Ei tämä niin ihanaa ollutkaan

[äippä]

Olen jo monta vuotta halunnut perheeseemme toisen lapsen. Myös mieheni on sanonut, että vauva olisi toivottu. Yrittämisestä huolimatta en kuitenkaan tullut raskaaksi ja viime keväänä minulta jouduttiin vielä kasvaimen takia poistamaan toinen munasarja. Olin kauhuissani. Pelkäsin, että en enää ikinä saisikaan lasta. Tosin kuitenkin kävi. Hyvin pian kuitenkin aloin odottaa ja jotenkin oletin, että nyt kaikki muuttuu kerralla hyväksi taas.
Ei muuttunut. Olen edelleen huolissani, eikä pitkään jatkunut pahoinvointi ja väsymys helpota asiaa. Tunnen itseni vanhaksi ja sairaaksi, vaikka olen vain raskaana. Mieheni on lähes koko ajan töissä ja tuntuu muutenkin suorastaan välinpitämättömältä minua ja raskautta kohtaan. Olen yksin kaikkien inhottavien ajatusteni kanssa ja minua suorastaan pelottaa, miten pärjään sitten kun vauva syntyy. Entä jos minä en pysty sitä hoitamaan tai teen jotain väärin? Tuntuu jotenkin omituiselle, että ihmiset ympärilläni ovat raskaudestani enemmän innoissaan kuin minä itse. Yritän vain väkisin hymyillä kun minua onnitellaan. Ei tämän näin pitäisi olla, minun pitäisi olla onnellinen toivotusta raskaudestani ja tulevasta uudesta perheenjäsenestä.

 

[Masunkasvattaja]

Hei!

Minulla on menossa raskaus pitkän lapsettomuuden ja hoitokertojen jälkeen. Kun alkuraskaudesta kärsin jatkuvasta pahoinvoinnista tuli minullakin kaikesta odottamisesta/yrittämisestä/toivomisesta huolimatta sellainen olo että haluanko minä tätä nyt kuitenkaan ja tämmöistäkö tämä nyt on... Minulla myös pyöri mielessä ne sanonnat että raskaana nainen on hehkeimmilään. Minusta tuntui silloin että olin aivan räjähtäneen näköinen ja oma turvonnut vartalokin tuntui aivan oudolta. Mieheni oli myös vaikea ymmärtää kuinka huono olo minulla olikaan ja tuli turhaa riitaa mm. siivoamisesta. Ihan noita samoja fiiliksiä välinpitämättömyydestä tuli minullekin silloin mieleen.

Lisäksi edelleenkin on läsnä jatkuva pelko siitä jatkuuko raskaus ja onko sikiö masussa vielä elossa. Raskaudesta ei oikein uskalla iloita eikä oikein uskalla ostaa äitiysvaatteita saatika sitten vauvalle mitään.

Sinullakin on taustalla viime keväältä aika traumaatiinen asia: kasvaimen poisto joka vielä vaaransi mahdollisuutesi saada toisen lapsen. Usein lapsettomillakin kriisi lapsettomuudesta ja monet lapsen saamattomuuteen liityvät pelot saattaavat laueta vasta sitten kun tilanne on ns. ohi eli lapsi onkin tulossa/syntynyt.

Minulla ajatukset kirkastuivat kun pahoinvointi hellitti ja aloin "tottua" raskaana olemiseen ja mahan kasvuun. Lisäksi keskustelimme mieheni kanssa asiasta perusteellisesti ja kerroin hänelle miltä minusta tuntuu. Miehet kun eivät useinkaan osaa lukea mitään vihjeitä vaan heille kannataa sanoa suoraan. Jos alkaa tuntua liian raskaalta ja huoli painaa liikaa kannattaa asia ottaa neuvolassakin puheeksi.

Toivotan sinulle parempaa vointia ja tsemppiä. Et varmasi ole ajatustesi kanssa yksin ja on aivan normaalia että raskauteen liittyy negatiivisiakin ajatuksia.

