Onko syytä jatkaa? Kiinnostus mieheeni on kadonnut täysin. Meillä on lapsia ja kaiken voisi luulla päällisin päin olevan hyvin, mutta kun ei ole.
Meillä oli joskus isoja ongelmia (ja osaltaan samat ongelmat ovat edelleen). Mieheni soitteli ex:n ym. naisten kanssa kanssa ym. vastaavaa. Yhden lapsemme odotusaikana riitelimme niin paljon, että otimme taukoa ja tällöin mieheni vieraili toisen sängyssä ja periaatteessa voisi sanoa, että seurusteli toisen kanssa (liikkuivat julkisesti tod. usein yhdessä, olivat panopuuhissa yms.). Joskus mieheni oli vko:nloput aina viihteellä ja tuli aamuisin kotiin ja syynä oli, että oli sammunut. Lasten takia (ja ehkä myös itseni..pelkäsin etten pärjäisi) jatkoin ja yritin antaa anteeksi, vaikka koskaan en ole pystynyt unohtamaan. JA tulenko koskaan pystymään? :'( Mieheni ei ole tekemisiään selitellyt vaan olen ne muualta kuullut ja mies on vaan tokaissut tyyliin.. no näin vaan kävi.
Nyt meillä ei ole mitään seksielämää tai muutakaan ns. terveeseen parisuhteeseen liittyvää kunnioitusta tai muuta. Välillä yritän halata ja ajatella, että kyllä se tästä, mutta kun ei se tästä taida enää parantua. Minulla ei ole yksinkertaisesti mitään haluja miestäni kohtaan.
Lisäksi olen itse alkanut ajattelemaan ex:ääni. Aika varmaan kultaa muistot ja ei siitä varmaan koskaaan tulisi enää mitään, mutta en pääse ajatuksista eroon. Olemme mieheni (ja koko hänen sukunsa) kanssa aivan eri aaltopituudella. Järkevää keskustelua on turha toivoa ja sitä kaipaisin. Minua on koko hänen sukunsakin alkanut #&%?$!* niin paljon, että.... :kieh: :kieh: :kieh: Hänen äitinsä vertailee minua omaan tyttäreensä ja tuntuu, että häntä harmittaa suunnattomasti jos osaan tehdä jotakin paremmin kuin he jne.. (asiaa vaikea selittää). Tuntuu jopa, että meidän ja hänen tyttärensä lapset ovat aivan eri asemassa.. ja totta kai ovat. Eihän minun kasvattamistani lapsista voi mitään hyvää tulla koska enhän minä mitään osaa.. ja tämän tunteen olen saanut aina vierailtuamme anoppilassa.
Tämä teksti oli varmaan tosi sekavaa, mutta niin on tunteenikin. Tuntuu, että olen kuin kala kuivalla maalla ja tukehdun jos en pääse pois tästä tilanteesta. Se, että lähtisin lasten kanssa on käynyt mielesssäni. Osaltaan pelkään ajatusta. Toivoisin lapsilleni kunnon perhettä (ja ehjää), mutta ei tämäkään tilanne heille varmaan hienoa ole. Kertokaa minulle mitä tekisitte tilanteessani.. ja yrittäkää saada tekstistäni jokin pointti.
Meillä oli joskus isoja ongelmia (ja osaltaan samat ongelmat ovat edelleen). Mieheni soitteli ex:n ym. naisten kanssa kanssa ym. vastaavaa. Yhden lapsemme odotusaikana riitelimme niin paljon, että otimme taukoa ja tällöin mieheni vieraili toisen sängyssä ja periaatteessa voisi sanoa, että seurusteli toisen kanssa (liikkuivat julkisesti tod. usein yhdessä, olivat panopuuhissa yms.). Joskus mieheni oli vko:nloput aina viihteellä ja tuli aamuisin kotiin ja syynä oli, että oli sammunut. Lasten takia (ja ehkä myös itseni..pelkäsin etten pärjäisi) jatkoin ja yritin antaa anteeksi, vaikka koskaan en ole pystynyt unohtamaan. JA tulenko koskaan pystymään? :'( Mieheni ei ole tekemisiään selitellyt vaan olen ne muualta kuullut ja mies on vaan tokaissut tyyliin.. no näin vaan kävi.
Nyt meillä ei ole mitään seksielämää tai muutakaan ns. terveeseen parisuhteeseen liittyvää kunnioitusta tai muuta. Välillä yritän halata ja ajatella, että kyllä se tästä, mutta kun ei se tästä taida enää parantua. Minulla ei ole yksinkertaisesti mitään haluja miestäni kohtaan.
Lisäksi olen itse alkanut ajattelemaan ex:ääni. Aika varmaan kultaa muistot ja ei siitä varmaan koskaaan tulisi enää mitään, mutta en pääse ajatuksista eroon. Olemme mieheni (ja koko hänen sukunsa) kanssa aivan eri aaltopituudella. Järkevää keskustelua on turha toivoa ja sitä kaipaisin. Minua on koko hänen sukunsakin alkanut #&%?$!* niin paljon, että.... :kieh: :kieh: :kieh: Hänen äitinsä vertailee minua omaan tyttäreensä ja tuntuu, että häntä harmittaa suunnattomasti jos osaan tehdä jotakin paremmin kuin he jne.. (asiaa vaikea selittää). Tuntuu jopa, että meidän ja hänen tyttärensä lapset ovat aivan eri asemassa.. ja totta kai ovat. Eihän minun kasvattamistani lapsista voi mitään hyvää tulla koska enhän minä mitään osaa.. ja tämän tunteen olen saanut aina vierailtuamme anoppilassa.
Tämä teksti oli varmaan tosi sekavaa, mutta niin on tunteenikin. Tuntuu, että olen kuin kala kuivalla maalla ja tukehdun jos en pääse pois tästä tilanteesta. Se, että lähtisin lasten kanssa on käynyt mielesssäni. Osaltaan pelkään ajatusta. Toivoisin lapsilleni kunnon perhettä (ja ehjää), mutta ei tämäkään tilanne heille varmaan hienoa ole. Kertokaa minulle mitä tekisitte tilanteessani.. ja yrittäkää saada tekstistäni jokin pointti.
