan kirjoittajaa saa väittää, että huudatusunikouluista ei ole mitään haittaa.[/QUOTE]

Ja oliko sulla mahdollisesti jotakin parempaa tietoa?

 

[piina]

[QUOTE="vieras";24397798]Käsittämätöntä, että kaksi kirjan kirjoittajaa saa väittää, että huudatusunikouluista ei ole mitään haittaa.[/QUOTE]


Hän kertoo vain tutkimustulokset. Onko todettu huudatusunikouluista olevan haittaa?

 

["vieras"]

Tuore Unihiekkaa etsimässä -kirja syntyi kahden äidin väsymyksestä. Kirjassa psykiatrian dosentti Anna Keski-Rahkonen ja toimittaja Minna Nalbantoglu listaavat malleja, joilla lapsen voi opettaa nukkumaan. Kirja on ensimmäinen laatuaan Suomessa. Molemmat tekijät väsyivät vallitsevaan "äidin on aina vain joustettava" -asenteeseen. Lapsen uni on koko perheen hyvinvoinnille tärkeää.

Teknisesti jo puolivuotias lapsi pärjää koko yön ilman ruokaa, mutta vauvojen ja perheiden tavat ovat hyvin yksilöllisiä. Unikoululle on tarvetta silloin, kun nukkumaanmeno tai yöheräily muuttuu ongelmaksi. Alle puolivuotiaiden kanssa unikoulua ei kannata kokeilla.

Unikoulut perustuvat siihen, että lapsi vieroitetaan unen laukaisevasta ärsykkeestä. Heijaamisesta, laulamisesta, tutista, kanniskelusta.

- Unikoulussa on ainakin kuusi tällaista erittäin tutkittua ja käytännössä kokeiltua vaihtoehtoa. Vaihtoehtoja on kovista itkettämiseen perustuvista erittäin pehmeisiin eli vanhemman läsnäoloon perustuviin, Keski-Rahkonen sanoo.

Kirjantekijät korostavat, että nukkuminen on opittava taito. Vanhemmat omalla toiminnallaan opettavat lapsen nukahtamaan ja pysymään unessa. Unikoululaisen vanhempien on siedettävä itkuakin. Lpas

- Kävimme tätä kirjaa varten läpi kymmeniä tutkimuksia, joihin on osallistunut tuhansia lapsia. Mikään ei viittaa siihen, että unikoulun yhteydessä itkeminen olisi lapselle haitallista, Nalbantoglu sanoo.

toimittaja: Katriina Pajari

OHJEITA UNIKOULUSTA

Huudatusunikoulu
- Laita lapsi sänkyyn unisena mutta valveilla.
- Sano hyvää yötä ja poistu paikalta
- Jätä itkut huomioimatta

Pistäytymismenetelmä
- Laita lapsi sänkyyn unisena mutta valveilla.
- Päätä, miten usein käyt rauhoittelemassa lasta. Esimerkiksi viiden minuutin välein.
- Jos itku kiihtyy, mene paikalle ennaltapäättämäsi ajan kuluttua. Viivy vain hetki ja rauhoita lasta aina samoin sanoin. Älä nosta pois sängystä.
- Pidennä pistäytymisväliä ja jatka kunnes lapsi nukahtaa.

Tassutus
- Sano lapselle hyvää yötä ja poistu
- Jos lapsi itkee, laita käsi selän päälle. Pidä kättä paikoillaan, kunnes lapsi rauhoittuu.
- Jos lapsi ei rauhoitu, sivele selkää säännöllisin liikkein. Jos sekään ei auta, nosta syliin. Palauta lapsi sänkyyn aina valveilla ja poistu paikalta.

Tuolimenetelmä
- Ensimmäinä iltana makaa lapsen vieressä. Jos lapsi itkee, lohduta sanallisesti.
- Seuraavana iltana istu tuolilla sängyn vieressä. Lohduta sanallisesti.
- Siirrä tuolia kauemmas joka ilta, kunnes se on lopulta huoneen ulkopuolella.

Vanhempi lapsen huoneessa
- Lapsen mennessä nukkumaan mene nukkumaan samaan huoneeseen.
- Nuku tai teeskentele nukkuvaa, vaikka lapsi itkisi.
- Viikon kuluttua siirry toiseen huoneeseen.

Lähde: Unihiekkaa etsimässä - ratkaisuja vauvan ja taaperon unipulmiin (Anna Keski-Rahkonen, Minna Nalbantoglu)

 

[Deleted member 70007]

[QUOTE="vieras";24397798]Käsittämätöntä, että kaksi kirjan kirjoittajaa saa väittää, että huudatusunikouluista ei ole mitään haittaa.[/QUOTE]

No joo, ihan sairasta.
Tottakai heti kun Nico-Petteri vingahtaakin pitää ottaa se syliin!

 

["vieras"]

Vuosia sitten hyvin nukahtava lapsoseni sai nukahtamisongelmat 8-kuisena korvatulehduksen seurauksena. Nukuttaminen meni mahdottomaksi ja puoli vuotta myöhemmin pidimme unikoulun. Eka iltana lapsi huusi sängyssään tunnin, toisena vartin ja kolmantena pari minuuttia. Siinä se.

 

[..]

lapsen opettaminen nukkumaan huutamalla ei ole pahasta mutta pieni niskavillojen nippaisu tai luunappi kun lapsi käytöksellään aiheuttaa harmia itselleen ja perheelleen koko päivä ei ole sallittua vaikka opettaisi mahdollisesti teon ja rangaistuksen yhteyden ..kunhan ajttelin..

