Avioeron partaalla?!

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Toivoton
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
T

Toivoton

Vieras
Olen menettänyt toivoni...

Olemme olleet 4-vuotta naimisissa asiat senkuin pahenee. Ongelmia on ollut pitkin matkaa, mutta henk.koht ongelmani on se, että minulla on ADHD. Tarkkaavaisuuteni on huono, olen todella lyhyt pinnainen ja tempperamenttinen, koen itseni huonoksi ja tyhmäksi, kun opiskeluissani teen aina virheitä ja työelämä on minulle sama asia, kun lyötäisi puukkorintaan. Pelkään töitä yli kaiken...kun teen tarkkaamattomuuteni vuoksi paljon virheitä ja näin ollen tunnen olevani täysi luuseri. Kaikki elämänmuutokset ja kaikki asiat jotka, eivät ole minusta itsestäni lähtöisin saa minut aivan paniikkiin.

Mieheni olisi matkustavaista tyyppiä ja muutenkin hänellä on erilaiset (mutta hyvät) välit vanhempiinsa mitä esim. minulla. On minulle erittäin tärkeää, että minulla on läheisiä ja tukea ympärilläni, kun pienimmätkin arkiasiat ovat minulle välillä todella hankalia. Mieheni aina vain hokee minulle sitä, että ""miksi et vain voisi lähteä (hänen kanssa johonkin reissuun) ajattelematta mitään"".....""älä stressaa kaikesta. Tee niin hyvin, kuin pystyt"". Sanoo aina vain hyvin negatiivisessa mielessä, että olen riippuvainen muuhun perheeseeni (vaikka todellisuudessa minulle on kaikki tuki ja turva tarpeen). Olen nykyään vielä heikentynyt sosiaalisesti. Tunnen oloni jo kotona sellaiseksi, että minua ei ymmäretä, enkä saa olla sellainen, kuin olen, niin miten siinä sitten huvittaa käydä paljon kyläilemässä, kun se on taas sitä ""esitystä"". Tiedän, että myös miehelleni tämä minun sairauteni on raskasta, mutta tuntuu, että hän ei edes pyri ymmärtämään. Joudun kokoajan pinnistämään..ollakseni jotain, mitä en ole. Pitäis muuttua kokonaan muuksi ihmiseksi, että hän olisi meidän elämään tyytyväinen. Ei itsetuntoni kestä tälläistä. Olen aivan väsynyt... minulla on vielä ollut aika pahoja vatsaongelmia (varmasti johtuen tästä henkisestä väsymyksestä ja stressistä) ja olen kaikin puolin ihan loppuun palanut. Itse haluan tasaista ja turvallista elämää, koska arkikin on jo itsessään niin vaikeaa. Se tuntuu todella pahalta, että minun pitäis olla joku muu :(. Tuntuu, että minulta riistetään omat hyvät asiassa elämässä päivittäin (ehdottelemalla kokoajan jotain uutta) tai että aina revitään johonkin suuntaan.

Nyt minulta loppui keinot...
 
Hei!

Oletko saanut apua itse adhd-ongelmaan? Nykyäänhän tutkitaan paljon ja aikuisiän adhd on ollut paljon esillä psykiatriassa ja etenkin neuropsykiatriassa. Onko sinulla lääkitystä? Conserta on pitkävaikutteinen adhd lääke. Sillä keskittymiskyky paranee mm. Suomessa ei olla kovinkaan pitkällä adhd:n hoidossa mutta olin kuuntelemassa luentoa, jossa esiteltiin Alankomaiden mallia, siellä hoito on ihan systemaattista, lääkehoito on melko suuressa roolissa, sitten on tietenkin coaching mutta en tiedä minkä verran sen varaan voi laskea, on neuropsukologista kuntoutusta ja terapiaa ym. Ymmärrän oireita ja varmasti työelämässä on hankalaa. Ovatko he tietoisia sairaudestasi? Pääsisitkö helpompiin hommiin?
Psyykkiset ja itsetunto-ongelmat ovat yleisiä adhd:ssä koska tulee niin usein väärinymmärretyksi ym. Useilla potilailla on masennusta ja ahdistuneisuushäiriötä esim. Nämä tulee hoitaa ennen tai rinnakkain adhd:n kanssa.
 
