Aurinkokunnalle ja miksei muillekin

[Mummeliisa]

En löydä nyt sitä ketjua, jonka aloitit jokin aika sitten suurperheessä kullekin lapselle annettavasta "omasta ajasta", joten aloitan uuden samalla teemalla.

Mielestäni lähtökohdat koko ajatuksessa ovat väärät. Ihan alkuaikoja lukuunottamatta lapsi ei mielestäni tarvitse mitään erityistä perheen muusta arjesta irrotettua kahdenkeskistä aikaa "niin ja niin paljon per päivä tai viikko" äidin tai isän kanssa.

Sen sijaan hän kyllä tarvitsee yksilöllistä huomioon ottamista oman kulloisensakin tilanteensa mukaan (ja se huomio voi joskus satunnaisesti olla toki kahdenkeskistä aikaakin, mikäli moiselle tarve on jostain syystä syntynyt)
Se yksilöllinen huomioon ottaminen voi olla myös yksinkertaisesti kuulemista, osallistumista lapsen touhuihin, lapsen osallistumista aikuisen/perheen touhuihin mutta yhtä lailla se voi olla kunnioittavaa rauhaan ja omiin touhuihin jättämistä. Se on myös lapsen sisaruus- sekä mudien ihmissuhteiden kunnioitamista.
Joskus se on myös vaikkapa jotain niin yksinkertaista kuin silmänisku huoneen toiselta puolen - viesti yhteysymmärryksestä ja oivalluksesta, jota ei ole tarve juuri sillä hetkellä sanoiksi purkaa.

"Kahdenkeskinen aika" on toki tarpeen - mutta minimimittaa sille ei ole kuin hyvin toisenlaisessa ihmissuhteessa, nimittäin parisuhteessa, jossa rakennetaan elinikäistä tiivistä yhteyttä, johon ei ole tarkoituskaan koskaan päästää ketään muuta väliin tai osalliseksi.
Sellaisen suhteen rakentaminen omaan lapseensa on mielestäni ei vaan turhaa vaan jopa lasta vahingoittavaa.
Lapsi ei saisi olla eikä missään vaiheessa kokea olevansa vanhemman "omaisuutta" saatikka lelu tai viihdyke. Sen sijaan lapsi on ihan oma arvostettu, rakastettu, kunniotettu yksilönsä, jonka omaa kasvua omille siivilleen ja omaan kohtaloonsa rakastava vanhempi parhaansa mukaan tukee.

Onnekkainta tietenkin on mikäli lapsi siivilleen noustuaan ja omilleen lähdettyään voi aikanaan palata ja kohdata - tasavertaisena aikuisena, joka voi luottaa siihen että häntä kunnioitetaan ja arvostetaan nimenomaan omana itsenään eikä äidinpikkukultana tai isänmussukkana tms.

Tuli vähän hutaisten kirjoitettua, mutta mikäli hyvää keskustelua syntyy, voin yrittää täsmentää.

 

[Lentokala]

Meillä ei ole suurperhettä, mutta lapset silminnähtävästi nauttivat ja ovat sanoneetkin,
että on kiva olla vaan toisen vanhemman kanssa tai vanhempien kanssa ilman veljeä.

En väitä, että sitäkään aikaa tarvitaan,
mutta kyllä meillä siitä sekä lapsi että vanhemmat tykkäävät.

 

[sou]

Kuulostaa ihan hyvältä. Mutta miten väsynyt äiti jaksaa muistaa aina sen, että lapsi on on ihan oma arvostettu, rakastetty ja kunnioitettu yksilö.. Sitä liikaa määräilee, komentaa, torjuu luota pois... Sitten tulee aina se syyllisyyden tunne, että tuo pieni ihminen, yksi perheenjäsenistä, haluaisi äidin syliä niin kovasti... Ja mustasukkaisuus sisarusten välillä velloo niin voimakkaana, ettei ketään voisi ottaa syliin tai kaikki parkuu. Ja väsynyt äiti ei jaksa. Sitten ajattelee, että jospa minä ottaisin yhden lapsista kerrallaan ja antaisin aikaa vain hänelle, ilman että ne sisarukset tulee repimään toista pois, parkumaan vierelle tms...

