Avioliiton merkitys lienee jokaiselle oma henkilökohtainen valinta, johon asennoidutaan eri tavoin. Naisena ajattelen itsekin ehkä niin, että saan olla oman rakkaan mieheni ikioma nainen enkä missään tapauksessa ajattele sitä huonona asiana, vaan päinvastoin siten, että nyt tällä hetkellä tunnen niin syvästi tuota miestä kohtaan, että olen valmis olemaan hänen naisensa. Ei kukaan voi antaa takeita siitä, että päädytäänkö eroon vai ei, mutta toisaalta mielestäni sekin on aika tekopyhää olla menemättä naimisiin, koska 50 % liitoista päätyy eroon, jolloin ei edes uskalleta ottaa riskiä. Minusta naimisiinmeno on myös hyvä tilaisuus järjestää kivat juhlat, joissa saa hyvää ruokaa, juomaa ja hauskanpitoa eikä sen tarvitse olla niin ryppyotsaista touhua. Minusta kyse on myös siitä, että kaksi aikuista täysipäistä ihmistä ovat niin rakkaudennälkäisiä toisiaan kohtaan, että haluavat osoittaa sen ihan julkisestikin ystävien ja sukulaisten edessä alttarilla. Toisaalta ymmärrän niitäkin, jotka päätyvät kahdestaan maistraattiin. En väitä, että oma ajattelutapani avioliitosta olisi mitenkään ainoa oikea tapa, vaan jokainen ajattelee näistä jutuista omalla tavallaan, mutta ajatusmallejaan voi yrittää muuttaa, jos ne häiritsevät liikaa.
En ole koskaan ajatellut, että avioliitto eroaisi juurikaan avoliitosta, sillä elämä jatkuu niissä ihan samalla tavalla. Avioliitto on ikäänkuin juridinen avoliitto. Henkisellä tasolla mikään ei muutu.
Ehkä kannattaa miettiä, että suhtautuuko ylipäätään kansallisiin instituutioihin samalla negatiivisella tasolla. Joku haluaa vapautta sillä, ettei halua kuulua kirkkoon, ei halua maksaa veroja, ei halua noudattaa nopeusrajoituksia, ahdistuu koulunkäynnistä jne.
Jokaisen pariskunnan kannattaa miettiä tarkkaan, mikä on se tapa elää, jotta kumpikin voi hyvin. Tiedän pariskuntia, joilla on omat asunnot (eivät juridisesti edes avoliitossa) ja toisaalta tiedän pareja, jotka ovat yhdessä 24/7 ja toisia pariskuntia, jotka harrastavat aktiivisesti kaikkea yksinään. Ei ole olemassa mitään yhtä ainoaa oikeaa tapaa. Jos toinen haluaa 24 h yhdessäoloa ja toinen taas haaveilee koko ajan yksinolosta, niin silloin jos kompromissi ei onnistu, niin kannattaa erota ja etsiä itselle sopivampi puoliso.
Minusta parasta on sanoa kumppanille, että vastaus "ehkä" voi tarkoittaa myös kielteistä vastausta, sillä kumppanillasikin on oikeus perheeseen, jos hän sitä haluaa. Raukkamaisinta on vain väistellä asiaa ja estää kumppania perustamasta perhettä, sillä moni haluaa oman ikäisensä kumppanin, jolloin nelikymppisellä miehellä saattaa olla huono onni 25-30 vuotiaiden naisten joukossa.
Moni sinnittelee normaalia keskivertoelämää vastaan. Ei avioliittoa, ei lapsia, ei sitoutumista yhteen paikkaan asuntolainan vuoksi, ei tylsää vakituista työtä, ei mitään, mikä viittaisi omien vanhempien keskiluokkaisuuteen. Toisaalta jokaisen tulisi miettiä, mistä asioista tulee onnelliseksi. Luulenpa, että moni kuitenkin löytää onnen elämän pienistä asioista ja sitä kautta moni on keskiluokkaisempi ja keskiverrompi kuin haluaakaan. Itselleni se onni on löytynyt omista lapsista. Nautin myös omasta pikkuruisesta asunnostani ja rahahuolet pitää poissa vakituinen työpaikka. Nuoruuden säpinä ja muutoksenhaku onkin vaihtunut huomaamatta rauhan ja seesteisyyden arvostamiseen. Kun ympärillä on rauhallista, on turvallista kapinoida tai irrotella pienin askelin.
Ehkä kannattaa miettiä, että millainen elämäsi olisi 5, 10, 15 tai 20 vuoden kuluttua, jos päätät elää ns. omaa elämääsi tai vaihtoehtoisesti noudatat miehen haluamaa linjaa.