Kiitos vastauksestasi hoitsu...
Kyllä koulussa on opettajilla ADHD:ni tiedossa. He alkoivat saman tien suhtautumaan minuun kuin tyhmään tai lapseen. Vähän niinku ymmärtämisen ja älykkyysosamääräni olisi tullut siinä sekunnissa kolinalla alas. Opettajakin sanoo vaan, että ""mitäpä jos alkaisit sitten vain enemmän kiinnittämään huolimattomuusvirheisiisi huomiota, niin ehkä ne siitä vähenisivät"", että tämän sortin MAHTAVIA neuvoja :(. Opettajat vaan sanovat, että kun olen kun teen niin hienoa jälkeä ja olen tunnollinen. Olen ylikompensoinut näitä asioitani koko ikäni ja yritän olla aina ylisuorittaja. Jos teen vähänkin jonkun huonosti tai väärin, niin tahin ja tahin, kunnes saan homman onnistumaan, koska muuten masennun taas ihan täysin. Olen siis niin niuho kaikissa asioissani näiden huolimattomuus asioiden ja mokailuiden takia ja tämän olen myös lääkäriltä kuullut, että monet ADHD ihmiset kärsii sitten ylisuorittamisesta sen alisuoriutumisen vuoksi... tämän on siis yhtä oravanpyörää, on asia mikä tahansa. Minulla oli pienen hetken conserta lääkitys ja tunsin kuinka ""myrsky sisälläni"" tunsin. Olin tietysti sama energinen itseni, mutta positiivista energiaa ja ennen kaikkea sisäinen muutos tuntui voimakkaasti, mutta opiskelijana tälläiseen lääkkeeseen ei ole varaa ja mielestäni tällä hetkellä tarvitsisin kipeästi terapiaa, ihmisen joka tukisi ja ymmärtäisi mitä asioita käyn läpi, joka päivä, mutta lääkäri jolla kävin oli sitä mieltä, että minä en muka terapiaa tarvitse. Aivan käsittämätöntä. Muutenkin pyrki vähättelemään aivan kaikki, vaikka itse tietää miten arki ja kaikki elämässä pikku hiljaa hajoaa käsiin, mutta lääkäripä ei minun arjessani elä.

Suurimmaksi ongelmaksi koen sen, että en saa ymmärrystä yhtään kotona. Mieheni on sellainen mies, että ei tykkää asioista, omistaan, kuin sen enempää minunkaan asioista puhua. Olen pienestä asti ollut sellainen, että minun tarvii saada puhuttua, niin kivat, kun ikävät asiat ulos, saadakseni ajatuksiin taas jonkin näköistä järjestystä, mutta se ei kotona kiinnosta. Se on aika ikävää, kun sitten se on sitä, että minä lähes kuljen miehen perässä ja puhun ja toinen ei vain puhu, vaikka mitä tekis. Vaikka mikä riita olisi päällänsä, niin EI!!! Jaksaisin paremmin opiskeluelämässä, töissä (lähinnä kesähommat tällä hetkellä) jos mieheni tukisi minua ja voisi yrittää ja haluaisi ymmärtää, mutta hän lähinnä aina surkuttelee itseään. Tiedän, että olen todella ailahtelevainen ja kiukuspäissäni sammakoita suustani. Se tässä ikävää onkin, että tiedän itsekin millainen olen, mutta se ei yksinkertaisesti ole kontrollissani, vaikka kuinka sen tiedostaisin sillä hetkellä... näin se on vaikka kuinka tyhmältä kuulostaakin. Miestäni ei yleisesti ottaen edes kiinnosta lähteä kanssani yhdessä juttelemaan asioista johonkin, koska hän ajattelee vähän niin, että ""ne on meidän asioita, eikä kuulu meille"". Jos menisimme, niin minä joutuisin raahaamaan hänet... siis halukkuutta ei löydy. Ikään kuin odottaisi tämän menevän vaan yhtäkkiä ohi.

Olen niin turhautunut tästä asiasta, että sanani eivät riitä kuvaamaan. Monesti tuntuu, että minun olisi helpompi asua yksin, olla sellainen mitä olen ja olla sillä tuulella millä olenkin...eikä se haittaisi ketään. Kuitenki minulla on sukulaisia tässä lähettyvillä. Vanhempani ovat olleet ihanan ymmärtäväisiä tässä asiassa ja olen esim. äitini kanssa saanut purkaa monen monta surua.
 
