Ei jaksa enään

[Onneton mamma]

Olen elänyt avoliitossa mieheni kanssa lähemmäs 10vuotta, siihen aikaan mahtuu paljon iloa ja surua. Haaveemme toteutui kahdella ihanalla lapsella.
Olen hiukan vanhanajan tyyppiä, haluaisin naimisiin kun kihloissakin olemme olleet jo puolet yhdessä olo ajasta. Mies ei halua, ei tiedä syytä. Lapsiakaan ei halua lisää. Lisäksi puuttuu minun harrasteluun, ei saisi mennä tuntitolkulla päivässä. Itse hän näpertää ja touhuaa illat pitkät ulkona, kysymättä minulta haluaisinko mennä ulos, kaverille yms. teen töitä kodin ulkopuolella ja tuntuu että alkaa olla aika finaalissa tän mamman olot tässä torpassa.
Eilen hän musersi haaveeni suuresta perheestä ja lämminhenkisistä häistä, mitä me enään jatkamme, jos avioliiton satama ei häntä houkuta. Tuuliajolla olemme lopun elämäämme, en minä niin halua, satamaan olisi ihanaa päästä vihdoin. Ajattelemme tulevaisuudesta aivan toisin, hän saattaa saada työkomennuksen ulkomaille piakoin. Ei ole vaivautunut kysymään minulta olenko valmis jäämään kotiin kahden pienen lapsen kanssa... Taidan napista vaan turhasta...

 

[Onneton myös]

Tiedän tunteesi..täällä vähän sama tilanne mutta avoliittoa takanapäin vain puolet siitä mitä teillä. Mies haluaa kyllä lisää lapsia mutta ei naimisiin. Sanoo vaan ettei ole valmis..eikä tiedä parempaa syytä.. Ihmettelen vain että miksi sitten on valmis lisää lapsia hankkimaan!?
Taitaa omituisia olla nuo miehet.. Mutta kyllä minun mielestä sinunkin mielipidettä pitäisi kysyä jos on ulkomaille asti töihin menossa.. :/
Yrittäkää pystyä puhumaan asiat halki..alusta loppuun!!!! :hug:

 

[Tupla-Isukki]

Hei!

Itse en voi puhua ihan omasta kokemuksesta, kun olen naimisissa. Ja minulle naimisiin meno oli luonnollinen jatke vuotta aiemmalle kihlaukselle.

Toisille kuitenkin avoliitto voi olla se riittävä määränpää ja se jo tarkoittaa sitoutumista eikä avioliitto välttämättä siksi tunnu tarpeelliselle tai hyvälle ratkaisulle.

Sitten siitä ulkomaan työreissusta: voi olla että sinun miehesi ei siksi halua kysyä sinulta mielipidettä, että hän ajattelee, että sinulle ei riitä pelkkä mielipiteen esille tuominen vaan sillä mielipiteellä yrität vaikuttaa miehen matkaan. Esim. jos et halua miehen lähtevän ulkomaan työmatkalle, niin voit periaatteessa alkaa painostamaan miestä siihen että hän ei lähtisikään. Ehkä teidän välillä on luottamus tuossa suhteessa heikko ja sitä pitäisi vahvistaa. Pyrkiä vahvistamaan sitä, että kumpikin voi tehdä omat ratkaisunsa itse, vaikkakin toisen mielipiteen kuullen.

 

[Penninhyrrä]

Luin tuon viestisi moneen kertaan, enkä oikein tiedä mistä aloittaisin oman näkemykseni kirjoittamisen...

Sinä haluat naimisiin.Mies ei.Riitelette ilmeisesti tästä asiasta ja kirjoituksesi perusteella myös muista asioista.Pohdit lopuksi, että kannattaako suhdetta jatkaa.Ymmärsinkö oikein, että tämä asia on sinulle joko/tai?

Minä ehdotan, että unohdat hetkeksi avioliittoaikeet ja keskitytte suhteen kuntoonsaamiseen.Istutte ja keskustelette kaikista asoista, mitkä mieltä painaa.Ja kuuntelette toisialle.

Itse syyllistyin suhteessani jokunen aika sitten juuri siihen "minä haluan näin"-ajatteluun huomioimatta toista.Mieti millaisiin asioihin miehesi voisi taipua ja millaisiin sinä,koska molempien pitää tulla toista vastaan.