 

[Mummeliisa]

Meillä ei ole suurperhettä, mutta lapset silminnähtävästi nauttivat ja ovat sanoneetkin,
että on kiva olla vaan toisen vanhemman kanssa tai vanhempien kanssa ilman veljeä.

En väitä, että sitäkään aikaa tarvitaan,
mutta kyllä meillä siitä sekä lapsi että vanhemmat tykkäävät.

Varmasti sellaisella on kiva hauskutella. Niin minäkin teen, niin pienten kuin isompienkin lasteni kanssa.
Sen sijaan en hetkeäkään usko, että se että lapsia on 10 sen sijaan että heitä olisi vaikka 2 olisi mitenkään automaattisesti lapsen asemaa heikentävä tuossa huomiointimielessä.

 

[Aurinkokunta]

Mie olen ihan aina inhonnut sitä sanaa: ”laatuaika”, joka hyvin usein on minusta liitetty juuri siihen lapsen yksilölliseen huomioimiseen ja nimenomaan yhdelle lapselle annettavaan omaan aikaan, siihen henkilökohtaiseen aikaan jomman kumman vanhemman kanssa ilman häiriötekijöitä.

Mie kirjoitin juu, että meillä lapset saavat sitä ”omaa aikaa”, kun minulta on sitä hyvin usein kysytty, että onko siihen edes mahdollisuuksia.
Halusin siis korostaa, että isossakin perheessä siihen on mahdollisuus, jos sitä joku lapsi tarvitsee.

Ei meilläkään aina joku lähde mukaan, vaikka hänelle tarjoan mahdollisuutta ”laatuaikaan” äidin kanssa ja vaikka koittaisin ”lahjoa” mäkkäriruualla seuraa itselleni.
Siis enhän minä sentään ketään pakota sitä omaa aikaa edes vastaanottamaan, jos lapsella ei sille ole tarvetta.
Mutta jos siihen on halu ja tarve, niin se järjestyy, vaikka sitä juuri tunnutaan niin kovasti aina epäiltävän.

 

[Mummeliisa]

Kuulostaa ihan hyvältä. Mutta miten väsynyt äiti jaksaa muistaa aina sen, että lapsi on on ihan oma arvostettu, rakastetty ja kunnioitettu yksilö.. Sitä liikaa määräilee, komentaa, torjuu luota pois... Sitten tulee aina se syyllisyyden tunne, että tuo pieni ihminen, yksi perheenjäsenistä, haluaisi äidin syliä niin kovasti... Ja mustasukkaisuus sisarusten välillä velloo niin voimakkaana, ettei ketään voisi ottaa syliin tai kaikki parkuu. Ja väsynyt äiti ei jaksa. Sitten ajattelee, että jospa minä ottaisin yhden lapsista kerrallaan ja antaisin aikaa vain hänelle, ilman että ne sisarukset tulee repimään toista pois, parkumaan vierelle tms...

Minä luulen että syyllisyydentunne on paradoksaalisesti melkolailla vakio perhekoosta riippumatta.
Itse olen tuntenut sitä ihan yhtä lailla yhden lapsen äitinä kuin 10 lapsen "äitinäkin"


Mutta tuo mustasukkaisuus sisarusten kesken: Mistä se kumpuaa? Mikä sen on rakentanut? Ajatus siitä, että joku ihminen pitää olla "oma" jotta häneltä saisi rakkautta?
Sisaruus/veljeys on elämän pisin ihmissuhde, todennäköisesti pidempikestoinen kuin suhde vanhempiin.
Ei minun mielestäni ole mitenkään automaattista että siihen sisältyy mustasukkaisuutta vaan pikemminkin niin päin, että jokin ei mennyt niin kuin piti, jos moinen tunne on syntynyt?

 

[Lentokala]

Varmasti sellaisella on kiva hauskutella. Niin minäkin teen, niin pienten kuin isompienkin lasteni kanssa.
Sen sijaan en hetkeäkään usko, että se että lapsia on 10 sen sijaan että heitä olisi vaikka 2 olisi mitenkään automaattisesti lapsen asemaa heikentävä tuossa huomiointimielessä.

