Avioeroko edessä?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Ex-mies?
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
On se hyvä merkki. Mutta se voi olla myös valtataistelun ensimmäisen erän häviö. Mikään ei takaa, että puoliso tulee vastaan ja molemmat otetaan huomioon, vaan em. tavalla saa puoliso vain tahtonsa läpi. Siinä onkin miettimistä pitäisikö sittenkin näyttää kaapinpaikka, eikä mennä mukaan taktiseen kiukutteluun ja erouhkailuihin.

Anteeksi ap, olen vain keitetty yli sata-asteisessa hapossa:)
 
>Mikään ei takaa, että puoliso tulee vastaan ja molemmat
>otetaan huomioon, vaan em. tavalla saa puoliso vain tahtonsa
> läpi.

Jos tässä on kyse tuollaisesta, se ilmenee seuraavan parin kuukauden aikana. Silloin se olen minä joka laittaa prosessin käyntiin.
 
Kirjoitustesi perusteella vaikutat sen verran jämäkältä kaverilta, että tuskin olet vaarassa joutua kynnysmatoksi.

Eihän mikään estä sinua sanomasta suoraan (mutta toivon mukaan rauhallisesti) vaimollesi, mitä mieltä olet eropuheista. Jossain vaiheessa teidän on varmaan joka tapauksessa pakko yrittää puhua asiat halki ilman että kumpikin heti lukkiutuu taisteluasemiin. Minusta ei ole mikään arvovallan menetys jos kerrot hänelle että rakastat häntä etkä itse halua erota, mutta et missään nimessä voi myöskään hyväksyä mitään tyhjiä erouhkailuja.
 
Toivottavasti olen väärässä ja jos kuitenkin tilanne jatkuu, niin toivon, että menette parisuhdeterapiaan tai yhdessä ammattiauttajalle, heillä on taitoa johtaa keskustelua ilman, että se alkaisi junnaamaan riitoihin.
 
Muistetaan, että ap:n vaimo on käynyt läpi keskenmenoja, tuorein juuri äsken. Mitään valtataistelua olisi kaikkein typerintä käynnistää missään mittakaavassa. Sen aika ei todellakaan ole nyt. Mitään isoja asioitahan ei elämässä koskaan pidä tehdä kriisissä tai edes tuohtuneena. Silloin ne menevät aina vikaan. Yhdessä kriisistä selviäminen lujittaa liittoa ja yhteenkuuluvuutta.

Vaimo on toipilas, hänen täytyy yrittää selvitä taapainoon naisen vaikeimmasta alhosta, johon puolisona voi päätyä. Siitä epätoivon, kykenemättömyyden, naiseutensa epäilyksen, riitänkö puolisolleni, itsetunnon romahduksen ja fyysisten voimien loppumisen kuopasta tässä nyt yritetään nousta. Ehkä se on miehelle käsittämätön paikka, mutta sitä pitää yrittää käsittää. Vaimo ihan varmasti auttaa miestään, jos hänellä on vaikeaa ja itse on tolpillaan.

Tämä ei ole epäluottamuslause ap:lle, yritän jotenkin valottaa, mitä nuo kokemukset naiselle merkitsevät.
 
Niinpä, keskenmenot ovat kriisi naiselle. Ne ovat vastoinkäyminen, joista on vaikea selvitä. Ja keskenmenot ovat puhtaasti asia, johon nainen toivoo miehen apua, koska mies on tavallaan osallisena asiassa.
Mutta edelleenkin korostan naisen henkistä vahvuutta selvitä tästä kriisistä. Tarkoitan sitä, että on olemassa jokin lähtötaso, miltä lähdetään kriisiä hoitamaan. Ja se ei mielestäni poista sitä vieläkin suurempaa mahdollista ongelmaa taustalta. Siksi kriisi voi olla erityisen vaikea, mutta ei perusongelma.

Minulla on nyt olo, että voin vain sekoittaa ap:n elämää, kykyni eivät riitä kommentoimaan asiaa enempää ap:n tilanteessa, toivon kaikkea hyvää, voimia ja pitkämielisyyttä.
 
En puutu keskenmenon aiheuttamiin hormonaalisiin oireisiin kosken ole omakohtaisesti kokenut, enkä muutenkaan tiedä.

Mutta tuo _miksi aina minä... miksi aina sinä... mikset koskaan...-syyttely on parisuhteessa helppoa ja tyypillistä. Kertoo tyytymättömyydestä johonkin, eikä ""syyttelijä"" välttämättä itse edes ymmärrä syytä, voi olla monia pieniä painokiviä kerääntynyt vuosien mittaan. Siksi ettei niihin ole puututtu/ uskallettu puuttua heti. Eikä ainakaan ole puhuttu ""oikein"".
Luulo ei ole tiedon väärti, voit luulla tuntevasi puolisosi ja hänen ajatusmaailmansa. Et kuitenkaan ole toisen nahoissa, etkä voikaan olla.
Ero ei ole ratkaisu, ennen kuin on kaikki keinot yritetty; varsinkaan kun teillä on lapsia.
Keinot: keskustelu, syyttelemättä (""lauseet sinä aina"" ""et koskaan"" ehdottomasti kiellettyjä lauseita)
pariterapia...
 