 

["aloittaja"]

Ja oliko sulla mahdollisesti jotakin parempaa tietoa?

On. HUS unikoulusivuilla sanotaan näin:

Unilaboratorioissa on seurattu unihäiriöisten ja ei-unihäiriöisten imeväisten nukkumista. On todettu molempien heräävän säännöllisesti n. joka toisen – joka kolmannen unikierroksen aikana (yksi unikierros kestää 50min). Herääminen on toisella ryhmällä täydellistä, toisella vain havahtumista valvetilaan, jonka jälkeen alkaa uusi painuminen kohti unen syviä kerroksia. Tämä ero jakaa lapset hyviin ja huonoihin nukkujiin.

Unitutkimukset siis osoittavat, että terve vauva usein herää unisyklinsä kevyimmissä kohdissa nukahtaakseen joko itse tai autettuna uuteen sykliin. Koska vauva herää oman unisyklinsä mukaan, hän saa tarvitsemansa unen ja on päivisin virkeä - päinvastoin kuin häntä hoitaneet aikuiset. Unihäiriöiset vauvat eivät pysty itse auttamaan itseään uneen herättyään, kun taas hyvin nukkuvat pystyvät.

Kiinnittymissysteemin vakiintuminen 6–10 kk:n iässä on vaihe, jossa olisi erityisen tärkeätä välttää lapsen turvallisuudentunnetta horjuttavia kiinnittymistraumoja. Monet vanhemmat oivaltavat tämän vaistomaisesti ja tuntevat epäluuloa yleisesti toistettua ohjetta kohtaan antaa lapsen huutaa huutonsa yksinäisyydessä. Huudattaminen toki johtaa usein siihen, että lapsi on oppinut nukkumaan yksin – ihminen on nopeasti ehdollistuva olento. Hän on kuitenkin samalla oppinut karvaan läksyn siitä, ettei hänen kokemustaan hädästä aiotakaan kuulla.

Tämän ikäinen lapsi ei pysty manipuloimaan toisia, vaan hän ilmaisee oman kokemuksensa tilanteesta ja odottaa siihen vastattavan. Vastauksen laatu vaikuttaa hänen sisäistyvään perusoletusmalliinsa siitä, kuinka aikuiset ja nimenomaan hänelle tärkeimmät aikuiset suhtautuvat häneen. Lapsen hädän ilmausten sivuuttaminen vahvistaa välttelevää, avun tarpeet tukahduttavaa kiinnittymismallia, joka rajoittaa lapsen tunne-elämän myöhempää kehitystä.

Yksin nukkumisen vaikeuksissa ja siirtymäkohteen käytössä korostuu länsimaisen vanhemmuuskulttuurin erityinen vaikeus. Pyrimme korostamaan lapsen itsenäisyyden ensisijaista arvoa ja tukemaan kaikkea kehitystä, joka saa hänet selviämään jo varhain omillaan. Tämä ei kuitenkaan ollut ihmislajin kehityksellinen, evolutiivinen päämäärä, vaan lapseen on virittynyt vahva taipumus varmistaa kiinnittymisen kohteen läsnäolo ja läheisyys oudoissa ja uhkaavissa tilanteissa, joista pimeys on biologisesti keskeisin.

Nukkumiskäyttäytymisen tutkijat ovat todenneet, että siirtymäkohde tunnetaan ilmiönä ainoastaan teollistuneessa Euroopassa ja sen kulttuuria omaksuneissa maissa. Muualla, jossa pienet lapset nukkuvat läheisessä yhteydessä vanhempiinsa, äidin ulkopuoliselle kohteelle ei ole tarvetta. Lähellä nukkuminen näyttää toisten tutkimusten mukaan myös vähentävän lapsen heräilyä synkronoimalla lapsen ja äidin unirytmejä ja hengitysrytmejä toisiinsa. On näyttö siitäkin, että yhdessä nukkuminen vähentäisi kätkytkuoleman riskiä, koska lapsen hengityksen säätyminen äidin tahtiin vähentäisi äkillisen, hengityskatkokseen liittyvän hapen puutteen vaaraa. Vierellä nukkuminen on kuitenkin meidän kulttuurissamme paheksuttua, eikä meillä ole kulttuuriin liittyviä suojarakenteita vanhempien suhteen säilymiselle tässä tilanteessa vireänä.

Perinteisin malli, jota usein kutsutaan huudatusunikouluksi, lähtee siitä, että lapsen yöllinen heräily ja lohdun tai avun vaatiminen on manipulatiivinen yritys ottaa tilanne hallintaan. Kieltäytymällä kuulemasta lapsen ”vaatimuksia” vanhemmat ”näyttävät hänelle kaapin paikan” eli opettavat, että vanhemmat määräävät ja lapsen on sopeuduttava riippumatta siitä, miltä se lapsesta tuntuu. Jättäessään lapsen yksin huutamaan huoneeseen, kun hänen on vaikea saada unta, vanhempi ajattelee auttavansa lasta itsenäistymään. Useissa tapauksissa tämä toimii ja parin kolmen yön jälkeen lapsen heräily vähenee.

Mallin ongelmana on ensinnä se, että temperamenttisesti hyvin vahvat lapset jaksavat protestoida yksin jättämistä tuntikaupalla ja harvan vanhemman vaistot antavat myöden näin selkeälle lapsen viestille. Siinä joutuisi kieltämään itseltään sen perusajatuksen, että lapsen viesti omasta kokemuksestaan on todellinen ja siihen kuuluu ainakin jollakin tasolla vastata. Toinen ongelma on kiinnittymistutkimusten havainto siitä, että lapset yleistävät kokemuksensa vanhempien tavasta vastata heille heidän tarvitessaan apua tai lohtua.

