Asperger naiset/tytöt, millaisia oireita teillä oli?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja vierailija
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

vierailija

Vieras
Eli haluaisin kuulla millaisia oireita teillä oli ennen kuin saitte diagnoosin? Saitteko sen jälkeen jotain apua, ja helpottuiko oireilu ja elämä? Ja etenkin helpottiko mahdollinen ahdistus?

Aihe on ollut viime aikoina esillä useassakin lehdessä. Epäilen itselläni, mutta en ole päässyt tutkimukiin, vaan sen sijaan tarjotaan masennuslääkkeitä.

"Pääkaupunkiseudulla asuva Anne tunsi lapsesta asti olevansa eri aaltopituudella kuin muut – myöhemmin vaikeuksien syyksi paljastui Asperger"
https://yle.fi/uutiset/3-12187151
 
No minua ainakin helpotti ihan vaan tieto että miksi en koskaan kuulunut mihinkään joukkoon, enkä oikeastaan halunnutkaan, paitsi sitten kerran kaksi vuodessa. Esim olisi ollut kiva et synttäreillä on paljon kavereita, mutta mistä niitä kavereita jos en halua olla niiden kanssa minään muuna päivänä vuodesta. Tälläisiin asioihin tuli selvyyttä. Piti opetella sosiaalisia taitoja, näen ne asiat matemaattisina kaavoina päässäni. Saatoin puhua ihmisille heidän mielestään ihan ihme juttuja ja he puhuivat minulle kummallisia juttuja. Kaverit suuttu enkä ymmärtänyt miksi. Nauroin yhdelle kaverille kun sen kissa kuoli, kun en ymmärtänyt et joku voi tosissaan itkeä kissan takia niin kovasti. Juttelin kaikkien kanssa jotka suostu puhumaan minulle silloin kun minulle sopi, minua kiinnostavista asioista. Tämä johti siihen et muutaman kerran jouduin miltei raiskatuksi, kun en ymmärtänyt et miehet jotka haluaa jutella esim seksistä, minun mielestä anatomiasta, oikeasti vain haluavat seksiä.
 
Tyypillisesti sosiaalinen kömpelyys, myötätunnnon puute, ja uppoutuminen yhteen aiheeseen koko koulu- ja opiskeluvuosien ajan. Ne taitaa olla ne kaikista yleisimmät.
 
Mulla diagnosoitiin, yksityisellä. Mikään ei oikeastaan ole muuttunut sen jälkeen. En ole siis siihen varsinaisesti hakenut mitään apua tai hoitoa sen jälkeen. Sitä ennen ramppasin psykiatreilla ja ratkaisu olisi aina ollu masennuslääkkeet. Nykyään tunnistan hyvin ne tilanteet mitkä aiheuttaa ahdistusta tai missä en vaan pärjää ja yksinkertaisesti vaan välttelen sellaisiin tilanteisiin joutumista. Viihdyn muutenkin yksin omien juttujen parissa.

Minä en kyllä ole mikään epäempaattinen ihminen joka ei osaisi toisen asemaan asettua.

Monet sanoo että diagnoosi helpottaa kun osaa suhtautua paremmin ja tämän olen kyllä läheisiltä kuullut että he ymmärtää mua paremmin. Mutta ite koen että se diagnoosi on pikemminkin vaan leimaava eikä se itselle mitään suurta helpotusta ole tuonut.
 
Mulla diagnosoitiin, yksityisellä. Mikään ei oikeastaan ole muuttunut sen jälkeen. En ole siis siihen varsinaisesti hakenut mitään apua tai hoitoa sen jälkeen. Sitä ennen ramppasin psykiatreilla ja ratkaisu olisi aina ollu masennuslääkkeet. Nykyään tunnistan hyvin ne tilanteet mitkä aiheuttaa ahdistusta tai missä en vaan pärjää ja yksinkertaisesti vaan välttelen sellaisiin tilanteisiin joutumista. Viihdyn muutenkin yksin omien juttujen parissa.

Minä en kyllä ole mikään epäempaattinen ihminen joka ei osaisi toisen asemaan asettua.

Monet sanoo että diagnoosi helpottaa kun osaa suhtautua paremmin ja tämän olen kyllä läheisiltä kuullut että he ymmärtää mua paremmin. Mutta ite koen että se diagnoosi on pikemminkin vaan leimaava eikä se itselle mitään suurta helpotusta ole tuonut.
Oon kuullut diagnoosista tämmöisen vertauksen:
Sulle on aina ennenkin ostettu 36 numeron kenkiä, niin ostat niitä edelleen itsekin. Varpaat on välillä kipeät, välillä rakoilla, ja eteenpäinmeno välillä hidasta epämukavuuden takia. Sitten joku keksii mitata sun jalat, ja huomaa että hei sähän tarvitset oikeasti 38 numeron kengät! Hankit ne, ja ai että kun sun kulkeminen helpottuu kun varpaat saa ympärilleen lisää tilaa eikä niitä puristeta enää liian pieneen muotoon. Vie aikaa että arvet helpottaa, eikä kaikki ehkä täysin parane,mutta sulla on mukavampi olla.
 
En ole mikään idiootti. Olisin osannut vaihtaa jalkaa isommat kengät.

Minusta se oli enempi kuin minä olisin elänyt elämäni suomenkielisenä virossa. Ymmärrän usein puhetta ja mitä sillä tarkoitetaan, mut sit on paljon sanoja joita en ymmärrä tai ymmärrän ne väärin. Sit olen turhautunut kun minuakaan ei ymmärretä. Sit kun sain diagnoosin tajusin et hei me ei ihan puhuta samaa kieltä ja sen takia kommunikointi on välillä vaikeaa. Ja helpompi reagoida tilanteisiin kun tietää missä vika ja mihin täytyy kiinnittää erityistä huomiota.
Vielä kun sais semmosen kääntäjän tähän avuksi xD
 
En ole mikään idiootti. Olisin osannut vaihtaa jalkaa isommat kengät.

Minusta se oli enempi kuin minä olisin elänyt elämäni suomenkielisenä virossa. Ymmärrän usein puhetta ja mitä sillä tarkoitetaan, mut sit on paljon sanoja joita en ymmärrä tai ymmärrän ne väärin. Sit olen turhautunut kun minuakaan ei ymmärretä. Sit kun sain diagnoosin tajusin et hei me ei ihan puhuta samaa kieltä ja sen takia kommunikointi on välillä vaikeaa. Ja helpompi reagoida tilanteisiin kun tietää missä vika ja mihin täytyy kiinnittää erityistä huomiota.
Vielä kun sais semmosen kääntäjän tähän avuksi xD
Tää oli hyvä! Ja kuvaava myös tuon kenkävertauksen kanssa: sait diagnoosista hyötyä ja kuvaannollisesti lisää tilaa elämääsi, mutta Aspergerpiirteiden takia et ymmärtänyt tuota kenkävertausta.
 

Yhteistyössä