Ei automaattisesti, mutta käytännössä tod.näk. huonontaa.

Miksi muuten kritisoidaan esim. isoja koululuokkia ja kehutaan niitä, joissa on 15 oppilasta?
Siksi että 15 lapsen yksilöllinen huomioiminen on helpompaa kuin 28.

Samalla logiikalla perheessä 2 lapsen huomioiminen kerralla on helpompaa kuin 12.
Mutta mitäpä ne 12 lasta siitä tietää, kun he eivät ole koskaan olleet siinä 2 lapsen perheessä...
Ja se mistä ei ole tietoa, sitä et osaa kaivatakaan.

 

[Mummeliisa]

Ei automaattisesti, mutta käytännössä tod.näk. huonontaa.

Miksi muuten kritisoidaan esim. isoja koululuokkia ja kehutaan niitä, joissa on 15 oppilasta?
Siksi että 15 lapsen yksilöllinen huomioiminen on helpompaa kuin 28.

Samalla logiikalla perheessä 2 lapsen huomioiminen kerralla on helpompaa kuin 12.
Mutta mitäpä ne 12 lasta siitä tietää, kun he eivät ole koskaan olleet siinä 2 lapsen perheessä...
Ja se mistä ei ole tietoa, sitä et osaa kaivatakaan.

Minä olen joskus miettinyt, että en "uskaltaisi" olla yhden tai kahden lapsen vanhempi.
Näen sen miinakenttänä, josta toki moni selviää, mutta jolla kovin moni myös mokaa pahoin.
Hatunnosto kaikille jotka onnistuvat.

Minä todennäköisesti mokaisin. Omisin ja ahmisin lapset itselleni tuputtamalla heille aikaani ja huomiotani niin että heille ei jäisi tilaa kasvaa itsekseen ja todennäköisesti myös myrkyttäisin sisarusten mielet toisiaan vastaan (ja pialisin lasten tuleevat ihmissuhteet) ehdollistamalla heidät siihen, että rakkaus on jotain mitä annostellaan tunteina ja minuutteina ja sisältää herpaantumattoman huomion&läsnäolon.

Mitä tulee luokkavertaukseen se on mielestäni vähän hassu. On ihan totta että en voisi olla 28isten äiti, siis 28 samanikäisen lapsen. En selviäisi niistä viidestätoistakaan samanikäisestä enkä luultavasti edes octopussäidin kahdeksaisista.
28, tai edes 15 samanikäistä lasta samassa kehitysvaiheessa lie kuitenkin varsin harvinaista.

 

[Lentokala]

Minä todennäköisesti mokaisin. Omisin ja ahmisin lapset itselleni tuputtamalla heille aikaani ja huomiotani niin että heille ei jäisi tilaa kasvaa itsekseen ja todennäköisesti myös myrkyttäisin sisarusten mielet toisiaan vastaan (ja pialisin lasten tuleevat ihmissuhteet) ehdollistamalla heidät siihen, että rakkaus on jotain mitä annostellaan tunteina ja minuutteina ja sisältää herpaantumattoman huomion&läsnäolon.

Toi on ihan höpönlöpöä ja selittelyä sille, miksi haluaa itse kansoittaa koko maan.

Suuri osa on 1-3 lapsen vanhempia ja suurin osa näistäkin onnistuu hommassa.
Suurperheitä lienee selkeesti harvemmassa; onnistumisesta en tiedä.

En käsitä tässä (kään) asiassa ajatuksenjuoksuasi, mutta mitäpä siitä.

 

[Mummeliisa]

Toi on ihan höpönlöpöä ja selittelyä sille, miksi haluaa itse kansoittaa koko maan.

Selitys lapsiluvulle on kyllä ihan suoraan se että nautin elämästä suurperheessä.
Se seikka että uskon olevani parempi vanhempi suurperheen äitinä kuin olisin pienperheen äitinä, on vain "bonus" varsinaisen syyn päälle.

