S
sukkula
Vieras
Turha tulla vähättelee asiaa tai sanomaan että vika on meissä.
Vanhemmalla lapsista on erinäisiä sairauksia ja niiden myötä ongelmia vähän joka asiassa-> Tämä vaikuttaa kaikkien elämään. Jos molemmat lapset ovat samassa tilassa elämä on jatkuvaa stressiä(lapset riehuu, tappelee, isompi yllyttää,pienempi tekee perässä, ottaa mallia) Tällä hetkellä lapsi on Lastenneurologin hoidossa ja siellä on myös neuropsykologi yms ammaatilaiset. Mutta kasvatuksellisesti heilläkään ei ollut sen enempää annettavaa(vuodessa tulee toki kehitystä niin että elämä ei ole ihan yhtä vaikeaa kuin vuoden takaiseen verrattuna),mutta joka tapauksessa vaikka lapsi on iso hän vaatii jatkuvaa valvontaa(etenkin jos on muita lapsia).
Olemme siis päätyneet asumuseroon koska elämä koko perheenä on niin vaikeaa ja stressaavaa..eikä kyse ole meidän suhteesta vaan siitä miten kamalaa arki on, mikä tietysti heijastuu suhteeseemme koska pinna on kireällä. Nyt on helpompaa kun voidaan erottaa lapset, molemmat on yksin ollessaan suht helppoja. Joten kun toinen on isällä ja toinen äidillä puolet viikosta, ja vain puolet ollaan koko perheenä,niin homma toimii paljon paremmin.
En tiedä, pitäisikö sitä olla vihainen jumalalle,kohtalolle... vai mihin tämä oma aviha pitäisi kohdistaa? Lapset on syyttömiä tilanteeseen, koska eivät ole syyllisiä isomman ongelmiin, toisaalta en minäkään ole valinnut että saisin lapsen joka on erittäin haastava. En halua menettää miestä, mut ei me aikuiset jakseta aamusta iltaan vuodesta toiseen enään jatkuvaa härdelliäkään. Eli kai sitä on vaan sitten todettava yhteiselämä miehen kanssa oli tässä. Epäreilua ja surullista
Lääkitys joka auttaa lasta ja sitä kautta koko perhettä ei ole mahdollinen koska lääkekokeilun aikana ilmeni haittavaikutuksia,joiden vuoksi lapsi ei voinut jatkaa lääkitystä(Täytyy sanoa että nuo kuukaudet olivat elämäni helpoimmat kuukaudet, koska Lapsi oli rauhallinen,eikä mitään isoja ongelmia ollut).
Vanhemmalla lapsista on erinäisiä sairauksia ja niiden myötä ongelmia vähän joka asiassa-> Tämä vaikuttaa kaikkien elämään. Jos molemmat lapset ovat samassa tilassa elämä on jatkuvaa stressiä(lapset riehuu, tappelee, isompi yllyttää,pienempi tekee perässä, ottaa mallia) Tällä hetkellä lapsi on Lastenneurologin hoidossa ja siellä on myös neuropsykologi yms ammaatilaiset. Mutta kasvatuksellisesti heilläkään ei ollut sen enempää annettavaa(vuodessa tulee toki kehitystä niin että elämä ei ole ihan yhtä vaikeaa kuin vuoden takaiseen verrattuna),mutta joka tapauksessa vaikka lapsi on iso hän vaatii jatkuvaa valvontaa(etenkin jos on muita lapsia).
Olemme siis päätyneet asumuseroon koska elämä koko perheenä on niin vaikeaa ja stressaavaa..eikä kyse ole meidän suhteesta vaan siitä miten kamalaa arki on, mikä tietysti heijastuu suhteeseemme koska pinna on kireällä. Nyt on helpompaa kun voidaan erottaa lapset, molemmat on yksin ollessaan suht helppoja. Joten kun toinen on isällä ja toinen äidillä puolet viikosta, ja vain puolet ollaan koko perheenä,niin homma toimii paljon paremmin.
En tiedä, pitäisikö sitä olla vihainen jumalalle,kohtalolle... vai mihin tämä oma aviha pitäisi kohdistaa? Lapset on syyttömiä tilanteeseen, koska eivät ole syyllisiä isomman ongelmiin, toisaalta en minäkään ole valinnut että saisin lapsen joka on erittäin haastava. En halua menettää miestä, mut ei me aikuiset jakseta aamusta iltaan vuodesta toiseen enään jatkuvaa härdelliäkään. Eli kai sitä on vaan sitten todettava yhteiselämä miehen kanssa oli tässä. Epäreilua ja surullista
Lääkitys joka auttaa lasta ja sitä kautta koko perhettä ei ole mahdollinen koska lääkekokeilun aikana ilmeni haittavaikutuksia,joiden vuoksi lapsi ei voinut jatkaa lääkitystä(Täytyy sanoa että nuo kuukaudet olivat elämäni helpoimmat kuukaudet, koska Lapsi oli rauhallinen,eikä mitään isoja ongelmia ollut).