""Minulla oli pienen hetken conserta lääkitys ja tunsin kuinka ""myrsky sisälläni"" tunsin. Olin tietysti sama energinen itseni, mutta positiivista energiaa ja ennen kaikkea sisäinen muutos tuntui voimakkaasti, mutta opiskelijana tälläiseen lääkkeeseen ei ole varaa""

Nyt ei ole sinulla arvot oikeassa järjestyksessä! Jos tuo teksti tarkoitti sitä, että tuosta lääkkeestä oli sinulle apua niin sinulla on siihen opiskelijanakin varaa! Sinullahan on mies et ole edes yksin, laita mies ostamaan lääkkeet! Nyt on lääkitys tärkein, jos se kerran auttaa koko elämäsi voi olla siitä kiinni, avioliitto, opiskelu, työpaikka, siis ihan kaikki tässä elämässä!
 
No..helppohan se on ehkä noin sanoa, että arvot on väärässä järjestyksessä.

Miehenikin on opiskelija, eli eipä hänkään lääkkeitä ostele ja kuten sanottu, tämä tuntuu olevan meillä vain MINUN ongelma, vaikka se yhteiseen elämään vaikuttaakin. Kyllähän se ""myrsky sisälläni"" tyyntyi sillä lääkityksellä, mutta silti mieheni vaatii minusta asioita, joihin en kykene..en aina jaksa ponnistella ja pinnistellä ollakseni tarpeeks hyvä jonkun silmissä. Minun tarvisi aina olla menossa joka paikkaan hänen perässään, hänen mieltymysten mukaan ja minusta ei tällä elämälläni ole siihen. Tämän voi tietysti lukea siihen sävyyn, että ryven jollai ""voi minua""-tilassa, mutta asia ei todellakaan niin ole!! Ymmärrystä tämän asian suhteen ei heru toiselta sitten yhtään, niin siinä vaiheessa lääkityskään ei JUURI SIIHEN asiaan auta, siis ymmärrykseen.
 
..jos olette opiskeljoita, niin voisit käydä kysymässä sosiaalitoimistosta, maksaisivatko lääkkeet sieltä! Otat reseptin mukaan ja tietoa tuloistanne ja menoistanne.
Kukaan ei saa jäädä, rahan puutteen takia jäädä ilman tarpeellisia lääkkeitä.
 
Miksi sinä olet valinnut sitten sellaisen miehen, joka ei keskustele kanssasi mistään asioista? Kai sinä huomasit tuon piirteen hänessä jo seurusteluaikoina?

Rehellisesti sanottuna en ymmärrä sitä, että miksi terveiden ihmisten pitäisi aina olla ymmärtämässä näitä ADHD-tapauksia ja tukemassa. Meillä terveillakin on oma elämämme, niin myös miehelläsi. Pyörit itsekkäästi oman napasi ja sairautesi ympärillä ja vaadit ympäristöä muuttumaan ja ikuisesti ymmärtämään sinun ongelmiasi.

Sairautesi on sinun oma ongelmasi. Ei miehesi tehtävä ole olla sairaanhoitajasi. Hänkin on ihminen, joka haluaa tehdä omia asioitaan, kuten matkustella. Anna hänen elää normaalia elämäänsä ja lopeta tuo ruikuttaminen ja ikuinen vaatiminen. Oletko muuten koskaan tullut ajatelleeksi, että hänkin saattaisi tarvita tukea eikä olla aina sen tuen antaja?

Koko maailman ei tarvitse tanssia ADHD-ihmisten pillien mukaan. Hae apua itsellesi lääkäriltä ja lopeta tuo ruikutus!


 
Tarkennan vielä edellistä kirjoitustani.

Tunnen erään ADHD_ihmisen ja hänen läheisillään ei ole todellakaan helppoa. Kyseinen ihminen on henkilönä minäminäminä-ihminen, jonka ongelmia ratkotaan koko ajan. Läheisille se on erittäin raskasta. He ovat joskus sanoneetkin, että haluaisivat kyseisen ihmisen pois elämäänsä häiritsemästä ja tuntevat siitä valtavan huonoa omaatuntoa.

