V
Vakkari harmaana
Vieras
Minulla on yksi tosi vanha ystävä. Koko tuttavuutemme ajan minusta on tuntunut, että hän vain käyttää minua sylkykuppinaan. On ollu myös aikoja, jolloin minun seurani ei ole kelvannut kun on ollut muitakin tarjolla. Ystävyytemme oli kauan aikaa sellaista, että hän puhui ja minä kuuntelin. Neuvojani pyysi, mutta tuskin koskaan niitä noudatti. Viimeisten vuosien aikana olen saanut enemmän itsetuntoa ja olen alkanut puhua omista asioistani hänelle. Ajoittain on tuntunut että meillä ihan normaali, hyvä ystävyys, jossa puhutaan ja kuunnellaan molemmin puolin, arvostetaan toisiaan. Nyt en ole enää sitä mieltä. Minulla on vaikeaa parisuhteessa ja ystäväni ei edes yritä nähdä asiaa minun näkökulmastani. Näkee meillä saman tilanten, mikä hänellä oli edellisessä suhteessaan, vaikka tilanne on aivan eri. Sillä on otsaa sanoa, että minun suunnitelmista menee pää pyörälle ja koko ystävyytemme ajan hänen luottamuksensa minuun on vähentynyt. Siis sitä mukaa kun olen alkanut pitää omia puoliani tässä ystävyydessä ja kieltäytynyt olemasta hänen lakeijansa.
Kaiken huippu, että nyt HÄN pistää ystävyytemme tauolle, koska minuun ei voi luottaa. Juuri kun minä tarvitsisin eniten tukea. Hänelle on niin kova paikka, etten tee juuri niin kuin hän sanoo, vaan haluan tehdä päätöksiä ajan kanssa. Ei kai ystävyyden pitäisi olla tällaista: painostamista, itsensä korostamista, lasketaan kuka käy enemmän kylässä, kuka tekee enemmän töitä ystävyyden eteen. Toinen ei näe mitään minun ponnisteluita tämän ystävyyden säilymisen eteen. Olen aina yrittänyt pitää häneen yhteyden, vaikka usein minusta on tuntunut, että minun olisi parempi ilman häntä. Usein olen miettinyt, että hän vetää minut mukanan oman masennukseensa ja silti yrittänyt tukea häntä.
Nyt hän sanoo, että "ite oon sen verran vahva yksilö että inhoan alistumista ja mua pännii toi sun saamattomuus ja se että valitat muttet tee asioille mitään. kuullaan sitten kun kasvatat ittelles munat ." Mulle ei ihan ensimmäisenä tulis mieleen kutsua tätä mielenterveysongelmista kärsivää ihmistä vahvaksi yksilöksi. Siihen suuntaan olen kuitenkin yrittänyt tukea häntä, kaikista ongelmistaan huolimatta. Ehkäpä lopetan tämän asian vatvomisen tähän.
Minä en tällä kertaa ole se, joka ottaa sitten pitkän ajan kuluttua yhteyttä ja kyselee nöyränä, että ollaanko vielä ystäviä.
Kaiken huippu, että nyt HÄN pistää ystävyytemme tauolle, koska minuun ei voi luottaa. Juuri kun minä tarvitsisin eniten tukea. Hänelle on niin kova paikka, etten tee juuri niin kuin hän sanoo, vaan haluan tehdä päätöksiä ajan kanssa. Ei kai ystävyyden pitäisi olla tällaista: painostamista, itsensä korostamista, lasketaan kuka käy enemmän kylässä, kuka tekee enemmän töitä ystävyyden eteen. Toinen ei näe mitään minun ponnisteluita tämän ystävyyden säilymisen eteen. Olen aina yrittänyt pitää häneen yhteyden, vaikka usein minusta on tuntunut, että minun olisi parempi ilman häntä. Usein olen miettinyt, että hän vetää minut mukanan oman masennukseensa ja silti yrittänyt tukea häntä.
Nyt hän sanoo, että "ite oon sen verran vahva yksilö että inhoan alistumista ja mua pännii toi sun saamattomuus ja se että valitat muttet tee asioille mitään. kuullaan sitten kun kasvatat ittelles munat ." Mulle ei ihan ensimmäisenä tulis mieleen kutsua tätä mielenterveysongelmista kärsivää ihmistä vahvaksi yksilöksi. Siihen suuntaan olen kuitenkin yrittänyt tukea häntä, kaikista ongelmistaan huolimatta. Ehkäpä lopetan tämän asian vatvomisen tähän.
Minä en tällä kertaa ole se, joka ottaa sitten pitkän ajan kuluttua yhteyttä ja kyselee nöyränä, että ollaanko vielä ystäviä.