Toistuvissa kokemuksissa, joissa vanhemman vastaus on torjuva tai hylkäävä, lapsi kehittää välttelevän kiinnittymissuhteen, jolloin merkittävä osa hänen omasta kokemuksestaan jää jakamatta vanhempien kanssa. Näiden lasten sisäinen maailma kehittyy kognitiivista hallintaa korostaen vailla yhteyttä suureen osaan lapsen omia tunteita, erityisesti pienuuden, avuttomuuden, pelon ja lohdun tarpeen tunteita.

 

["aloittaja"]

Pikkuvauvat itkevät viestiäkseen. Ajatus, että vauva yrittäisi itkullaan manipuloida, syntyy vanhempien päässä. Suhtaudu vauvasi itkuun signaalina, jota tulee kuunnella ja johon tulee vastata, äläkä heti ala ajatella "Mitä tuo vauva nyt taas tahtoo minulta?". Jos olet huolissasi siitä, että hemmottelet vauvasi pilalle tai että vauva hallitsee sinua, vauvanlukutaitosi jää haparoinnin asteelle. Vauvan itkua tulee pitää viestintävälineenä pikemminkin kuin hallintakeinona. Vauvat eivät itke hallitakseen vaan viestiäkseen.

Jos viivästät vastaustasi vauvan itkuun, hän ei opi tästä itkemään vastaisuudessa vähemmän, vaan kokemus saattaa johtaa voimakkaampaan ja häiritsevämpään itkuun. Tutkimukset ovat osoittaneet käytännössä, että vauvat, joiden itkuihin vastataan heti, oppivat myöhemmällä vauvaiällä itkemään vähemmän. Ajattele, mitä opetat vauvallesi. Kun viivästät vastaustasi, vauva oppii, että hänen täytyy itkeä täysin voimin herättääkseen sinun huomiosi. Kun hän seuraavan kerran on hoivan tarpeessa, hän alkaa heti itkeä täydellä voimalla. Jotkut vauvat - ne joilla on rennompi ja vähemmän tulinen tempperamentti - saattavat lopettaa itkun, jollei hoivanantaja vastaa. Mutta useimmat eivät hevillä anna periksi.

Kokeile karibialaista tyyliä. Rento suhtautuminen vauvan hermostuneisuuteen auttaa usein pitämään itkun aisoissa. Jos vauvasi aistii, ettet ole ahdistunut, hän rauhoittuu helpommin. Kohautat hartioitasi, hymyilet vähän ja sanot "Ei huolen häivää vauva!"

PITÄISIKÖ LAPSEN ANTAA ITKEÄ?

Jossain vaiheessa uraasi vanhempana joku tulee ehdottamaan sinulle, että vauvasi itkuihin tulee suhtautua niin, että annetaan vauvan itkeä itkunsa. Älä tee näin, varsinkaan vauvan ensimmäisinä kuukausina. Anna vauvan itkeä itkunsa loppuun on neuvo, joka voi aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä. Tutkitaanpa tätä epäherkkää kehoitusta osa kerrallaan, jotta näkisit, miten epäviisas ja epäkäytännöllinen se on.

"Anna lapsesi...."
Henkilöltä, jolla ei ole biologista yhteyttä vauvaasi, on varsin röyhkeää tulla luennoimaan sinulle siitä, miten sinun pitäisi reagoida oman vauvasi itkuihin. Vaikka neuvo tulisi isovanhemmilta tai muulta läheiseltä, ymmärrä, ettei tämä henkilö tunne vauvaasi niin hyvin kuin sinä. Hän ei myöskään ole kuuntelemassa miltä vauvasi itku kuulostaa kolmen aikaan aamuyöstä. Tällaisia neuvoja tarjotaan todennäköisesti sinun takiasi, ja koska itku mielletään häiriöksi. Mutta sinä tiedät, että se heijastaa tarvetta.

"Itkeä..."
Mitä vauva itku oikeastaan on? Niille, jotka antavat vauvan itkeä, itkulla ei ole merkitystä. Mutta itse asiassa vauva yrittää viestiä jotain. Hän yrittää epätoivoisesti tehdä tarpeensa tiettäväksi. Tapasi vastata itkuun on myös tapasi viestiä.
Itku on suunniteltu herättämään vastaus vanhemmissa.

"Itkunsa---"
Mikä itku vauvan pitäisi antaa itkeä? Onko kyseessä ärsyttävä tottumus, josta vauvan pitäisi oppia luopumaan? Tuskinpa, eihän tarvetta voi kutsua tottumukseksi. Eivätkä vauvat itke mielellään. Myös uskomus, jonka mukaan itkeminen tekee hyvää keuhkoille, on yksinkertaisesti perätön. Liiallinen itkeminen alentaa vauvan veren happipitoisuutta ja kohottaa stressihormonien pitoisuutta. Kiinnittyneelle vanhemmalle itku edustaa tarvetta. Itku ei lopu, ennenkuin tarve täytetään.