 

[harmaileva]

meillä tuo naimisiinmeno hommeli toisinpäin, mies haluaisi, mutta minä en!
haluan ehkä jokupäivä vihille, mutta en vielä vuosiin! se ei vain tunnu "mun jutulle". en ole ikinä haaveillut päivästä prinsessana, saati, että pukeutuisin valkeaan pitsihörhelöön tai että pitäisin "ihanaa" timanttia nimettömässäni.. minun on tosi hyvä näin, on ihana mies ja lapsi sekä oma mukava talo! en ole sitoutumiskammoinen tai epäile parisuhdettamme, lähipiirissäni ei ole edes avioeroja. en vain pidä häistä, niissä on tukalaa olla vieraana. morsiamenryöstöt, häävalssit, kakunleikkaamiset,hääleikit, joita suurin osa vieraista inhoaa eivät kuuluu suunnitelmiini! minusta on kornia luritella ikuisesta rakkaudesta ja sen ainoan oikean ihmisen löytämisestä, kun kuitenkin kohta eropaperit kolahtaa käräjille. ja milläs normaalituloinen maksaa pippalot, pankkilainallako?kauhea härdelli tuosta "elämäni ihanimmasta päivästä"..mulla se päivä on jo ollut, se oli päivä, jolloin lapsemme syntyi!! toiseksi ihanin oli, kun tapasin puolisoni, vai miksi häntä nyt kutsuisin, kun emme ole naimisissa : /
nyky-yhteiskunta se ehkä ajaa meidätkin joku "kaunis" päivä maistraattiin, sillä avioliiton kautta tulevaisuutemme on turvatumpaa ajatellen toisen mahdollista kuolemaa! se on ainoa syy, mikä saa meikämimmin taapertamaan ukon käsipuolessa tuomarin pakeille, mutta ei vielä B)

toivottavasti emme ole tuttavia ja sitä kautta saa kutsua mahdollisesti tuleviin häihisi, joihin miestäsi olet pakottamassa!

mutta siis, anna miehellesi aikaa miettiä tuota naimahommaa. ehkä hänellä on joku kaltaiseni syy, "vältellä"liittoa. miettiikö hän ehkä häiden kustannuksia, monethan ottavat häälainan ja maksavat sitä sitten vuosikaudet asunto- ja autolainojen rinnalla. miksi ette voi jatkaa avokkeina? eihän se papin aamen tuo siihen käytännön arkeen mitään uutta! yritätkö mahdollisesti itse paikkailla vajavaista suhdetta häähömpötyksellä ja siirtää/pakoilla ongelmien ratkomista häiden järjestelyyn?sillähän saisi about vuoden "ongelmatonta" aikaa. :\|

 

[Onneton mamma]

Kiitos kaunis kaikille jotka vaivauduitte jakamaan kirjoittamani.
Mistäs alkaisin jatkamaan asiaa...
Elikkäs, olen ollut suhteemme aika tietoinen siitä että hän voi joutua kauas kotoa töihin, mieltäni se ei ole painanut ja ymmärrän että se on hänelle tärkeää ja se siitä. Minä en pistä pahaksi jos hän päättää lähteä, en vingu ja vongu ja valita ja alista ja pakota olemaan kotona. Olen tukenut tähänkin asti sitä lähtöä sillä tiedän että se on hänelle suuri juttu, mutta kaikesta huolimatta olen odottanut sitä kommenttia jotta minulta kysyttäisiin, mitä mieltä minä olen, tuntuu kuin se olisi itsestäänselvyys että hänpä nyt menee ja sillä siisti. menkyyt.