 

[meah]

Ei automaattisesti, mutta käytännössä tod.näk. huonontaa.

Miksi muuten kritisoidaan esim. isoja koululuokkia ja kehutaan niitä, joissa on 15 oppilasta?
Siksi että 15 lapsen yksilöllinen huomioiminen on helpompaa kuin 28.

Samalla logiikalla perheessä 2 lapsen huomioiminen kerralla on helpompaa kuin 12.
Mutta mitäpä ne 12 lasta siitä tietää, kun he eivät ole koskaan olleet siinä 2 lapsen perheessä...
Ja se mistä ei ole tietoa, sitä et osaa kaivatakaan.

Siinä 12 lapsisessa perheessä ne sisarukset saattavat oppia korvaamaan sitä vanhemman kanssa kahdenkeskistä "laatuaikaa" (mäkään en tykkää tosta sanasta) toistensa kanssa. Se sitten taas, onko se hyvä vai huono, lienee näkökulmakysymys.

Meillä on "vaan" 4 lasta. Pyrin tarjoamaan jokaiselle jotain ns. ikiomaa (harrastusta, tekemistä) ja kahdenkeskistä/omaa aikaa minun, tai isänsä, tai vaikka isovanhempien kanssa. Tai niin että joku saa olla keskenään sekä minun, että isänsä kanssa. En laske, että jokainen saa x tuntia päivässä tai viikossa, vaan sen mukaan miten näyttää olevan tarvetta.

Jostain syystä se ei aina kuitenkaan mene niinkuin olin ajatellut. Kun pitää saada joku siskoista mukaan. Tai kaikki siskot mukaan. Tai pitää päästä siskojen mukaan.
Pienin on toki vasta, noh, pieni. Mutta kun esikoinen on koulussa ja 2 keskimmäistä kotona, ei niitä saa erilleen, vaikka siinä usein olisi tilaisuus jomman kumman tai molempien omalle ajalle.
Tai kun pienemmät nukkuu päiväunia, voisi kahden vanhemman kanssa tehdä jotain omaa vaikka minä toisen ja mies toisen kanssa. Mutta kun ne haluaa touhuta kaksin jotain omaa, monesti vielä niin ettei mun seura kelpaa ollenkaan.
Tai sitten ne toteavat, ettei voida vielä tehdä tai mennä sitä jotain kivaa, kun täytyy odottaa että se kolmaskin on hereillä tai paikalla.

Ei se aina ole niin yksioikoista, eikä suoraan verrattavissa tilanteeseen, jossa lapsia on se 1 tai 2 tai ylipäätään vähemmän.

 

[sou]

Minä luulen että syyllisyydentunne on paradoksaalisesti melkolailla vakio perhekoosta riippumatta.
Itse olen tuntenut sitä ihan yhtä lailla yhden lapsen äitinä kuin 10 lapsen "äitinäkin"


Mutta tuo mustasukkaisuus sisarusten kesken: Mistä se kumpuaa? Mikä sen on rakentanut? Ajatus siitä, että joku ihminen pitää olla "oma" jotta häneltä saisi rakkautta?
Sisaruus/veljeys on elämän pisin ihmissuhde, todennäköisesti pidempikestoinen kuin suhde vanhempiin.
Ei minun mielestäni ole mitenkään automaattista että siihen sisältyy mustasukkaisuutta vaan pikemminkin niin päin, että jokin ei mennyt niin kuin piti, jos moinen tunne on syntynyt?

Ja mikähän se jokin voisi olla!? Liian vähän vai liian paljon huomiota lapsille? Vanhemman puolelta epätasa-arvoa?

 

[Mummeliisa]

Ja mikähän se jokin voisi olla!? Liian vähän vai liian paljon huomiota lapsille? Vanhemman puolelta epätasa-arvoa?

Minun mielestäni se on lapsiin istutettu ajatus siitä että vanhemman (tai jonkun muunkin sen puoleen) rakkaus olisi jotenkin rajallinen hyödyke, joka muille annettuna on itseltä pois.
Sisarukset ovat lahja ja rikkaus, ei jotain joiden olemassaoloa pitäisi pyrkiä "korvaamaan" jotenkin.