"Loppuun---"
Mitä oikeastaan tapahtuu, kun lapsi itkee itkunsa loppuun? Mihin itku menee? Itkeekö vauva loppuun itkukykynsä? Voiko hän itkeä kaikki itkunsa pois niin ettei ole enää mitään itkettävää? Ei! Lapsi voi itkeä tunnista toiseen eikä silti unohda itkemisen kykyään. Sen sijaan vauva menettää itkunsa motivaation ja samalla jotain muutakin arvokasta. Kun kukaan ei vastaa vauvan itkuun, hänellä on kaksi mahdollisuutta: hän voi itkeä entistä kovemmalla äänellä ja tuottaa entistä häiritsevämmän signaalin siinä toivossa, että joku kuuntelisi; tai hän voi luovuttaa ja tulla "kiltiksi vauvaksi", joka ei ole häiriöksi kenellekkään. Mieti, miltä sinusta tuntuisi, jos sinulla olisi jokin tarve ja olisit parhaasi mukaan yrittänyt tehdä sen tiettäväksi, mutta kukaan ei kuuntelisi. Silloin tulisit vihaiseksi. Tuntisit itsesi voimattomaksi ja mitättömäksi, ja uskoisit, ettei kukaan välitä sinusta, koska tarpeillasi ei ole kenellekkään väliä. Se mikä loppuu, kun lapsi jätetään huutamaan, on luottamus: luottamus hänen omaan viestintäkykyynsä ja luottamus hoivanantajien reagointiin.

Kun lapsi jätetään itkemään itkunsa loppuun, myös vanhemmilta loppuu jotain. He menettävät herkkyytensä. Sinua ehkä neuvotaan, että sinun on kovetettava sydämesi vauvan itkulta, ja ehkä ehdotetaan jopa, että sinun pitäisi tehdä tämä vauvasi parhaaksi. Tämä on väärin. Jos tietoisesti pyrit tekemään itsestäsi epäherkän vauvasi signaaleille ja tukahduttamaan vaistomaiset reaktiosi, toimit omaa biologista rakennettasi vastaan. On kyllä totta, että itkeminen lakkaa lopulta häiritsemästä sinua, mutta tällä on vakavat seuraukset vanhemmuutesi kannalta. Menetät luottamuksen vauvasi signaaleihin, ja menetät kykysi ymmärtää vauvasi primitiivistä kieltä. Tämä on seuraus, jos vanhemmat suhtautuvat itkuun hallintakysymyksenä pikemminkin kuin viestintävälineenä.

Tieteen tuloksia

-Vauvan itkettäminen ei perustu tosiasioihin-
Tutkimusten mukaan itkemään jätetyt vauvat eivät useimmissa tapauksissa vähennä itkemistään, mutta kylläkin useimmiten alkavat itkeä häiritsevämmällä tavalla, takertuvat vanhempiinsa ja saavuttavat hitaammin itsenäisyyden.

Vauvan itku ei ole samanlaista alusta loppuun. Jos piirtäisit siitä käyrän, se olisi nouseva. Jos vauvan itku kuitenkin jatkuu, koska kukaan ei ole kuunnellut eikä vastannut, siitä tulee yhä häiritsevämpää, kunnes vauva ylittää käyrän huippukohdan ja vaiheen, jossa itkulla on hoivanantajiin positiivinen vaikutus. Tämän jälkeen itku herättää välttämisreaktion, ja hoivanantajan on vastustettava haluaan päästä pois tämän parkuvan olennon läheisyydestä. Jos vauva ei vieläkään saa, mitä tarvitsee, itku siirtyy raivovaiheeseen. Hoivanantaja on vihainen, koska vauvan rauhoittaminen on niin vaikeaa ja vauva on vihainen, koska ei ole saanut itkulleen odottamaansa vastausta. Yksi syy reagoida nopeasti vauvan itkuihin on, että näin vauva pysyy itkukäyrän kiinnittymistä tukevassa vaiheessa, siis vaiheessa, jossa vauvojen itku on miellyttävämpää kuunneltavaa.

EI OLE SINUN SYYSI, ETTÄ VAUVASI ITKEE
Älä ajattele, että olisi sinun vikasi, jos sinulla on paljon itkevä vauva. Jos teet parhaasi vastataksesi herkkävaistoisesti vauvasi itkuihin, muttei aina onnistu rauhoittamaan vauvaasi, älä ajattele, että äitiydessäsi olisi jotain vikaa. Sinun ei tarvitse saada vauvasi itkua loppumaan. Tee vain parhaasi varmistaaksesi, ettei itkuun liity fyysistä syytä ja sitten kokeile erilaisia rauhoittumistapoja. Joskus ehkä tunnet kokeilleesi jo kaikkea, etkä vieläkään tiedä, miksi vauva itkee. Joskus vauvasikaan ei tiedä. Jos olet jo tehnyt kaiken voitavasi selvittääksesi, miksi vauvasi itkee, tarjoa rakastava syli, rintasi ja olkasi vauvan nojata, jottei hänen tarvitse jäädä yksin itkemään. Loppu on kiinni vauvastasi.

(Kiintymysvanhemmuuden kirja - Onnellisen vauvan hoito-opas, kirjoittaneet William Sears & Martha Sears

 

[ansarikukka]

Ja HUS:n unikoulusivu on parempi lähde kuin tieteelliset tutkimukset?

"Kävimme tätä kirjaa varten läpi kymmeniä tutkimuksia, joihin on osallistunut tuhansia lapsia. Mikään ei viittaa siihen, että unikoulun yhteydessä itkeminen olisi lapselle haitallista, Nalbantoglu sanoo."

 

[dechs]

Käsittämätöntä, että aloittaja saa väittää, että huudatusunikouluista on jotain haittaa.

 

["aloittaja"]

Kertokaa mulle, miksi sitten esim. tämä lastenpsykiatri on tätä mieltä:

Kun vauva tulee perheeseen, hän on valmis mukautumaan millaisiin olosuhteisiin tahansa. "Tällä ei kuitenkaan tarkoiteta sitä, että mikä tahansa ympäristö tuottaisi tasapainoisen vauvan", lastenpsykiatri Jukka Mäkelä korostaa.