Olemmehan me kaikki saaneet lukea eräästä kuuluisasta mäkihyppääjästä ja hänen tempauksistaan. Hänen vuokseen ovat varmasti monet ihmiset tehneet kaikkensa ja silti mikään ei riitä.

Maailmassa on monenlaisia ihmisiä. Mielestäni kuitenkin lähtökohtana on se, että sairaiden on vain sopeuduttava tähän maailmaan, koska joudummehan me terveetkin sopeutumaan sairaisiin ihmisiin. Tänä päivänä on saatavilla monenlaista apua yhteiskunnalta. Sitä apua on vain haettava.


 
Kiitoksia kaikille vain kommenteista...

Olenko itsekäs jos joskus vaadin vähän ymmärtäväisyyttä. Ilmeisesti! TERVE ihminenkin vaatii sitä joskus toiselta, mutta ei saa heti haukkuja niskaan. Elämä..toistensa ymmärtämistä puolin ja toisin, mutta se, että asiat kääntyy näin päälaelleen, että saan tuntea sairaudestani syyllisyyttä, niin saa minut toivomaan, että en olisi edes olemassa...ja sinulle KUMMA (!!!) tiedän varsin hyvin, että ei ole miehellänikään helppoa, mutta onko se niin, että kun minulla on nämä omat ongelmani (jokaisella on varmasti omansa), niin minä olenkin sitten se joka vain paapoo toista ja aina ymmärtää...keneltä itse sitten saisin huonona hetkenä tukea, jos en mieheltäni yhtään. Mietippä sitä. Itse et ole meidän arkea elämässä. En tarvitse elämää, joka pyöriin vain minun navan ympärillä (kuten sanoit!!), mutta kai minulla on oikeus pyytää myös tukea ja ymmärrystä. Täytyykö minun ""tämän"" vuoksi menettä ihmisyyteni ja alistua siihen, että toinen vaatii minusta asioita jota minusta ei löydy..kyllä minun mieheni saa minun puolestani matkustella niin paljon kuin haluaa yms, mutta eipä siinä paljon yhteistä aikaa jää... en minä ole häntä mitenkään sitomassa, mutta se, että mikä olisi kompromissi tässä tilanteessa. Ehkä sitä ei olekkaan ja on vain se yksi ratkaisu...

Tämä saarna ainakin auttoi taas lisää tajuamaan, että olen ilmeisesti vain täysi maanvaiva muille...kiitos ja mukavaa päivänjatkoa!
 
lisäys edelliseen... jossa ""paloi hihat"".

On niin monia asioita jotka kokoaa tämän koko ongelman. Olen väsynyt olemaan tässä pari suhteessa se ""äiti"". Muutenkin, kun muistini ja tarkkaavaisuuteni ym. reistaa, niin tarvitsisin enemmän apua kaikissa arkipäivänkin asioissa. Minun tarvitsee muistaa kaikki laskut, tietää missä on hänen tavaransa ja joku tavara on hukassa, niin minä olen muka laittanut sen johonkin (näin esimerkiksi). Silloin, kuin toinen ei tule yhtään vastaan, niin siinä tulee itselläkin sellainen jyrkempi kanta omien asioiden suhteen. Minun tarvitsi olla se joka ymmärtää, joka muistaa, joka korjaa, joka siivoa, joka kokkaa ja joka huomaa. En pysty tähän kaikkeen niin hyvin, kun mies ehkä minulta vaatii (välillä tiedostamattaankin)..kuitenkin kun naimisissa ollaan ja asutaan yhteisessä asunnossa, niin mielestäni saan odottaa häneltä panostusta suhteeseemme, niin henkisesti kuin fyysisesti. Mieheni ei ole ollut koskaan ehkä niin kova puhumaan, mutta kokoajan siitä vain muodostuu isompi ja isompi ongelma. :(
 
