(ei otsikkoa)

[uupunut]

Hei,

Etsin lähinnä kohtalotovereita. Odotamme vauvaa syntyväksi alle parin kuukauden sisällä. Lapsi on ensimmäinen miehelleni ja minulla on ed. suhteesta iso lapsi.
Olemme jo lähes nelikymppisiä.
Reilun parin vuoden suhteemme on ollut myrskyisä, mutta yhdessä on pysytty. En enää tiedä rakastaako hän minua, mutta tunteitaan hän ei näytä. Yleensä kun nostan kissan pöydälle hän pakenee tilanteesta.
Hän on aikaajoin ollut kiukkuinen ja äreä ja sulkeutuu omiin oloihinsa. Naputtelee tietokonetta, tuijoittaa tv:tä tai lukee kirjaa.Syytä en tiedä. Hän ei puhu mitään.
Eilen kyselin, että kaipaako hän omaan oloonsa (hän on siis ollut sinkku koko elämänsä ennen minua..) ja kyllä hän myönsä. Hän sanoi, ettei ole tuntenut isällisiä tunteita ollenkaan (tunteeko miehet raskausaikana ?) ja häntä vaivaa koska hän ei ole osanut ottaa omaa paikkaansa tässä perheessä, jossa kaikki on minun: asunto, kalusteet jne..Hän ei tunne olevansa kotonaan.
Toisaalta minua suorastaa vitutti tuo itkuvirsi. Uhittaa, että painukoon yksiöönsä asumaan tietokoneensa ja pleikkareittensa kanssa. Sittenpähän näkee mitä menettää. Koen hänen tuntemuksensa ja mökötyksensä äärimmäisen itsekkäiksi. Vain ihminen, joka on elänyt lähes koko aikuisikänsä yksin voin olla noin itsekäs, mutta toisaalta minua kauhistuttaa, että jos hän oikeasti lähtee. Jään yksin lapsen ja vauvan kanssa. Tiedän, että siitäkin selviän, mutta varmasti katkeroidun tosi pahasti.

Toisaalta en halua, että hän jää tänne vasten tahtoaan. Ilman rakkautta ei ole mitään.

Tällainen vuodatus...Kaikissa perheissä ei odoteta pupunkuvat silmissä syntyvää lasta... vaikka minäkin sitä olisin tälläkertaa todella toivonut..

 

[KK]

Hei! Ymmärrän tuskasi ja huolesi. Raskausaikana kun erityisesti kaipaa sitä toisen rakkautta, huomiota ja läheisyyttä.

Miespuolisen ystäväni analysoi näitä miehisiä ajatuksia minulle kerran (hänellä neljä lasta), ja hän kertoi, että miehet usein saattaa enemmänkin ajatella käytännön asioita kuin sitä tulevan äidin olotilaa, fiiliksiä jne. Esim. miten elämä muuttuu, pärjätäänkö taloudellisesti, mitä pitää hankkia, osaanko olla isä, kasvavatko tunteet lasta kohtaan, miten elämä muuttuu jne. Miehiäkin voi tuleva pelottaa ja huolestuttaa ja kun he eivät tunne vauvaa omassa kehossaan, heille asia ei välttämättä edes konkretisoidu ennen vauvan syntymää, toisin kuin meille, kun tunnemme oman kehon muutokset, vauvan potkut jne.

Toisaalta ymmärrän miestäsi, jos hän tuntee olonsa ulkopuoliseksi, jos olette sinun asunnossa ja kaikki kalusteet ja tavarat ovat sinun. Olisiko teillä mahdollisuuksia laittaa teidän yhteiseen kotiin myös hänelle kuuluvia ja tärkeitä asioita?

Omakaan tilanteeni ei tällä hetkellä ole kovin ruusuinen, hyvää vauhtia näyttämässä siltä, että olen jäämässä yksin tämän vauvan kanssa....

Voimia sinulle ja toivottavasti tilanteenne muuttuu paremmaksi!

 

[: )]

Monen miehen on kai paljon vaikeampi suhtautua raskauteen etenkin ensimmäisellä kerralla. Se ei ole heille niin konkreettinen kokemus kuin naiselle ja tilanne voi jäädä etäiseksi. Oma miehenikään ei esikoista odottaessani liiemmin noteerannut odotusta ja myönsi lähinnä pelkäävänsä miten vauva muuttaa elämää - hänen oletuksensa oli että huonompaan suuntaan, vapauden menetystä ym. Sanoi joskus miettineensä sitäkin ettemme hankkisi lasta, mutta suostui kun asia oli minulle tärkeä. No aikanaan kun lapsi syntyi niin yllättäen miehestäni kuorituikin varsinainen super-isä jolle lapsi on tärkeintä maailmassa. Ja nyt toista odottaessamme hän sanoo että vasta nyt hän osaa todella odottaa ja nauttia odotuksesta.

Vaikka odotus olisikin pupunkuvaton, vauvaelämästä voi silti sitä tulla - toivottavasti teillekin kävisi näin!

 

[Martsu 19]

Hei.. Itse odotan esikoistani ja tämä on mieheni kolmas, joten tuntuu että ottaa raskauteni vähän itsestäänkin selvänä asiana.
Koen olevani aika ajoin hyvinkin yksin raskauteni kanssa. Mies melkein asuu uudella yrityksellämme, joten aikaa minulle ei juuri ole. Äitini ja siskoni asuvat tässä naapurissa melkein, ja toki ovat iloisia ensimmäisestä lapsenlapsesta, mutta tuntuu että niidenkin käyminen luonani on omien asioittensa purkamista ja puhumista.

Olen hieman jopa kateellinen niille pariskunnnille, jotka osallistuvat kaikenlaiseen neuvolan järjestämään toimintaan. Itsekin haluaisin osallistua, mutta yhdessä mieheni kanssa, only in my dreams. Ja koska tämä on mieheni kolmas, onhän käynyt jo neuvoiloissa mukana aikaisempien lasten kanssa, joten on ennestään tuttua. Eli siis eikai tarvitse osallistua kolmannenkaa. Minulle ensimmäinen, joten olisi tärkeää että saisi tukea ympärilleen. Perheeni ei ole niin läheinen, että voisin näistä asioista keskustella heidän kanssaan.

Neuvolan täti on 50-vuotias, joten keskustelumme on hyvin pinnallista verenpaine ok, sydänäänet ok jne.. Jotenkin en koe, että voin hänellekkään avautua. Siis olo on hyvin yksinäinen...Toivon, että en katkeroidu myöskään, haluaisin niin että pystyisin olemaan onnellinen sitten kun lapsi syntyy ja nauttimaan siitä. Mutta onhan selvää, että jos parisuhteesa ei kaikki ole kunnossa, ymmärrys, niin vaikuttaahan se kaikkeen.

Vähän helpottaa kun sai purettua oloa edes tänne, mutta siis alkuperäiselle että olet yksin on täälläkin muita, joilla ei ole niin ruusuista kuvaa enään perhe-elämästä. Toivon sinulle jaksamisia, ja kaikesta huolimatta hyvää odotusta. Toivotaan että noi miehet heräävät tosta itsekeskeisyydestään...

 

[martsu]

nosto