 

[Väsynyt]

Heippa! Ja myötätunto rutistukset molemille.
Ihanaa kun ei ole yksin tämän masennuksen kanssa. Itse en ole mitään traumaattista joutunut kokemaan, mutta silti olen ollut masentunut tämän alkuraskauden ajan. Olen voinut todella huonosti ja väsymys vaivaa jatkuvasti. Monesti olen jo miettinyt, että haluanko tätä edes? Itsesääli ajatuksissani olen jo syyllistänyt tätä kohdussani kasvavaa pienokaista elämäni pilaamisesta. Itkeskellen olen kaivannut viime kesää, jolloin olin vielä "vapaa". Tunnen, että raskaus on kahlinnut minut tähän väsymykseen ja huonoon oloon. Harrastuksista ja ystävien tapaamisesta olen joutunut luopumaan, kun en vaan yksinkertaisesti jaksa.
Onneksi olen saanut jonkun verran myötätuntoa, mutta myös paljon on tullut kommentteja, että ei se nyt noin vaikeaa voi olla. Että en minäkään silloin kun ensimmäistä odotin ollut noin väsynyt ja kyllä sun nyt täytyy vaan ryhdistäytyä! Kamalinta on, kun oma äitini on myös sitä mieltä, ettei minun kuuluisi tuntea näin.
Miehelleni olen asiasta puhunut, mutta hän ei jotenkin voi käsittää, että miten se paha olo voi jatkua viikosta toiseen. On kyllä aina myötätuntoinen, kun sanon voivani pahoin, mutta unohtaa sen taas hetkessä ja sitten ihmettelee miksi olen niin nurinkurinen.
Kyllähän minä oikeasti haluan tämän pienokaisen ja varmasti tulen rakastamaan sitä enemmän kuin mitään maailmassa. Mutta nyt en jaksa.

 

[*Leea*]

Moi,

Tutulta tuntuu. Mulla toinen lapsi myös tulossa, pahoinvointi ja väsymys jatkuvat kamalina viikolla 25 tai 26, en edes muista mikä viikko on menossa...

Ekaa lasta odottaessani tunsin, että kaikki on turhaa ja inhottavaa. MIes ei pystynyt (eikä pysty nytkään) tajuamaan kaikennielevää pahoinvointia... varmasti kuvittelee minun tarjoavan sitä tekosyyksi kaikkeen. Ekan kanssa pahoinvointi tosin loppui "jo" viikolla 19. Ekalla kerralla vartalon kasvaminen oli kamalaa katsottavaa, häpesin suorastaan raskauttani alussa. Nyt toisella kerralla leviän vaan lisää. En todellakaan tunne "olevani hehkeimmilläni"...

Onneksi terve pikkupoika on seurana, niin on päivisin tekemistä ja "seuraa". Ekassa raskaudessa jouduin työuupumuksen ja masennuksen vuoksi sairaslomalle jo viikolla 25, ja kotona hajotin yksin päätäni ilman ketään seurana tai ymmärtäjänä. Kaverini ovat lapsettomia ja vanhempani kaukana, mies paljon töissä. Jouduin lopulta mielisairaalaan viimeisiksi viikoiksi.

Tämä syvä masennus oli elämäni kamalin kokemus, ja pelkäsin toista raskautta tosissaan... mutta nyt menee kuitenkin jo paremmin eikä merkkejä masennuksen uusimisesta ole. Epäilevät, väsyneet ja itsensä yksinäisiksi tuntevat äidit, ette todellakaan ole yksin!

