H
"helga"
Vieras
lapsi on aina ollut todella todella hankala(ensin siis vuosia vahdittava siksi että ei omannut mitään impulssikontrollia,eikä vaarantajua), ja sen jälkeen kun pikku sisarus syntyi olemme joutuneet monta vuotta vahtimaan joka hetki, koska muuten pikkuselle olisi käynyt huonosti! 3,5v vahdittiin että isompi ei satuta pienenpäänsä, koko ajan. pikku hiljaa minä uuvuin ja masennuin tilanteen takia(kaikki avut siis haettu,mutta ei niitä muutoksia lapsen käytöksessä tapahdu kovin helpolla/nopeasti,lääkitys on auttanut vähän,mutta on silti aika arvaamaton). mies ei jaksanut ja muutti omaan asuntoon(toki oli parisuhde ongelmiakin,mutta ne nyt johtui lähinnä mun uupumuksesta, koska se väsymyksen aiheuttama olo purkaantui miehelle äksyilynä). tämä oli sitte se viimeinen piste mun jaksamiselle
no isommalle lapselle pyysin avohuollontukitoimena lyhytaikaista sijoitusta(koska tuntui että mä en enään kykene olemaan tälle sairaalle lapselle hyvä äiti), esikoinen ei siis ole saman miehen lapsi kuin kuopus..
kuopuksella ei ole ongelmia,muussa kuin siinä että hänen on välillä vaikea ymmärtää miten toimitaan kun isompi on näyttänyt aina ihan älytöntä käytösmallia(mm.kiusannut pienenpäänsä vaikka siksi että itellä on tylsää)
parhaamme teimme, onneksi mies nyt huolehtii kuopuksesta.
tää on niin hajottavaa, minä halusin olla vain hyvä äiti ja hyvä vaimo. mutta mulle annettiin liikaa jaksettavaa, tiedän että isompi lapsi ei ole voinut itselleen mitään,eikä ole ollut tahallaan hankala,mutta se tieto ei millään tavalla lisää omaa jaksamistaan(ei kukaan olis voinut nauttia meidän perhe-elämästä,jatkuvassa hälytysvalmiudessa elämisestä). nyt on niin epäonnistunut olo! tiedän että lopputulos olis toinen jos lapsi olisi ollut terve. mutta lapsi ei ole syyllinen tilaansa, enkä minä ollut siihen syyllinen,kukaan ei ollut syyllinen.mutta kaikki kärsi. en ole vihainen miehellekkään,ymmärrän häntä.
olen vaan niin surullinen tästä kaikesta,rakastan lapsiani kaikesta huolimatta,mutta en vo isanoa että nautin siitä mitä elämä oli kun kaikki oli yhdessä. nyt voitte kivittää,se ehkä jopa helpottaisi oloa kun joku muukin tulisi parjaamaan minua,kuin minä itse.
no isommalle lapselle pyysin avohuollontukitoimena lyhytaikaista sijoitusta(koska tuntui että mä en enään kykene olemaan tälle sairaalle lapselle hyvä äiti), esikoinen ei siis ole saman miehen lapsi kuin kuopus..
kuopuksella ei ole ongelmia,muussa kuin siinä että hänen on välillä vaikea ymmärtää miten toimitaan kun isompi on näyttänyt aina ihan älytöntä käytösmallia(mm.kiusannut pienenpäänsä vaikka siksi että itellä on tylsää)
parhaamme teimme, onneksi mies nyt huolehtii kuopuksesta.
tää on niin hajottavaa, minä halusin olla vain hyvä äiti ja hyvä vaimo. mutta mulle annettiin liikaa jaksettavaa, tiedän että isompi lapsi ei ole voinut itselleen mitään,eikä ole ollut tahallaan hankala,mutta se tieto ei millään tavalla lisää omaa jaksamistaan(ei kukaan olis voinut nauttia meidän perhe-elämästä,jatkuvassa hälytysvalmiudessa elämisestä). nyt on niin epäonnistunut olo! tiedän että lopputulos olis toinen jos lapsi olisi ollut terve. mutta lapsi ei ole syyllinen tilaansa, enkä minä ollut siihen syyllinen,kukaan ei ollut syyllinen.mutta kaikki kärsi. en ole vihainen miehellekkään,ymmärrän häntä.
olen vaan niin surullinen tästä kaikesta,rakastan lapsiani kaikesta huolimatta,mutta en vo isanoa että nautin siitä mitä elämä oli kun kaikki oli yhdessä. nyt voitte kivittää,se ehkä jopa helpottaisi oloa kun joku muukin tulisi parjaamaan minua,kuin minä itse.