Ihan nyt oikeasti. Minä en tajua miksi sinulla ei muka ole varaa lääkkeisiin. Karsi menoja jostain muualta! Kyllä opiskelijanakin täytyy olla varaa tarpeellisiin lääkkeisiin! Ja kun olet ostanut vuoden sisällä tarpeeksi reseptilääkkeitä, tulee kustannuskatto vastaan ja saat loppuvuoden lääkkeet ilmaiseksi. En nyt varmasti muista mikä tuo summa on, mutta muutamia satasia kuitenkin. Jos lääkkeet todella auttavat elämääsi, en tajua mikä voi olla tärkeämpi meno sen rinnalla. Ehkä nyt vuokranmaksu, mutta jokaisella on takuulla jotain menoja joista voisi karsia. Ja kuten joku jo sanoikin, jos rahat ei riitä, sosiaalitoimisto auttaa juuri tuollaisissa lääkeasioissa hyvinkin helposti. Auta hyvä ihminen itseäsi ensin ja murehdi parisuhteesi tilaa sitten. Kun sairaus ei häiritse elämääsi niin paljon, saat paremmin myös selville sen voitko elää miehesi kanssa muutenkaan.

Ja kyllä minusta on ihan kohtuullista vaatia ymmärtämystä ja tukea mieheltäsi, mutta jos miehesi kokee, että olet hänelle liian suuri taakka - sinun on joko hoidettava itsesi parempaan kuntoon tai elettävä ilman miestäsi. Sairaat ihmiset eivät välttämättä tosiaan tajua kuinka paljon he vaativat läheisiltään, minä itse tajusin vasta syövästä parannuttuani (jos siitä nyt koskaan voi sanoa kokonaan parantuneensa) kuinka hankalaa ja raskasta minun kanssani elämisen täytyi sinä aikana olla.
 
Kiitos kommentista...

Kyllä minäkin sen ymmärrän kuinka hankalaa MINUN kanssa on elää( mutta ymmärrän myös sen kuinka hankalaa minun on MIEHENI kanssa elää), mutta kyse ei ole vain tästä lääkitysasiasta, vaan minä joudun tekemään tässä taloudessa aivan kaiken..""miesten hommista"" ""naistenhommiin..ja joka paikkaan täytyy revetä. Hänellä pitää ollaa aikaa kyllä harrastuksiin ja kouluun, mutta minun pitää aina tinkiä omistani jotta saisin meidän asioita hoidetuksi. Jos apua pyydän, niin sitten tulee tappelu tai jotain. Hän sanoo, että koulu vie niin ajatuksia (ja niin tekeekin..tiedän sen varsin hyvin, enkä juuri paljon ole sen vuoksi apua lähiaikoina pyytänyt), mutta koulu se on minullakin. Olisi vaan kiva tuntea itsensä sen verran arvostetuksi, että toinen auttaisi minua joskus pyyteettömästi, mutta sitä ei tapahdu juuri koskaan...vähemmästäkin on hermot sitten kireällä, kun kaikki hommat täytyy ehtiä tekemään ja hoitamaan siinä sitten jotenkin omat kouluhommat ja yms. sivussa. Yleensä vielä juuri tämä rahankäytön organisointikin lankeaa lähinnä minulle (mikä on todella ahdistavaa)... se tunne, että minun täytyy olla loppuviimeksi ihan kaikesta vastuussa, saa hermoni riekaleiksi ja mieleni väsyneeksi.
 
Ehkä sun ongelma ei olekaan pätkän vertaa adhd vaan itsekäs mies, joka ei haluakaan ottaa sinua tai yleensä ketään muuta kuin itsensä huomioon. Pistä vaihtoon. Joku varmasti ymmärtää ja tukee sinua, vaikka olisit hankalakin. Ja muuten tajuan nyt, että niin minä kuin aika moni muistakin sinulle vastanneista, keskittyi liikaa tuohon adhd-ongelmaasi eikä oikeastaan kommentoinut muuta. Tosin alkuperäisessä kirjoituksessasi (ja muissakin) korostit sitä kyllä itsekin. Minä en oikeastaan tunne adhd-ihmisen elämää, joten kysyn, että olisiko sinun mahdollista pohtia kaikkia muita osa-alueita elämässäsi niin, että jätät tavallaan koko adhd:n pois laskuista (vaikka todellisuudessa ei niin tietenkään voi tehdä ilman jotain tehokkaita lääkkeitä). Onko miehesi ollenkaan sellainen muutenkaan, jonka kanssa haluaisit elää? Voisitko saada hänen kanssaan aikaan keskustelun kaikesta muusta parisuhteeseenne liittyvästä kuin adhd:stäsi? Minusta miehesi viimeisen kirjoituksesi perusteella kuulostaa tosi itsekkäältä, kannattaakohan suhteeseen oikeasti panostaa?
 