Lopulta aurinko paistaa risukasaan, kunhan vauvaan tutustuu ja kotona olemiseen sopeutuu. Aikaa se ottaa, minä kiirehdin liikaa ja pidin itseäni jotenkin viallisena kun ei mikään tuntunut hyvältä. Nyt olen opetellut olemaan kiirehtimättä ja tuntematta syyllisyyttä ja velvollisuudentunnetta koko ajan. Äitinä oleminen on kuulkaa ihan tarpeeksi

Voikaa hyvin, paremmin ainakin

 

[Tsemppiä]

Itselläni leikattiin vuosia sitten myoman yhteydessä myös pala munasarjasta (myoma oli kohdun ulkopuolinen ja kiinni munasarjassa). Ihmettelin jatkuvaa itkuisuuttani ja sitä miten mikään ei ilostuttanut ja olin täysin luonteelleni jatkuvan paijaamisen (ei mitään seksuaalista vaan välittämisen tarvetta) tarpeessa. Vasta jälkeenpäin olen ajatellut että hormonithan todella tippuivat alas tuon leikkauksen yhteydessä. Parin vuoden kuluttua elämä vasta alkoi maistua entiseltään. Nyttemmin ultrassa on todettu ettei koko leikkauksesta ole mitään näkyvissä, munasarjat kun osittain poistettuna ottavat ja kasvavat takaisin kuosiinsa. Minulle oli käynyt juuri näin. Näin jälkeenpäin harmittaa kun en ymmärtänyt mennä lääkäriin, varmastikin olisin pienen hormonitujauksen avulla kärsinyt paljon vähemmän tuosta "mikä minun on" -fiiliksestä.

Sinä olet raskaana mutta saattaahan olla silti niin että samasta hommasta on sinunkin kohdallasi kyse. Raskaana ollessa voi varmastikin joitakin asiaa auttavia luontaistuotejuttuja syödä. Ota terveyskaupasta selvää. Mieliialaan vaikuttaa ainakin B-vitamiini ja sitten tuohon hormoonitasoon yleensäkin kaikki, mitä vaihdevuosiin suositellaan, kuten pellavaöljy ja siemenet, soija, mutta raskaana ollessa varmastikin näiden kanssa saa olla tarkkana ja tarkistaa mitä voit syödä jne. Muistaakseni juuri pellavaa ei suositella...

Kun saat itsellesi syyn (se ei ole välttämättä raskaus vaan juuri tuo leikkaus joka tekee sinut kuin vaihdevuotiseksi) niin selviät ajatuksinesi hieman paremmin, mutta mene lääkäriin ja kerro olostasi. Miehesi muuten tuskin on käytökseltään muuttunut, mutta olosi vuoksi tarvitsisit normaalia enemmän paijaamista. Sano se hänelle

Tsemppiä!

Olen jo monta vuotta halunnut perheeseemme toisen lapsen. Myös mieheni on sanonut, että vauva olisi toivottu. Yrittämisestä huolimatta en kuitenkaan tullut raskaaksi ja viime keväänä minulta jouduttiin vielä kasvaimen takia poistamaan toinen munasarja. Olin kauhuissani. Pelkäsin, että en enää ikinä saisikaan lasta. Tosin kuitenkin kävi. Hyvin pian kuitenkin aloin odottaa ja jotenkin oletin, että nyt kaikki muuttuu kerralla hyväksi taas.
Ei muuttunut. Olen edelleen huolissani, eikä pitkään jatkunut pahoinvointi ja väsymys helpota asiaa. Tunnen itseni vanhaksi ja sairaaksi, vaikka olen vain raskaana. Mieheni on lähes koko ajan töissä ja tuntuu muutenkin suorastaan välinpitämättömältä minua ja raskautta kohtaan. Olen yksin kaikkien inhottavien ajatusteni kanssa ja minua suorastaan pelottaa, miten pärjään sitten kun vauva syntyy. Entä jos minä en pysty sitä hoitamaan tai teen jotain väärin? Tuntuu jotenkin omituiselle, että ihmiset ympärilläni ovat raskaudestani enemmän innoissaan kuin minä itse. Yritän vain väkisin hymyillä kun minua onnitellaan. Ei tämän näin pitäisi olla, minun pitäisi olla onnellinen toivotusta raskaudestani ja tulevasta uudesta perheenjäsenestä.