Olemme puhuneet avioliitosta viimeisen vuoden aikana paljon. Mutta hän näkee asiat eritavalla kuin minä, luulen että hän on juuri sitä tyyppiä kenelle kaikki tämä ympärillä oleva on jo riittävä. Hänen mielestään ei ole tarpeen syventää liittoa. Pakkohan se on minun niin hyväksyä, jos ei niin ei. Sanoin vaan eilen, että meidän olisi pitänyt jutella silloin ammoisina aikoina mitä kumpikin suhteelta ja elämältä haluaa, jos olisin tiennyt ettei avioliitto kuulu siihen, en olisi kihloihinkaan mennyt.
Sanoin myös hänelle sen, että en odota vuosi tolkulla enää milloin haluat lisää lapsia, tai naimisiin tai milloin olet valmis antamaan minulle enemmän aikaa harrastuksiin. Olen vasta 25v. En halua elää elämääni toisen tahdon mukaan, en tietenkään voi pakottaa ja alistaa häntä johonkin mihin itse ei halua, ja sen sanoin myös hänelle.
Minusta vaan tuntuu, että unelmat tulevaisuudesta olivat hänen kämmenellään ja hän musersi ne, hetkessä. Olen miettinyt sitäkin, että jos joskus käy niin onnellisesti että hän kosii, olenko enää valmis menemän naimisiin vai tuleeko minulle tunne, että olen hänet siihen pakottanut ja alistanut...

Voi olla että olen liian tiukka, ja moni varmaan ajattelee että onpa hupsu akka kun tollasesta tirisee, jonninjoutavaa. Mutta se on minulle suuri asia. On vain vaikea alkaa elämään uudestaan, uusia tulevaisuuden kuva, joka ei vastaa omaani ollenkaan.

 

[Viuhti77]

\

Tiedän tunteesi..täällä vähän sama tilanne mutta avoliittoa takanapäin vain puolet siitä mitä teillä. Mies haluaa kyllä lisää lapsia mutta ei naimisiin. Sanoo vaan ettei ole valmis..eikä tiedä parempaa syytä.. Ihmettelen vain että miksi sitten on valmis lisää lapsia hankkimaan!?
Taitaa omituisia olla nuo miehet.. Mutta kyllä minun mielestä sinunkin mielipidettä pitäisi kysyä jos on ulkomaille asti töihin menossa.. :/
Yrittäkää pystyä puhumaan asiat halki..alusta loppuun!!!! :hug:

Oonkohan outo..en oo IKINÄ hinkunu naimisiin

MIkäköhän siin on?? Jos miehein kosii niin tottakai mie suostun ja hälle se OIKEESTI tarkottaa sitä että mennää naimisiin, mutta me ei mennäkkää kirkossa!! Onkohan teijjä miehet kirkkokammosia??

 

[Viuhti77]

\

Kiitos kaunis kaikille jotka vaivauduitte jakamaan kirjoittamani.
Mistäs alkaisin jatkamaan asiaa...
Elikkäs, olen ollut suhteemme aika tietoinen siitä että hän voi joutua kauas kotoa töihin, mieltäni se ei ole painanut ja ymmärrän että se on hänelle tärkeää ja se siitä. Minä en pistä pahaksi jos hän päättää lähteä, en vingu ja vongu ja valita ja alista ja pakota olemaan kotona. Olen tukenut tähänkin asti sitä lähtöä sillä tiedän että se on hänelle suuri juttu, mutta kaikesta huolimatta olen odottanut sitä kommenttia jotta minulta kysyttäisiin, mitä mieltä minä olen, tuntuu kuin se olisi itsestäänselvyys että hänpä nyt menee ja sillä siisti. menkyyt.

Olemme puhuneet avioliitosta viimeisen vuoden aikana paljon. Mutta hän näkee asiat eritavalla kuin minä, luulen että hän on juuri sitä tyyppiä kenelle kaikki tämä ympärillä oleva on jo riittävä. Hänen mielestään ei ole tarpeen syventää liittoa. Pakkohan se on minun niin hyväksyä, jos ei niin ei. Sanoin vaan eilen, että meidän olisi pitänyt jutella silloin ammoisina aikoina mitä kumpikin suhteelta ja elämältä haluaa, jos olisin tiennyt ettei avioliitto kuulu siihen, en olisi kihloihinkaan mennyt.
Sanoin myös hänelle sen, että en odota vuosi tolkulla enää milloin haluat lisää lapsia, tai naimisiin tai milloin olet valmis antamaan minulle enemmän aikaa harrastuksiin. Olen vasta 25v. En halua elää elämääni toisen tahdon mukaan, en tietenkään voi pakottaa ja alistaa häntä johonkin mihin itse ei halua, ja sen sanoin myös hänelle.
Minusta vaan tuntuu, että unelmat tulevaisuudesta olivat hänen kämmenellään ja hän musersi ne, hetkessä. Olen miettinyt sitäkin, että jos joskus käy niin onnellisesti että hän kosii, olenko enää valmis menemän naimisiin vai tuleeko minulle tunne, että olen hänet siihen pakottanut ja alistanut...