Hei ap!
Ymmärrän miltä sinusta tuntuu, tai ainakin luulen niin.
Elämä on sellaista, ADHD ja muutkin vastaavat lievät (?)mielihäiriöt aiheuttavat monenlaista tuskaa.

Suuri kysymys on sekä itsellä, että muilla sama- kuinka voin olla näin normaali ja silti minussa on jotain vikaa? Mitkä asiat voin laittaa ADHD:n piikkiin ja mitkä johtuvat siitä, että olen näin laiska huonoitsekurinen mätä paskakasa, joka vain elää yhteikunnan siivellä vuodesta toiseen?

Ensimmäiset sanat monien suusta on, että ethän sinä tuolle itse mitään voi, ja seuraavassa lauseessa jo penätään, että entä jos sinä kuitenkin yrittäisi vähän enemmän, josko se sillä nollautuisi.

Ei se vain auta.

""Mieheni aina vain hokee minulle sitä, että ""miksi et vain voisi lähteä (hänen kanssa johonkin reissuun) ajattelematta mitään"".....""älä stressaa kaikesta. Tee niin hyvin, kuin pystyt"".""

Se että miehesi sanoo noin, kertoo siitä että hänellä ei ole ADHD:tä, vaan hän ajattelee tahattomasti ja vaistomaisesti varmaan että tahdonvoimalla tuostakin parannutaan.

Ehkä on hyväkin olla jokin ""linkki"" normaaleihin ihmisiin, mutta sinuna en juuttuisi tinkaamaan miehen kanssa loputtomiiin siitä kuinka tarkkaavaisuushäiriöinen olet. Jos hän ei sitä ymmärrä- mikä on muutenkin miehille tyypillistä- niin ei sitten. Sanot vaikka että ei muuten kiinnosta.

Sama homma mulla on miehen kanssa. Lisäksi, diagnoosi kun tuli, niin olin kahdenvaiheilla kertoako miehelle mitään, vai antaa hänen pitää minun persoonallisia puoliani minun omina piirteinäni, ilman että aletaan paperilla listaamaan mikä johtuu mistäkin. Hän on normaali työssäkäyvä ihminen, eikä sellaisen päähän mahdu, että joku ihminen ei voikaan tehdä asioita kuten hän.

Aina se tulee; ""Kyllä se siitä menee kun uskot vain itseesi.""
Hohhoijaa.
 
Kylläpäs kuulostit tutulta!!!

Sitä minäkin saan kuulla niin usein, että ""kyllä sä vaan osaat/pystyt jos vain haluat"" ja siinä tosissaan tulee sellanen olo, niinkuin olisi vain ""laiska paska"". Miehenikin kun on sellainen ihminen, että työ, kun työ, ei tuota juuri minkään näköstä stressiä, että työ hoidetaan ja sitä ei sen enempiä murehdita. Itsellä se kun on välillä yhtä vetistelyä, että ""teinköhän tänään kaikki niinkuin pitääkin ym. ym."" ja käy kaikki työhommat uudestaan mielessään läpi... oravanpyörä päässä.

Eli, tiedän tarkoin mitä miltä tuntuu.. eipä nii mukavalta :(
 
Kirjoittelin kyllä aika ""ADHD-painoitteisesti"", koska sehän pahentaa myös paljon näitä muita arkiaskareita..luonnollisesti. Sitä lähinnä hain, että vaikka ihan ""normiparisuhteessakin"" kummankin osapuolen pitäisi ottaa toisiaan huomioon, niin välillä tuntuu, että ehkä joissakin asioissa voisin tarvita vähän enemmänkin toiselta helppiä, että selviytyisi ja sitten, kun sitäkään vähää ei tule :(. Eipä se tosiaan meikäläisen ADHD:sta johdu, että mieheni on sellainen, kun on, mutta itselläni se on tietysti moninkerroin raskaampaa, kun näiden kaikkien asioiden lisäksi minulla on se ADHD. Olen ollut viimeaikoina maha aivan rikki tästä stressistä..vielä, kun pahan ärtyvänpaksusuolenkin omistan. Eipä ole viimepäivät mitään herkkua olleet, mutta maha taitaa hieman olla jo rauhoittumaan päin..onneksi.
 