 

[äippä]

Nimim. Tsemppiä
Olet aivan oikeassa. Myös minulla oli ihan vaihdevuosioireita leikkauksen jälkeen ja kysyinkin niihin lääkäriltä apua. Lääkäri kuitenkin totesi, että hormonit tasapainottuvat ajan kanssa. Niin kai sitten, mutta jotenkin vain alakuloiset ajatukset ovat jääneet päälle. Pelottaa myös se, jos kasvain vaikka uusiutuu raskausaikana. Paijaamisen tarpeessa myös olen, mutta miehestä ei ole paijaajaksi eikä oikein tueksi muutenkaan.

Pitää kuitenkin ottaa nämä asiat puheeksi neuvolassa, vaikka siellä on aina muutenkin n. sata asiaa selvitettävänä.

Kiitos myös muille vastanneille. En tunne enää itseäni ihan yhtä hulluksi. Ihan vaan silleen sopivasti hulluksi .

 

[tuutikki81]

Löytyihän täältä kohtalotovereita.. Olen jo ajatellut, että olen huono ihminen, kun ajattelen useimmiten negatiivisesti raskaudestani.. Tuntui, kuin olisin omaa tekstiäni lukenut, kun luin kirjoituksesi " Väsynyt ".. Musta tuntuu kans, että olen menettänyt "vapauteni" eikä mikään ole niinkuin ennen oli. En jaksa harrastaa enkä nähdä ketään.. sänky ja tv ovat olleet parhaat ystäväni viimeiset 2 kuukautta. Tuntuu, että olen ulkopuolinen omassa elämässäni, tuntuu, että raskaus rajoittaa kaikkea mitä haluaisin tehdä.. Tai siis se huono-olo rajoittaa..

Neuvolassa puhuin tänään miten mua ärsyttää se, kun kaikki muut ovat niin innoissaan mun raskaudesta ja itseä lähinnä ajatus ärsyttää. Kuulemma ihan sallittua tuntea niin eikä sitä pidä hävetä.. Kuulemma iloksi muuttuu, kun pahaolo ja väsymys hellittää..

Silti kummastuttaa, koska tää raskaus oli molempien toive ja harkittu.. Mun mies ei voi ymmärtää näitä mun ajatuksia, no en kyllä itsekään.

Pelottaa myös, että millaista se elämä sitten on, kun se nyytti syntyy.. Onneksi mulla on laaja tukiverkosto, joista saa apua jos tuntuu, ettei jaksa, mutta silti.. Uudet asiat pelottaa.

Kaikesta huolimatta tsemppiä kaikille =)

 

[tuutikki81]

Mulla on onneksi jo mielialakohentunut sitten tuon viime kirjoituksen.. Pahoinvointi ja väsymys on väistynyt ja osaan jo olla onnellinen raskaudestani.

Kaikille onnellista ja mukavaa odotusta =)

 

[tuutikki81]

Mulla on onneksi jo mielialakohentunut sitten tuon viime kirjoituksen.. Pahoinvointi ja väsymys on väistynyt ja osaan jo olla onnellinen raskaudestani.

Kaikille onnellista ja mukavaa odotusta =)

 

[9kk]

Kyl toi pahoinvointi ja väsymys vaan sellaisia on että ne vetää mielen mustaksi, vaikka kuinka olisi elämä mallillaan. ei voi mitään. onneksi varma tieto on että se pahoinvointi loppuu viimeistään kun vauva syntyy. Mut joillakin se voi kestää sen 9 kk.

 

[väsynyt]

Minullakin on mieliala noussut huimasti sitten tuon kirjoituksen!! Pahoinvointi on ollut minimissä viimeisen viikon ajan ja olen saanut voimanikin takaisin. Olen taas jaksanut tavata ystäviäni. Välillä mielessä kyllä kummittelevat nuo samat ajatukset, mutta eiköhän tästä suosta nousta. Innolla odottelen seuraavaa ultraa, josko siitä saisi lisää puhtia!
Mutta tsemppiä ja jaksamista kaikille alkumasennuksesta kärsiville! Muistakaa että ette ole yksin ongelman kanssa!