 

[sou]

Minun mielestäni se on lapsiin istutettu ajatus siitä että vanhemman (tai jonkun muunkin sen puoleen) rakkaus olisi jotenkin rajallinen hyödyke, joka muille annettuna on itseltä pois.
Sisarukset ovat lahja ja rikkaus, ei jotain joiden olemassaoloa pitäisi pyrkiä "korvaamaan" jotenkin.

Eli... Vanhemman pitäisi antaa enemmän aikaa sisarusten väliselle kanssakäymiselle, eikä erikseen keskittyä antamaan aikaa lapsille?

 

[juurikin näin]

Toi on ihan höpönlöpöä ja selittelyä sille, miksi haluaa itse kansoittaa koko maan.

Suuri osa on 1-3 lapsen vanhempia ja suurin osa näistäkin onnistuu hommassa.
Suurperheitä lienee selkeesti harvemmassa; onnistumisesta en tiedä.

En käsitä tässä (kään) asiassa ajatuksenjuoksuasi, mutta mitäpä siitä.

Olen samaa mieltä! Selittelyä....

 

[Mummeliisa]

Eli... Vanhemman pitäisi antaa enemmän aikaa sisarusten väliselle kanssakäymiselle, eikä erikseen keskittyä antamaan aikaa lapsille?

Noin minä sen näen.

(Huom! Nämä vain omaan kokemukseen perustuvia pohdintoja, eli en missään tapauksessa halua edes yrittää sanella muille miten heidän tulisi elää. )

 

[Lentokala]

Eli... Vanhemman pitäisi antaa enemmän aikaa sisarusten väliselle kanssakäymiselle, eikä erikseen keskittyä antamaan aikaa lapsille?

Mutta mennäänkö tässä sit siihen, että annetaan malli väärinpäin.

 

[voi ei]

Minun mielestäni se on lapsiin istutettu ajatus siitä että vanhemman (tai jonkun muunkin sen puoleen) rakkaus olisi jotenkin rajallinen hyödyke, joka muille annettuna on itseltä pois.
Sisarukset ovat lahja ja rikkaus, ei jotain joiden olemassaoloa pitäisi pyrkiä "korvaamaan" jotenkin.

Ja ihan ajattelit vai? Uskomatonta pööpöilyä...

 

[sou]

Noin minä sen näen.

(Huom! Nämä vain omaan kokemukseen perustuvia pohdintoja, eli en missään tapauksessa halua edes yrittää sanella muille miten heidän tulisi elää. )

Olen itse suuresta sisarusparvesta ja meillä vanhemmat eivät antaneet aikaa lapsille. Tai no isä joskus käytti koko katrasta uimassa, marjassa, pulkkamäessä... Meillä oli yllin kyllin aikaa olla sisarukset keskenään.

Ja tällä hetkellä kärsin tilanteesta. Kaksi veljeäni käytti minua koko lapsuuteni ja nuoruuteni hyväksi. Oli hyvät tilaisuudet, kun vanhemmat eivät pitäneet meihin näköyhteyttä. Oli hyvä tilaisuus, kun oli tultu sisarusten kesken niin läheisiksi. Ja kärsin, kun ei ollut niitä vanhempia, joiden luokse olisi uskaltanut mennä kertomaan.

Siksi ajattelisin, että se rauhallinen oma aika vanhemman kanssa olisi myös paikallaan. Silloin voisi, kenenkään muun kuulematta, ehkä ottaa esille niitä tärkeitä mieltä painavia asioita...

 

[Mummeliisa]

Olen itse suuresta sisarusparvesta ja meillä vanhemmat eivät antaneet aikaa lapsille. Tai no isä joskus käytti koko katrasta uimassa, marjassa, pulkkamäessä... Meillä oli yllin kyllin aikaa olla sisarukset keskenään.