Mulla on niin, että jos menen osapäiväiseen tai oikeastaan mihin tahansa työhön, niin myöhästyn vähintään muutamankerran, esim kun huoli painaa ei saa nukuttua viikkoon, joku avain menee hukkaan, ramppaan eteisessä edestakaisin saamatta itseäni organisoitua töihin..jännittää kun on saanut haukut edellisenä päivänä..jne

tai sitten töissä pomo alkaa haukkua, spottailee jotain virheitä joita olen tehnyt..
esim. unohtanut jonkun tavaran väärään paikkaan, vaikka olisin hyvällä palvelulla tuonut muuten 10 asiakasta firmaan lisää..

Ja kun työsuhde ei jatkukaan koeajan jälkeen, niin sukulaiset kyllä ""ymmärtää"" mutta SILTI: ""Pitäisiköhän sinun suhtautua siihen työhän eri tavalla, jos vaikka huomaisit paremmin asiat""

Tai:""ehkä pomo vaistosi, että et arvosta sitä työtä kovin paljon..kyllä sulla on vähän sellainen asenne muutenkin, että ei ole oikein sellaista otetta työhön kuin muilla. Jos vaikka heräisit aamulla aikaisemmin ""
 
Puhumattakaan siitä, että mies katsoo sillain vähän pitkään, kun aloitan innoissani uuden työn, eikä mene viikkoakaan kun tulen kotiin kertomaan että potkut tuli, tai valittamaan kun pomo alkaa piinaamaan ja seuraileen mun tekemisiä eritavalla kuin muita. Väkisinhän se miettii, että olisiko jossain sellainen nainen jolla olis KERRANKIN asiat hyvin...
 
""Aina se tulee; ""Kyllä se siitä menee kun uskot vain itseesi.""

Minusta tuo on kannustavasti sanottu,

""Hohhoijaa.""

mutta suhtautuminen on kyllä kovin negatiivinen!

Mitä miestenne pitäisi - sanoa, - tehdä, - mitä te haluatte ? Miten pitää puhua, että teistä tuntuu, että teitä ymmärretään?


 
Olet verbaalisesti ja kaikella tavalla lahjakas ihminen. Sen huomaa kaikesta. Et vaikuta lainkaan itsekkäältä, etkä turhautuneelta. Sinun parisuhteesi ei vaan jostain syystä toimi. Ehkä todella kaadat sairaudesta liikaakin tähän piikkiin. Onnellisissa olosuhteissa voisit kokea harmoniaa ja onnea, vaikka sinulla olisi mikä kirjainyhdistelmä tahansa.
Jos et tuota puhumista koko ajanole vaatimassa, on todella vahinko, että kohdallesi on sattunut pumumaton yksilöä. Se on äärimmäisen turhauttavaa ja tekee olon yksinäiseksi.

Mitäpä jos ennen lääkitystä hakeutuisitkin esim. perheasian neuvottelukeskukseen selvittelemään tätä vuorovaikutusongelmaa? Se ei maksa mitään. Apu on laadukasta.Minusta teissä kummassakaan ei ole vikaa, vika on on vuorovaikutuksen toimimattomuudessa.

Olet aivan loppuunajettu, etkä saa ymmärtämystä. Sinun pitää päästä rauhassa keskustelemaan asioistasi, sen verran koko suhteesi on debetin puolella. Onnea matkaan.
 
Se on silloin aika turhauttavaa, kun ihan todella parhaansa yrittää ja toinen kommentoi noin, että ""onnistut jos haluat"". Siinä vaiheessa, ei itse halua juuri mitään muuta, kuin sitä onnistumista ja laittaa itsensä ihan 101% likoon, niin se on silloin vähättelevän tuntuista..näin on näppylät :(
 
Poikamme käyttää sellaista tuotetta kuin Aapiskukko on todettu ja tutkittu olevan apua ADHD sekä toureten hoitoon on luontaistuote ja parantaa erityisesti keskittymiskykyä. Kokeile et voi ainakaan menettää mitään...
 

Yhteistyössä