Suurimmassa osassa maailmaa lapset nukkuvat yhä äitiensä tai perheidensä kanssa. Länsimaissa alettiin lapsia nukuttaa erillään 1800-luvulla, aluksi ylemmissä sosiaaliluokissa. Kuten monet muutkin asiat, tapa alkoi levitä laajemminkin. Mäkelällä on selkeä mielipide: "Unihäiriöt liittyvät länsimaiseen tapaan jättää liian pienet lapset nukkumaan yksin".

Jukka Mäkelän mukaan vanhempien on syytä miettiä, mihin haluavat lapsensa kasvattaa. Noin 80—85 % lapsista oppii tavalla tai toisella olemaan itkemättä ja nukkumaan. Mäkelä kehottaa vanhempia kysymään itseltään, mitä muuta lapsi oppii siinä samalla: "Mikä on lapsen kokemus, kun hän herää ja kokee, että on hätä? Onko joku läsnä ja tyynnyttää, vai jätetäänkö hänen hätäänsä vastaamatta?"

Aikuisen läheisyys auttaa lapsen epäkypsää hermostoa itsesäätelyyn unen aikana. Se voi jopa vähentää kätkytkuoleman riskiä estämällä lasta vaipumasta liian syvään uneen Vanhemman hengitys myös rytmittää lapsen hengitystä.

Jotta vanhemmat voisivat säädellä lapsensa sisäistä tilaa, heidän on oltava fyysisesti läsnä, kosketusetäisyydellä. Pienen vauvan hermojärjestelmä ei vielä ole kehittynyt sille tasolle, että hän pystyisi keskellä yötä havahtuessaan vakuuttumaan itsenäisesti siitä, että kaikki on hyvin. Vasta noin puolitoistavuotias on tähän valmis, jotkut vasta paljon myöhemmin. Lastenpsykiatri Jukka Mäkelä toteaakin: "Perhepeti on ehdottomasti ihmisen psykobiologian kannalta perusmalli."

http://www.hernekeppi.fi/hernekeppi/hk3/perhepeti.shtml

 

["vieras"]

Perhepedissä tai samassa huoneessa nukkuvat vanhemmat ja lapset nukkuvat yleensä paremmin. Koska äiti on lähellä, lapsen ei tarvitse herätä täydellisesti ja itkeä saadakseen huomiota. Äiti voi hoitaa vauvaa ennen kuin kumpikaan on täysin hereillä. Tämä taas vähentää äidin väsymyksen tunnetta. Lähekkäin nukkuminen edistää myös imetystä

 

[Jellonainen]

Asiantuntijoita on moneen lähtöön. Outi Saarenpää-Heikkiläkin on olevinaan jonkinsortin lasten uniasiantuntija, mutta en jaa hänen näkemyksiään monessakaan asiassa. Ainoastaan päiväkoti-ikäisten yksilöllisessä unentarpeessa (ja siitä johdettuna päiväkodin päiväunien tarpeellisuudessa) olen hänen kanssaan samaa mieltä.

 

[ansarikukka]

[QUOTE="aloittaja";24397880]Kertokaa mulle, miksi sitten esim. tämä lastenpsykiatri on tätä mieltä: [/QUOTE]

Saahan sitä olla ihan mitä mieltä vaan ja tutkimuksia saa toki tulkita eri tavalla. Tutkimustulos ja mielipide ovat eri asioita.

 

["vieras"]

Mikä tapa hoivata jälkeläisiä on ihmislajille luontainen?

Ruotsalainen lääkäri ja käyttäytymistutkija Tomas Ljungberg kirjoittaa vihkosensa alussa, että käsitys siitä, miten lapsia tulisi hoitaa, on vaihdellut eri aikakausina ja eri kulttuureissa paljon. Välillä on oltu sitä mieltä, että lapsi on jätettävä omiin oloihinsa, jotta hän kehittyisi itsenäiseksi. Välillä taas väitetään, että lapsi voi parhaiten, kun saa olla fyysisesti lähellä aikuista. Toisinaan on suositeltu imetystä neljän tunnin väliajoin, toisinaan taas lapsentahtista imetystä lapsen oman halun mukaan. Joskus lapsia on imetetty useita vuosia, joskus imetys lopetettu jo parin kuukauden jälkeen. Mistä voimme tietää, mikä on oikea tapa, jos vaistomme eivät sitä kerro?

Ljungberg etsii ja esittelee luonnollista, luonnonmukaista tapaa hoitaa lapsia. Hän tutkii ihmisen biologista alkuperää, ja perustelee biologian, humaanietologian ja evoluutiopsykologian avulla sitä, mikä tapa hoivata jälkeläisiä on ihmislajille luontainen.

Ljungbergin mukaan yhteiskuntamme on pahasti vinksahtanut ja vieraantunut. Monet pulmat lasten kanssa vältettäisiin, jos etsittäisiin luonnonmukaisempaa tapaa olla lasten kanssa. Vihkosensa lopuksi Ljungberg listaa näitä tapoja. Mitä nykyäiti tai -isä voi yrittää tehdä? Voi esimerkiksi, Ljungberg kirjoittaa, yrittää olla tunteva ja herkkäkuuloinen lapsensa viestien suhteen. Kiirettä olisi hyvä välttää ja antaa aikaa vanhemman ja lapsen tunnesuhteen muodostumiselle. Vanhemman pitäisi olla lapsen saatavilla – myös kantamista Ljungberg suosittelee, kun lapsi on pieni. Samoin hän suosittelee nukkumista yhdessä lapsen kanssa.