Voi olla että olen liian tiukka, ja moni varmaan ajattelee että onpa hupsu akka kun tollasesta tirisee, jonninjoutavaa. Mutta se on minulle suuri asia. On vain vaikea alkaa elämään uudestaan, uusia tulevaisuuden kuva, joka ei vastaa omaani ollenkaan.

nomut MIKSI sie tahot naimisiin?? No oisha siin tietyst sitte yks ja sama sukunimi, en tajua hää hömpätystä muuteska..ja tiijän että äiti vetää herneen nenään kun kuulee ettei häne tyttäresä mene naimisii kirkos..se nyt ei vain ola kaikille yli-iso asia mennä naimisiin!!

Jos teil kert menee hienosti muuten, ni miks rikkoa perhettä sentakia että sie tahot naimisii??

Ja jos sie tahot mennä harrastuksiis NIIN mene hyvä ihminen, senkun alotat niin sitte et oo alistunu enää!!

 

[hi-5]

\

Ajattelemme tulevaisuudesta aivan toisin, hän saattaa saada työkomennuksen ulkomaille piakoin. Ei ole vaivautunut kysymään minulta olenko valmis jäämään kotiin kahden pienen lapsen kanssa... Taidan napista vaan turhasta...

Olen samalla kannalla kuin aikaisemmin yksi kirjoittaja, joka kehoitti satsaamaan ensin suhteen kunnossapitoon ja sen jälkeen sitä häähommaa. Ehkä miehesi ei vain ymmärrä, miten tärkeä juttu sinulle on mennä naimisiin ja tarvii aikaa ymmärtää. Voihan se olla, että käy niin kuin tuttavilla; kun toinen puliso oli aikansa kosinut ja saanut jatkuvasti rukkasia, hän kyllästyi hommaan ja antoi olla. Tästä kummastuneena toinen puoliso alkoi kosimaan

Tuo ulkomaille lähtö on koko perheen homma, ei sitä voi mies vain itsekseen päättää. Olisiko kyseessä pitkä komennus, jolloin perhe lähtisi mukaan? Vai ajattelitko jäädä Suomeen lasten kanssa?

 

[Onneton mamma]

No kuten jo aikaisemmin sanoin, olen sen verta vanhoillinen,että kuvittelin meneväni naimisiin kihlattuni kanssa. Mutta nyt sitten emme mene ja piste.
Puhuimme taas asioista yön pimeinä tunteina ja sovimme että näillä eväillä eteenpäin mennään, meni syteen tai saveen. Kyllä minä tuota retaletta niin paljon rakastan, että periksi periaatteilleni annan sen verta ettei mennäa allikkoon.

Kyllähän mä harrastaisin, jos vaan joku kertos kuinka saan kaksi lasta hepankyytiin samaanaikaan kun mies ei suostu vahtimaan. Tallihommiin olen jo muksuja ottanut mukaan, aika homma jo sekin kun vahdit kahta 1v4kk siellä samalla kun lapioit paskaa pois karsinasta. Taitaa aina enempi olla suussa kun lantalassa.
Muut sukulaiset sen verta etäällä ettei niistä ole apua. Kaippa se on vaan tässäkin tyydyttävä hellan ja tiskialtaan väliin.

Mies voi olla puoli vuotta tai vuoden poissa. Ulkomaille en halua lähteä, jotenka sekin on varmaan sitten oma häpeä kun haluan jäädä kotiin, suomeen lasten kanssa. Elikkä turha valittaa kun on tiensä valinnut.

 

[hi-5]

\

Mies voi olla puoli vuotta tai vuoden poissa. Ulkomaille en halua lähteä, jotenka sekin on varmaan sitten oma häpeä kun haluan jäädä kotiin, suomeen lasten kanssa. Elikkä turha valittaa kun on tiensä valinnut.