Ja tällä hetkellä kärsin tilanteesta. Kaksi veljeäni käytti minua koko lapsuuteni ja nuoruuteni hyväksi. Oli hyvät tilaisuudet, kun vanhemmat eivät pitäneet meihin näköyhteyttä. Oli hyvä tilaisuus, kun oli tultu sisarusten kesken niin läheisiksi. Ja kärsin, kun ei ollut niitä vanhempia, joiden luokse olisi uskaltanut mennä kertomaan.

Siksi ajattelisin, että se rauhallinen oma aika vanhemman kanssa olisi myös paikallaan. Silloin voisi, kenenkään muun kuulematta, ehkä ottaa esille niitä tärkeitä mieltä painavia asioita...

Olen pahoillani kauheista kokemuksistasi ja ymmärrän, miksi tuollaisen jälkeen suhtautuu pidättyvästi ajatukseen sisarusten välisestä läheisyydestä.
(Hyväksikäyttö ei kuitenkaan eikä tietenkään ole mitään läheisyyttä, ei sisarusten kesken eikä missään muussakaan ihmissuhteessa.)

Olen myös kanssasi samaa mieltä että jokainen lapsi tarvitsee mahdollisuuden puhua mieltään askarruttavista asioista vanhemman (ja /tai mudien läheisten luotettavien aikuisten) kanssa. Se on tärkeä asia ihan kaikille je erityisen tärkeää se on kuvailemissasi äärimmäisissä traumaattisissa tilanteissa.

 

["kii"]

Toi on ihan höpönlöpöä ja selittelyä sille, miksi haluaa itse kansoittaa koko maan.

Suuri osa on 1-3 lapsen vanhempia ja suurin osa näistäkin onnistuu hommassa.
Suurperheitä lienee selkeesti harvemmassa; onnistumisesta en tiedä.

En käsitä tässä (kään) asiassa ajatuksenjuoksuasi, mutta mitäpä siitä.

Olen samaa mieltä lentokalan kanssa. Mummeliisan jutut on aina vähän merkillisiä. Laiska ja itsekäs äiti, joka selittelee typeryyksiään laveasti ja eri tavoilla.

 

[Lentokala]

Mulle kyllä tulee tästä enemmän mieleen selittelyn maku sille, että luottaa siihen kun suuressa sisarusparvessa vaan mennään ja opitaan keskenään.
Kyllä ne pärjää ja onhan niillä toisensa.

Mun mielestä mikään suhde ei korvaa vanhempi-lapsi yhteyttä.
Jos se suhde on jollekin riittävä sillä, että silmää isketään huoneen toiselta laidalta niin ok.
Onneksi itse oon saanut enemmän huomiota lapsena ja niin saavat kyllä omanikin, sekä yhdessä että erikseen.

 

["just"]

Jos ei pysty antamaan kaikille lapsilleen kahdenkeskistä aikaa vanhemman kanssa niin ei tarvitse kyllä tehdä lapsia liikaa. Ei ne sisarukset vanhemmuutta korvaa.

 

["vieras"]

Mulle kyllä tulee tästä enemmän mieleen selittelyn maku sille, että luottaa siihen kun suuressa sisarusparvessa vaan mennään ja opitaan keskenään.
Kyllä ne pärjää ja onhan niillä toisensa.

Mun mielestä mikään suhde ei korvaa vanhempi-lapsi yhteyttä.
Jos se suhde on jollekin riittävä sillä, että silmää isketään huoneen toiselta laidalta niin ok.
Onneksi itse oon saanut enemmän huomiota lapsena ja niin saavat kyllä omanikin, sekä yhdessä että erikseen.

Puhut asiaa. Itse olen hankkinut vain kaksi lasta ja heillä on seuraa toisistaan eli saavat sisarusrakkautta, mutta saavat myös tarpeeksi huomiota meiltä vanhemmilta.Ihanteellista.

 

[j,,,]

Noin minä sen näen.

(Huom! Nämä vain omaan kokemukseen perustuvia pohdintoja, eli en missään tapauksessa halua edes yrittää sanella muille miten heidän tulisi elää. )

Tällainen ajattelu on vaarallista. Ei lapsia tehdä sisaruksille kavereiksi jotta itse saa olla rauhassa.