Viimeiseksi hän vielä kehottaa - erilaisten oppien ja teorioiden sijaan - vanhempia kuuntelemaan sisintään ja omia tunteitaan. ”Kun seuraamme omia tunteitamme, seuraamme biologisia juuriamme ja annamme lapsillemme luonnollisemman ja alkuperäisemmän elämän alun”, hän kirjoittaa. Loput täältä: http://www.babyidea.fi/aidille/aptutuksi/apljungberg.html

 

["Jenis"]

[QUOTE="vieras";24397892]Perhepedissä tai samassa huoneessa nukkuvat vanhemmat ja lapset nukkuvat yleensä paremmin. Koska äiti on lähellä, lapsen ei tarvitse herätä täydellisesti ja itkeä saadakseen huomiota. Äiti voi hoitaa vauvaa ennen kuin kumpikaan on täysin hereillä. Tämä taas vähentää äidin väsymyksen tunnetta. Lähekkäin nukkuminen edistää myös imetystä[/QUOTE]

... tai sitten ei. Mun 2 lasta on molemmat olleet huono- ja vähäunisia, ja perhepedissä eivät nukkuneet senkään vertaa kuin omassa huoneessaan, rauhassa. Esikoinen itse asiassa alkoi nukkua täydet yöt heti kun siirrettiin omaan huoneeseensa.

 

["vieras"]

Kiintymysvanhemmuteen liitetään kaikenlaisia vääriä uskomuksia. Se ei ole mikään ”uusi kasvatussuunta”, pikemminkin se on ajattelutapa, joka korjaa viime vuosikymmenien vääriä lastenhoitoneuvoja. AP on sellainen tapa elää lasten kanssa, jonka useimmat vanhemmat omaksuisivat luonnostaan, jos heidän päätään ei sekoitettaisi väärillä ”asiantuntijaneuvoilla”. . Loput täältä: http://www.babyidea.fi/aidille/aptutuksi/apsearsII.html

 

["Nappi"]

Ei meilläkään onnistunu perhepeti ollenkaan. Vauva-aikana mä en saanu nukkua sitä vähääkään, koska mä pelkäsin ihan koko ajan kierähtäväni vauvan päälle. Vauva nukkui omassa sängyssään vanhempien sängyn vieressä. Joskus puolen vuoden ikäsenä siirrettiin pinnasänky lapsen omaan huoneeseen, koska muksu oli niin herkkäuninen, että saatto herätä peiton kahahdukseen tai nilkan naksahdukseen. Lisäks jatkuvan heräilyn välillä se tuhisi ja puhisi unissaankin ja me vanhemmat tietenkin herättiin myös niihin.

 

["vieras"]

Vanhemmat eivät osaa toimia lastensa kanssa ilman oppaita ja ohjeita, lasten hoitamisesta ja kasvattamisesta on tullut asiantuntijavetoista. On myös paljon normiksi muuttuneita lastenhoito- ja kasvatuskäytäntöjä, jotka eivät perustu vauvan tai lapsen parhaaseen, vaan aikuisten tehokkuutta korostavaan ajankäyttöön ja varhaisen itsenäisyyden vaatimuksiin.

Sikiön olosuhteet kohdussa ovat pysyneet samanlaisina kuin muinaisilla esi-isillämme, sen sijaan ulkopuolinen maailma on muuttunut paljon. Vauva ei syntyessään tiedä muutoksista mitään, hän ei erota syntyykö kivikaudelle vai 2000-luvulle. Vauva syntyy vaistojensa varaan, syliin otettavaksi. Se on paikka, jossa hän osaa olla.

Yhdessä nukkuminen tahdistaa vauvaa

Vauvat nukkuvat parhaiten äitiensä läheisyydessä, koska heidän tarpeensa tulevat näin nopeammin tyydytetyiksi ja he ovat rentoutuneempia. Vauvojen uni on ensimmäisten 3-4 kuukauden aikana hyvin erilaista kuin aikuisten, esimerkiksi REM-unen osuus on suurempi kuin aikuisilla. Vauvan kypsymättömät aivot eivät aluksi osaa säädellä hengitystä, joka vaihtelee erilaisten unijaksojen mukaan, mutta vauvat osaavat kyllä mukauttaa hengityksensä äidin hengityksen ja unirytmin mukaiseksi. Kyvyllä saattaa olla kätkytkuolemia ennaltaehkäisevä vaikutus.

Terveiden pienten lasten uniongelmat ovat länsimainen ilmiö. Vauva itkee ja on levoton öisin, jos hän joutuu nukkumaan kaukana vanhemmistaan. Vauvan maailma on tässä ja nyt, hän ei osaa odottaa. Vauva ei voi lohduttautua ajatuksella "äiti tulee pian takaisin", koska elää vain hetkeä, jolloin on täydellisen yksin ja vailla suojaa.

Amerikkalaisista äideistä melkein kaikki joutuvat valvomaan öisin vauvoja hoitaessaan. Suurin osa vauvoista nukkuu omassa sängyssä alusta saakka ja 6 kk ikään mennessä melkein kaikki vauvat on yleensä siirretty nukkumaan omaan huoneeseen. Vauvojen nukuttamiseen käytetään runsaasti aikaa sekä erilaisia apuvälineitä ja kikkoja: kehtoja, iltasatuja, yövaatteita, peseytymisrituaaleja ja leluja.

Maya-vanhemmat järkyttyvät kuullessaan, että amerikkalaisvauvat jätetään yksin nukkumaan, kun taas amerikkalaisvanhemmat uskovat, että yhdessä nukkuminen saattaa olla vahingollista lapsen henkisen kehityksen kannalta, ja vieressä nukutetusta lapsesta ei tule riittävän itsenäistä.