Omasta kokemukseta voin kertoa, että jos suhde on kunnossa, ulkomailla olo vain vahvistaa sitä. Toki, jos ulkomaille muutto ei tunnu omalta asialta, niin huonohan sitä on tehdä itseään vastaan. Onko miehesi tosiaan valmis lähtemään ilman perhettä?

 

[Kuulehan]

:hug: Tiedätkö mitä minä vastaavassa tilanteessa tein?
Kihloissa oltiin oltu (mikä mielestäni tarkoittaa avioliittolupausta, olen sitten kuinka vanhanaikainen tahansa) pari vuotta ja aloin sen naimisiin menon perään kyselemään johon mies sanoi, että ei hän halua IKINÄ naimisiin.

No, minä otin sen kihlasormuksen pois ja sanoin, että en minä ala sitten mitään katteettomia lupauksia myöskään kanniskelemaan.

Kyllä se pahalta tuntui silloin, mutta olen jo monen monta vuotta osannut nauraa asialle. Naimisiin ei ole vieläkään "eksytty" vaikka samaa katonalusta asutetaan.

Minusta ihan tuntuu, että nykypäivänä se kihlaantuminen on vain miehille tai pojanklopeille kätevä tapa merkata "reviirinsä", että muut uroot näkevät jo kaukaa, että tuo on varattu (ja ymmärtäisivät olla lähestymättä) sekä ajatuksena lähinnä sitä tasoa, että: "Kai se nyt tuonkin kanssa on vähän aikaa tyytyväinen (ja hiljaa), onnesta ymmyrkäisenä."

Että se kihloihin meno on aika kepeää nykypäivänä (tuntuu siltä) eikä mitään niin vakavasti otettavaa.

Tiedän että sinusta tuntuu tällä hetkellä siltä, että maailma kaatuu :hug: (been there), mutta kun aikaa kuluu niin asia saa ihan uudet mittasuhteet.

Prinsessahääunelmat on jo kuopattu (tottahan niitä useampi nainen on jo pikkutytöstä haaveillut) ja nykypäivänä hupailen ajatuksella "likaiset työhaalarit päällä maistraattiin ruokatunnilla, todistajat talon puolesta, kenellekään ei kerrota".

Kyllä se siitä kuomaseni :hug:

Tuohon toiseen ongelmaan en oikein osaa mitään sanoa, enkä tiedä oliko edellisestäkään mitään apua :ashamed:

 

[Tuplamami]

Kiitos vaan kuulehan, mukava kuulla etten ole ainut joka painii saman asian kanssa. Itse olen ollut ilman kihlasormusta jo useamman kuukauden, ensin juuri äkäpäissään otin pois, mutta huomasin myös ettei sitä toinna työnkään puolesta pitää ettei hukkaannu.

Ja sittenpä olin fiksu ja filmaattinen, sanoin että eiköhän kuomaseni uusita kihlaus ja osteta timantin kera
Juups, leikki leikkinä. Mutta eikähän se tästä. Lapset kasvaa ja varttuu, pitää kiinni arjessa vaikka äidin maailma tuntuu välillä kaatuvan periaatteiden vuoksi. Mutta sellasta se vissiin tää parisuhde tuppaa olemaan, ylä-ja alamäkeä.

Kyllä mies on valmis meidät tänne jättämään :'( Oikein odottaa milloin puhelin soi. Onhan se suuri juttu hänelle, voi olla kyllä tosi suuri asia myös meille jotka jäämme tänne odottelemaan isiä kotiin. Onneksi sieltä pääsee välillä moikkaamaan kotosuomeen perhettä, ei nyt tartte olla koko aikaa ilman isiä.

Nää on vaan sellasia juttuja joiden kanssa pitää oppia elämään ja olemaan.

