E
Ei perinnöksi katkeruutta, kiitos!
Vieras
Usein sanotaan, että lasten takia pitäisi pysyä yhdessä, mutta onko se aina oikea ratkaisu?
Tietenkään liian helpolla ei pitäsisi luovuttaa ja suhteen voi saada toimimaan, mutta ei loputtomiin kärvistellä suhteessa jossa kumpikaan ei viihdy ja joka tuottaa vain masennusta ja pahaa oloa.
Lapset kyllä näkevät, jos vanhemmat voivat huonosti ja kärsivät siitä vielä enemmän. Paha olo voi olla myös tavallaan tarttuvaa.
Ennen kuin omat vanhempani erosivat, oli äitini masentunut tai minusta ainakin näytti siltä. Se masensi minutkin ja johti itsesyytöksiin. Äitini on saanut minut hyvin nuorena ja silloin, kun hän voi huonosti ajattelin, että hän on vain minun takiani isäni kanssa. Tunsin olevani syylinen hänen ongelmiinsa ja pilanneeni hänen elämänsä. Nyt tietysti tiedän paremmin, mutta masennukseen olen yhäkin taipuvainen ja erityisesti omiin suhteisiin se tuntuu vaikuttavan. Kun sitten aloin itsekkin seurustelemaan 18 vuotiaana ja olin hyvin rakastunut, huomasin kuitenkin vähäväliä ajattelevani, että minusta tulee kuitenkin jonainpäivänä katkera, jos olen hänen kanssaan. Tuntui kuin takaraivooni olisi jumittumnut ajatus, että rakkaus ja parisuhde on jotain mikä pilaa elämän.
Lapsille pitäisi pyrkiä antamaan positiivinen kuva parisuhteista yleensä vaikka oma ei olisi onnistunutkaan. Älkää vanhemmat tartuttako katkeruuttanne lapsiinne, koska se voi pilata heiltä jotain erityistä. Oma äitini ei onneksi nyt jälkeenpäin ole enään mitenkään katkeran oloinen ja vanhempani ovat hyvissä väleissä. Jotkus muut läheiset kyllä jaksaa vieläkin jankuttaa avioliiton kurjuutta jne. Niin se oma parisuhteeni...Se on päättynyt. Minun pahaan olooni (masennukseen ehkä), joka ainakin jossain määrin johtui uskon puutteestani. Pitäisi opetella luottamaan ja uskomaan. Nyt vain harmittaa. Omia vanhempiani en tietenkään syytä, mutta vanhempien ihmisten asennetta yleensä tuntuu ikävältä. Tuntuu, että olen saanut kuulla liikaa jankutusta kurjasta elämästä ja neuvoja: ""Älä vain koskaan ota miestä itelles."" Pitääkö meidät masentaa jo nuorena?
Tietenkään liian helpolla ei pitäsisi luovuttaa ja suhteen voi saada toimimaan, mutta ei loputtomiin kärvistellä suhteessa jossa kumpikaan ei viihdy ja joka tuottaa vain masennusta ja pahaa oloa.
Lapset kyllä näkevät, jos vanhemmat voivat huonosti ja kärsivät siitä vielä enemmän. Paha olo voi olla myös tavallaan tarttuvaa.
Ennen kuin omat vanhempani erosivat, oli äitini masentunut tai minusta ainakin näytti siltä. Se masensi minutkin ja johti itsesyytöksiin. Äitini on saanut minut hyvin nuorena ja silloin, kun hän voi huonosti ajattelin, että hän on vain minun takiani isäni kanssa. Tunsin olevani syylinen hänen ongelmiinsa ja pilanneeni hänen elämänsä. Nyt tietysti tiedän paremmin, mutta masennukseen olen yhäkin taipuvainen ja erityisesti omiin suhteisiin se tuntuu vaikuttavan. Kun sitten aloin itsekkin seurustelemaan 18 vuotiaana ja olin hyvin rakastunut, huomasin kuitenkin vähäväliä ajattelevani, että minusta tulee kuitenkin jonainpäivänä katkera, jos olen hänen kanssaan. Tuntui kuin takaraivooni olisi jumittumnut ajatus, että rakkaus ja parisuhde on jotain mikä pilaa elämän.
Lapsille pitäisi pyrkiä antamaan positiivinen kuva parisuhteista yleensä vaikka oma ei olisi onnistunutkaan. Älkää vanhemmat tartuttako katkeruuttanne lapsiinne, koska se voi pilata heiltä jotain erityistä. Oma äitini ei onneksi nyt jälkeenpäin ole enään mitenkään katkeran oloinen ja vanhempani ovat hyvissä väleissä. Jotkus muut läheiset kyllä jaksaa vieläkin jankuttaa avioliiton kurjuutta jne. Niin se oma parisuhteeni...Se on päättynyt. Minun pahaan olooni (masennukseen ehkä), joka ainakin jossain määrin johtui uskon puutteestani. Pitäisi opetella luottamaan ja uskomaan. Nyt vain harmittaa. Omia vanhempiani en tietenkään syytä, mutta vanhempien ihmisten asennetta yleensä tuntuu ikävältä. Tuntuu, että olen saanut kuulla liikaa jankutusta kurjasta elämästä ja neuvoja: ""Älä vain koskaan ota miestä itelles."" Pitääkö meidät masentaa jo nuorena?