Imetys, kantaminen ja yhdessä nukkuminen auttavat luomaan vahvan kiintymyssuhteen lapseen. Kiintymyssuhde vaikuttaa koko perheeseen: kun suhde lapsiin on tiivis ja tasapainoinen, vanhemmat nauttivat syvemmin vanhemmuudestaan ja toisistaan. Vahvan kiintymyssuhteen perheitä yhdistää myös erityinen herkkyys, joka näkyy kaikilla elämäaloilla. Turvallisesti ja vahvasti kiinnittyneistä lapsista tulee usein lapsia, jotka uskaltavat puuttua epäkohtiin, ovat oikeudenmukaisia ja välittävät enemmän toisista ihmisistä kuin tavaroista.

Vanhemmat voisivat ottaa oppia vauvoistaan ja yrittää unohtaa elävänsä 2000-luvulla. Luolamiesvanhempien tietämys - tai tietämättömyys – saattaisi riittää nykyvanhemmillekin. Vastasyntyneen vaistot ja tarpeet ovat nyt samanlaiset kuin kivikaudella, - niin myös parhaat tavat vastata niihin.


Loput artikkelista:

http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=49

 

["aloittaja"]

Varokaa vauvakouluttajia

Oletko kuullut nämä neuvot?

"anna vauvan itkeä itkunsa"
"vauva pitäisi kyllä opettaa aikatauluun"
"et ikinä saa häntä pois sängystäsi"
"mitä, imetätkö yhä?"

Nämä erheelliset hoitovinkit ovat peräisin arkielämän "asiantuntijoilta", jollaisia on kaikkialla. Heistä tuntuu olevan kiinnostavampaa kertoa sinulle, miten vauvan voisi sopeuttaa mukavasti sinun elämääsi, kuin näyttää, miten vauvasta voisi kasvattaa terveen, onnellisen ja tasapainoisen.

Mikä vauvakoulutuksessa on vikana?
Vauvakoulutus ei ole sopusoinnussa äidin biologian kanssa. Vauvakoulutus tuhoaa herkkyyttä. Kun signaalit jättää tarpeeksi kauan huomiotta, kyky niiden tulkintaan menetetään. Sitten on luotettava aikatauluihin ja ulkopuolisiin neuvojiin, jotka kertovat mitä vauvan kanssa tulee tehdä.
Vauvakouluttajat käskevät äitiä luottamaan kirjaan tai vauvakouluttajan sanaan. Se ohittaa kokonaan mutkikkaan järjestelmän, jota vanhemmat voivat käyttää oppiakseen todella tuntemaan lastaan ja ymmärtämään tätä.

Jos kiintymysvanhemmuutta pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi herkkyys. Herkkyys tarkoittaa sitä, että tunnet vauvasi (aistit hänen tarpeensa) ja luotat näihin tuntemuksiisi. Jos vauvakoulutusta pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi epäherkkyys. Vauvakoulutuksessa äiti ja vauva pidetään kaukana toisistaan, minkä tuloksena on, että äiti menettää herkkyytensä - herkän vaiston, jolla hän lukee vauvansa tarpeita. Herkkyyden puute johtaa molemminpuoliseen eäluottamukseen. Vauva ei luota siihen, että hoivanantajat täyttäisivät hänen tarpeensa. Äiti ei luota enää itseensä, siihen että ymmärtäisi ja osaisi tyydyttää vauvan tarpeet.

Perinteisissä kulttuureissa, joita ei ole siunattu vauvakalusteilla tai lastenhoito-oppailla, kielessä ei ole edes olemassa hemmottelu-sanaa.Kun näille äideille kerrotaan pilalle hemmottelusta ja siitä, että vauvalle ei pitäisi antaa periksi, he torjuvat nämä ajatukset mielettöminä. Kaikki ovat tyytyväisempiä, kun äiti ja vauva voivat rentoutua ja nauttia toisistaan.

Toimiiko vauvakoulutus todella?
"Mutta se toimii", väittää vauvakouluttaja. Niinkö tosiaan? Riippuu siitä, mitä toimimisella tarkoitetaan. Vauva lakkaa kyllä lopulta itkemästä, jos sen itkuihin ei vastata. Lakkaa kuuntelemasta vauvan viestejä, niin hän lakkaa viestittämästä. Tämä on itsestäänselvää. Mitä tämä etäisyyttä painottava neuvonta todella opettaa vauvalle? Hän oppii, että hänen viestinsä eivät vaikuta hänen vanhempiinsa. Niillä ei ole arvoa ja tästä seuraa ettei hänellä itselläänkään ole arvoa. Kukaanhan ei loppujen lopuksi kuuntele häntä. Koulutus on opettanut vauvalle ainoastaan, että hän ei pysty viestimään vanhempiensa kanssa.

Riippuu vauvan persoonallisuudesta, miten hän käsittelee tätä oivallusta. Sinnikäs vauva jatkaa itkemistä ja kitinää entistä lujemmin. Vauvasta tulee takertunut ja ahdistunut ja hän käyttää paljon energiaa yrittäessään pysyä lähellä vanhempiaan ja hallita heitä. Hän on kaikkea muuta kuin itsenäinen. Hieman rennompi vauva taas yksinkertaisesti antaa periksi ja muuttuu apaattiseksi. Hänestä tulee "kiltti vauva", sellainen joka sopeutuu mukavasti hänelle saneltuun aikatauluun, nukkuu yön yli ja yleisesti ottaen on vähemmän vaivaksi. Tämä on se vauva, jonka vuoksi vauvakouluttaja sanoo, että "se toimii". Mutta vanhemmat maksavat tästä hinnan. Tämä vauva ei luota eikä tunne mitään. Hän sulkeutuu.