Juu ja tohon prinsessa-hää-humputus-touhuun, ei mulla ole ikinä ollut sellasta mielessä. Haluaisin sellaset kotihäät, lähisuku ja oma piha kukkineen...Ei mitään röyhelöitä ja höröstyksiä. Kaunista ja yksinkertasta.
Noh, äiti kyllä on hiukka (ehkä vielä mua enempi, miettikää nyt jos mä olen jo tämmönen ) harmissaan kun sanoin ettei nyt tule häitä sit meidän puolelta ainakaan ihan heti. Ainut tyttö kun olen, veljieni lisäksi, niin ehkä se on heidänkin haave ollut. Ja mieheni äitikin otti aika raskaasti kun taas ainut poika ei vie "morsmaikkua" vihille, mutta mutta...Tyynessä vedessä ne kalatkin kutee
Jeps, tää mamma painuu pehkuihin. On yöhuki takana ja ens yönä uudet kujeet... Tanke söön vaan kaikille tasapuolisesti vielä kerran!!

 

[vanhanaikainen]

minulle naimisiin meno oli jotenkin luonnollinen jatke sille että minä ja hän sitoudutaan toisiimme, ihan toistemme vuoksi (ei ollut vielä lapsia silloin). ´kun tosimielellä ollaan, olisin kyseenalaistanut itseni ja miehen tunteet jos itse tai mies ei olis halunut naimisiin. sitä olis ollut tunne, että tässä odotellaan "sitä oikeaa" ja sillä aikaa eletään yhdessä. tai että jompikumpi edelleen on epävarma valinnastaan.
päivä jona mies kosi, oli ikimuistoinen ja muistan aina sen hetken jona mies kertoi haluavansa viettää loppuelämänsä kanssani.
olen onnellinen että olen naimisissa miehen kanssa jonka kanssa haluan (en siis joudu) ja olen sitoutunut viettämämään elämäni tämän körilään kanssa.

 

[neuvoton äiti]

\

Kiitos kaunis kaikille jotka vaivauduitte jakamaan kirjoittamani.
Mistäs alkaisin jatkamaan asiaa...
Elikkäs, olen ollut suhteemme aika tietoinen siitä että hän voi joutua kauas kotoa töihin, mieltäni se ei ole painanut ja ymmärrän että se on hänelle tärkeää ja se siitä. Minä en pistä pahaksi jos hän päättää lähteä, en vingu ja vongu ja valita ja alista ja pakota olemaan kotona. Olen tukenut tähänkin asti sitä lähtöä sillä tiedän että se on hänelle suuri juttu, mutta kaikesta huolimatta olen odottanut sitä kommenttia jotta minulta kysyttäisiin, mitä mieltä minä olen, tuntuu kuin se olisi itsestäänselvyys että hänpä nyt menee ja sillä siisti. menkyyt.

Olemme puhuneet avioliitosta viimeisen vuoden aikana paljon. Mutta hän näkee asiat eritavalla kuin minä, luulen että hän on juuri sitä tyyppiä kenelle kaikki tämä ympärillä oleva on jo riittävä. Hänen mielestään ei ole tarpeen syventää liittoa. Pakkohan se on minun niin hyväksyä, jos ei niin ei. Sanoin vaan eilen, että meidän olisi pitänyt jutella silloin ammoisina aikoina mitä kumpikin suhteelta ja elämältä haluaa, jos olisin tiennyt ettei avioliitto kuulu siihen, en olisi kihloihinkaan mennyt.
Sanoin myös hänelle sen, että en odota vuosi tolkulla enää milloin haluat lisää lapsia, tai naimisiin tai milloin olet valmis antamaan minulle enemmän aikaa harrastuksiin. Olen vasta 25v. En halua elää elämääni toisen tahdon mukaan, en tietenkään voi pakottaa ja alistaa häntä johonkin mihin itse ei halua, ja sen sanoin myös hänelle.
Minusta vaan tuntuu, että unelmat tulevaisuudesta olivat hänen kämmenellään ja hän musersi ne, hetkessä. Olen miettinyt sitäkin, että jos joskus käy niin onnellisesti että hän kosii, olenko enää valmis menemän naimisiin vai tuleeko minulle tunne, että olen hänet siihen pakottanut ja alistanut...

Voi olla että olen liian tiukka, ja moni varmaan ajattelee että onpa hupsu akka kun tollasesta tirisee, jonninjoutavaa. Mutta se on minulle suuri asia. On vain vaikea alkaa elämään uudestaan, uusia tulevaisuuden kuva, joka ei vastaa omaani ollenkaan.