Sanoisin Sinulle ap muutaman sanasen. Olet upea mies ja vaimo kuulostaa nipolta. Yksi pienen pieni asia korjaa vaimosi kireyden ja niuhotuksen ja tunteen hänen siitä, ""ettet osallistu tähän juttuun mitenkään""

Se taikatemppu on Hali, syli ja hali ja kainalo ja pääsilittely ja suukottelu. Niin yksinkertaista se on.

Sitä se tarkoitti""mä ala ketään rukoilemaan"" Halipulaa.

 
Ex-miehelle:

Hienoa kuin kummiskin yrität! Olisiko Sinulla mahdollisuus viedä vaimo vaikka viikonlopuksi kylpylälomalle tai menkää ristelylle. Saisitte olla kaksistaan ja puhua asioista. Ehkä ei kannatais enää yrittä sitä vauva, kumpi teistä halua enemmän lisää lapsia, mietikää asia ja ehkä perhe onnikin rupea ratkaisujen jälkeen taas kukistumaan!
Ai nii toivottavasti muistat ostaa tänään kukkia ja toivotta Hyvää Naistenpäivä!
Onnea Teille!
 
Vaimosi on pettynyt ja hukassa. Luulen, että hän kaipaisi että sinä otat vastuun asioista vaihteeksi. Puhut suoraan, kerrot miltä sinusta tuntuu ja minkälaisen suhteen sinä haluaisit. Et hyväksy puhumattomuutta tai kiukuttelua. Puhut asiat aioina suuttumatta tai provosoitumatta. Kerrot yhdessä lauseessa että rakastat ja haluat vaimoasi ja seuraavassa lauseessa minkä asioiden haluat muuttuvan suhteessanne. Luulen, että vaimosi on nyt niin pettynyt, että ""mikään ei tunnu miltään"", et edes sinä. Siksi ei halua keskustella kanssasi, koska ajattelee, että jos ei alakaan tuntumaan, niin suhde on lopussa. Luulen myös, että tilanne voisi laueta jos keskustelisitte seksistäkin. On olemassa tilanteita, jotka vievät halut ja tunteetkin väliaikaisesti.


Vaimo tarvitsee myös jotain merkitystä elämäänsä, asioita jotka onnistuvat kun tekee niin kuin toinen neuvoo. ""rakkautta ja rajoja"" vähän samalla tavalla kuin pienet lapset. Luulen, että siivousmaniakin on sitä että yrittää epätoivoisesti kontrolloida edes jotain asiaa elämässään. Jos sinä ottaisit välillä kontrollin, niin saisi mahdollisuuden hengähtää, ja käsitellä pettymykset asioina, joihin ei vaan voi vaikuttaa. Enkä tarkoita kontrollilla nyt sitä, että hypit vaimon oikkujen mukaan pölyjen perässä, vaan sitä, että kerrot missä kohtaa se kaappi seisoo.
 
Hei!

Aika moni on mielstäni jo tuonutkin esiin oikeita asoita eli sen, että keskenmenon kokeminen on henkisesti todella rankaa ja siitä yli pääseminen voi viedä aikaa. Myös minä syytin yhdessä vaiheessa miestäni siitä että hän ei tukenut minua ja jätti minut asian kanssa yksin. Ehkä näin vähän kävikin koska mies ei oikein tiennyt miten suhtautua, mutta suurin syy oli kyllä se että en itse pystynyt käsittelemään asiaa ja kertomaan hänelle miltä tuntuu ja mitä haluan. Oli vain paha, surkea ja ahdistunut olo ja se piti johonkin purkaa. Voisi siis olla aika todennäköistä että teillä on vähän tätä samaa tilannetta.

Meillä auttoi aika ja puhuminen. Onneksi mies ei vähästä säikähtänyt. Suosittelen myös esim. pariterapiaa jos se teistä mitenkään tuntuisi mahdolliselta asialta. Itse kävin juttelemassa Väestöliitossa terpeutin kanssa jolla on erityisesti kokemusta tällaisista asioista.
 
minäkään en ymmärrä miksi naiset aina vetäytyvät hormoniensa taakse ja oikeuttavat sillä pikkulapsen tasolla olevan kiukuttelun. paineita sitä on miehelläkin ja ei meille ole luotu tuollaista lähestulkoon jumalan määräämää oikeutta kiukutella milloin huvittaa kun hormonit nyt vain näin määrää. no. en nyt sano että naisenakaan aina niin helppoa on, mutta tuo tuntuu välillä epäreilulta.
 
Taitaa Meikämaijalla olla ""ne"" päivät tulossa - on sen verran ärhäkällä tuulella näköjään... ;)

Mutta kyllä te hormonihirviöt vähän liikaa vetoatte siihen, että ""hormonit ne vaan jyllää"".

Miehen kyseessä ollen tuollainen selitys ei todellakaan menisi naisille läpi...
 
Ei niin, MrMan, koska miehet eivät saa keskenmenoja, eivät pysty synnyttämään aikä heillä ole hormonien vaihtelua. Miehistä tulee joko ukkoja tai falsettiäänisiä kuorolaisia, jos heidän hormoninsa alkaa heitättää. Siinä sitä onkin vaimolla kestämistä!!

Hih, Meikämaija ei enää muista, mitä ""ne"" päivät olikaan....!
 

Yhteistyössä