Sulkeutumisoireyhtymä
Lindan ja Normin vauva oli viettänyt tuntikausia kantoliinassa, hänen itkuihinsa oli vastattu heti ja hyvin, häntä imetettiin kun hän sitä tarvitsi. Koko perhe kukoisti. Sitten kuvaan astuivat vauvakouluttajat. Hyvää tarkoittavat ystävät olivat saaneet vanhemmat vakuuttuneiksi siitä, että he hemmottelivat vauvaansa, että vauva manipuloi heitä ja että vauvasta kasvaisi takertuva, epäitsenäinen lapsi. Norm ja Linda antoivat periksi ulkopuolisille paineille. He antoivat vauvan itkeä itsensä uneen, syöttivät aikataulussa ja kantoivat häntä vähemmän. 2 kk:ssa vauvan paino lakkasi nousemasta ja hänestä tuli syrjäänvetäytyvä. Lääkäri diagnosoi kasvupysähdyksen ja oli aikeissa aloittaa laajan lääketieteellisen hoitokuurin. Minä diagnosoin sulkeutuneisuusoireyhtymän. Vanhemmat olivat tietämättään riistäneet vauvan kiintymysturvan. Tuloksena oli eräänlainen vauvan masennustila. Neuvoin vanhempia kantamaan vauvaa paljon, imettämään vauvantahtiin ja reagoimaan herkästi itkuun. Kuukauden sisällä vauva alkoi voida hyvin.

Uskomme, että vauvat pystyvät opettamaan vanhemmilleen, minkä tasoista vanhemmuutta he tarvitsevat. Vanhempien osana on kuunnella ja ammattilaisten osana on tukea vanhempien itseluottamusta eikä nakertaa sitä suosittelemalla liian etäisiä toimintamalleja kuten "sinun olisi annettava hänen olla enemmän omassa sängyssään". Vain vauva tietää oman tarvetasonsa ja vanhemmat ovat parhaalla paikalla ymmärtääkseen vauvan kielen.

Vauvat, jotka on koulutettu olemaan ilmaisematta tarpeitaan, saattavat näyttää tyyniltä, mukautuvaisilta ja kilteiltä. Nämä vauvat saattavat tosiasiassa olla masentuneita ja sulkemassa ilmaisukanaviaan ja heistä saattaa kehittyä lapsia, jotka eivät ikinä pyydä mitään mitä tarvitsevat ja lopulta erittäin haasteellisia aikuisia.

Eivät kaikki vauvat reagoi vauvakoulutukseen yhtä dramaattisesti. He eivät ehkä varsinaisesti lakkaa kasvamasta. Mutta he saattavat lakata kasvamasta toisessa mielessä. Vauvakoulutustekniikoita käyttävät vanhemmat ehkä voivat itsekin huonosti.

***************
Vauvakoulutus perustuu vanhemman ja lapsen välisen suhteen väärintulkintaan. Siinä oletetaan, että vastasyntyneet putkahtavat maailmaan hallitsemaan vanhempiaan ja että jollet ehdi ensimmäisenä hallitsemaan vauvaa, hän ottaa ohjat käsiinsä ja alkaa johtaa. Vauvakoulutuksessa hahmotetaan lapsen ja vanhemman välille vihollisuussuhde. Tämä ei ole tervettä. Perhe-elämä ei ole kilpailua, jossa jonkun on voitettava ja jonkun hävittävä. Perheessä päämääränä on, että kaikki voittavat.

Vauvakouluttajissa on maallikkoja, mutta jotkut ovat psykologeja tai lastenlääkäreitä. He ovat etääntyneet kauas vauvojen ja äitien todellisuudesta, ja se näkyy heidän neuvoistaan. Usein he jättävät huomiotta tosiasioita joita ei voi mitata, kuten äidin intuition tai herkkävaistoisuuden. Heidän ajatustavassaan vauvanhoito on pikemminkin tiedettä kuin taidetta ja vauva on pikemminkin projekti kuin persoona. Vauvakouluttajilla ei ole lainkaan sietokykyä persoonallisuuseroille, eivätkä he anna arvoa äidin herkkyystason tai vauvan tarvetason vaihteluille.

*******************

Kiintymysvanhemmuuden kirja Onnellisen vauvan hoito-opas (William Sears & Martha Sears)

William ja Martha Sears ovat avio- ja työpari, jonka puoleen amerikkalaisvanhemmat yhä usemmin kääntyvät. Searsit ovat kirjoittaneet useita kirjoja ja ovat tulleet amerikkalaiskatsojille tutuiksi televisiosta. Searseilla on 8 lasta. William Sears on opiskellut Harvardissa ja harjoitellut maailman suurimmassa lastensairaalassa. Hän on toiminut lastenlääkärinä melkein 30 vuotta.

 

["vieras"]

En jaksanut lukea kaikkien "asiantuntijoiden" tekstejä. Itse olen niin juntti maalainen, että käytän maalaisjärkeäni. Jos vauvan huuto ja nukkumattomuus häiritsee koko perhettä niin pistän unikouluun. Ei koko perheen tarvitse kärsiä yhden takia. Ei, on sitten kyseessä 7v. esikoinen tai 7 kk kuopus. Veikkaan, että elämässä tulee eteen paljon pahempiakin traumoja kun unikoulu.