Olen sinun kanssani aivan samaa mieltä,ainut meidän ero on se että me olemme naimisissa,kun minä kosin.
Mutta meillä mies ei pidä sormusta sormessa, ellen minä sitä satakertaa muistuta!!!!!!
Meillä kanssa mies päättää ja suunittelee asioista,kysymättä välttämättä minun mielipidettä.
Minä kanssa haaveilen kolmesta lapsesta niin mies murkasi haaveni ja sanoi ettei lasta tule ja asia piti olla sillä selvä.
Meillä hellyyttä osoitetaan tosi harvoin ainoastaan silloin tällöin
Minä olen yrittänyt puhua ja puhua ja kirjoittaa mutta se ei auta meillä.
Voimia sinulle ja :hug:
T:sielun toveri

 

[Nalle]

miehen logiikkaan kuuluu: se mikä ei ole rikki, sitä ei tarvitse korjata. eli jos kaikki on hyvin avoliitossa, miksi mennä naimisiin. simppeliä logiikkaa.

 

[Onneton mamma]

No nyt se sit tapahtu, otettiin pahasti yhteen ja mies sano, että kerää kamas valittava ja tyytymätön akka. Ja niin tein, otin myös lasten kamat ja me lähettiin hiukka tuulettumaan... :'( :'(
P**ka tätä elämää...Että ottaa rankasti päähän!!!!! :'(

 

[tuulituisku]

\

No nyt se sit tapahtu, otettiin pahasti yhteen ja mies sano, että kerää kamas valittava ja tyytymätön akka. Ja niin tein, otin myös lasten kamat ja me lähettiin hiukka tuulettumaan... :'( :'(
P**ka tätä elämää...Että ottaa rankasti päähän!!!!! :'(

:hug: :hug: :hug:

 

[tinde]

Ja siitä lasten hoitamisesta. Yhdessähän ne lapset on tehty ja myös mies on velvollinen niitä hoitamaan. Eronneiden parien tapaamissopimuksenkin yksi pointti on se, että toinen vanhempi ei ole yksin vastuussa lapsista vaan myös toisen pitää kantaa kortensa kekoon.
Eli minusta vai isä käy töissä on hänen kotona ollessaan hoidettava lapsia yhtä paljon kuin äidinkin varsinkin vielä jos äitikin käy työssä. Myös lapset huomaavat jo hyvin nuorina, että keneen voivat luottaa ja keneen eivät. Miten voivat luottaa vanhempaan joka ei halua heistä huolta pitää edes muutamaa tuntia silloin tällöin.

 

[nickitön tälläkertaa]

heippa onnetonmamma!mitä sulle nykyään kuuluu? Meillä kans menee mieheni kanssa hiukan vastaavanlaisesti, ku teillä. Ollaan oltu 7.v. yhdessä, josta 6.v. asuttu yhdessä. 2 pientä lasta myös meillä. Mies ei antais mun harrastaa juur mitään, itse tykkää näpertää kaikkea pientä. Kihloissa ollaan (mä kosin ja ostin sormukset), naimisiinki menosta ollaan puhuttu. Mutta mies vaan ei jostain syystä halua naimisiin.
Ahdistaa todella tää tilanne \|O

 

[Onneton mamma]

Moro vaan,

No kyllähän se routa porsaan kotiin ajaa, eli kotia me tultiin. Aikasta tiukkaa keskustelua on tässä käyty, puolin ja toisin. Tällä hetkellä on aika seesteinen aika, mutta kaikki mitä on puhuttu ja sovittu...tais jäädä sille tasolle. Ajattelinpa vaan mielessäni, että antaapa olla. Jaksa samoja asioita vääntää sataan kertaan. Jotenkin vaan tuntuu, että pitää olla varpaisillaan koko ajan sanomisien kanssa. Ja pyytelemässä anteeks ja tekemässä mieliksi.
En tiiä kuinka kauan tätä jaksaa näin...Sanoin kyllä miehelle, että teen kaikkeni, kaikesta huolimatta että meidän perhe pysyisi kasassa. Tulen vastaan periaatteissani, mutta se vaatii myös häneltä sitoutumista ja vastaantulemista.
Kassellaan...
Ruskaista syksyn jatkoa kaikille, palataan.... :wave: