Ei heillä kyllä alkoholia nautita, ei edes tupakkaa polteta.
Mä kysyn neuvolasta sitten, että mitä pitäs tehdä. en todellakaan ala turhia ilmoituksia tekemään lastensuojeluun. Uskon, että kyse on vaan siitä, ettei osata kasvattaa oikein ja on annettu kaiken mennä pieleen. Nyt perhe on sitten huuto kierteessä.
Kovin mustavalkoisesti asian näet... Ei se, että lapselle huudetaan, välttämättä sulje pois sitä, etteikö häntä olisi kasvatettu. Vähän sama kuin se, että mä menisin aukomaan huutavan vauvan vanhemmille "ettekö te nyt osaa lasta hiljaseksi saada, ei meillä oo vauvojen koskaan tarvinnut huutaa...". Lapset ovat yksilöitä ja kehitysvaiheet voivat olla hyvin erilaisia. Naapurin kaksi samanikäistä lasta ja muuten saman kasvatuksen saanutta, voivat olla aivan eri maailmoista. Toinen on kiltti, uhmakohtauksia tulee harvoin ja nekin yleensä menevät ohi kuiskimalla korvaan ja kiinnittämällä huomion muualle. Ei tarvi huomiota joka sekuntti, ei riko paikkoja, eikä todellakaan yritä satuttaa muita lapsia, uskoo, kun kielletään... Toinen taas saattaa olla luonteeltaan sellainen, että uhmakohtaukset saattavat kestää monta tuntia ja loppua vasta, kun lapsi on huutanut itsensä tajuttomaksi. Kohtauksia tulee monta päivässä. Jos ei saa koko ajan haluamaansa huomiota, rikkoo paikkoja, yrittää hyppiä vauva-sisaruksensa päälle, tekee koko ajan asioita, joissa vaarana loukata itsensä todella pahasti. Jossain vaiheessa se huumorintaju ja pitkä pinna voi loppua parhaimmaltakin äidiltä. Omalla kohdallani ainoa ratkaisu pysyä tyynenä on se, että en edes yritä puuttua asiaan. Huutakoon ja mesotkoon, minkä haluaa. Siinä kun neljättä kertaa saman päivän aikana kuuntelee toista tuntia jatkuvaa huutoa, ei enää kamalasti jaksa rauhallisesti yrittää asioita selittää. Jossain kohtaa se menee siihen, että löydän itsenikin huutamasta. Ja mainittakoon, että joka kerta, kun itse olen sortunut huutamaan, ja niitä on monia, on se morkkis jälkeenpäin todella suuri. Ei siinä enää muiden syyttelyt asiaa paranna.
Ja siihen kasvatuspuoleen vielä. Omalla lapsellani on aina pidetty tiukat rajat, ei kuitenkaan liian tiukkoja. Hän ei ole niitä, jotka tuolla vapaana juoksevat kaupan käytävillä rikkomassa tavaroita. Hän on oikeasti hyvin kasvatettu ja hyväkäytöksinen lapsi. Kiellot perustellaan ja selitetään niin, että lapsi ymmärtää. Kukaan ulkopuolinen ei edes ymmärrä, kuinka pahana tämä uhma onkaan iskenyt. Hän on hyvin vieraskorea, eikä uhmaa kenellekkään muulle, kuin minulle, äidilleen. Edes isä ei saa yhtä kovaa "kohtelua" kuin minä. Ja silti myös mies, jolla on vielä itseänikin paljon pidempi pinna, on hänkin sortunut lapselle huutamaan.
Meillä tilanne on pahimmillaan ollut sitä, että raivo alkaa aamupalasta, jatkuu vaatteiden laittoon ja ulos lähtöön. Ulkona on yleensä viihtynyt, aina ei edes siellä. Sisään tulo saa aikaan raivokohtauksen väistämättä, vaikka siihen on lasta valmisteltu huolella. Ruoka on välillä syöty ulkona, koska sisälle menon jälkeen rauhoittuminen ei enää onnistu ja ruoka jää muuten syömättä. Sitten tapellaan päiväunet, yleensä itkenyt itsensä väsyksiin. Herättyään taas samat raivot syömisineen ja ulos lähtemisineen. Kotiin jääminen ei edes tule kuuloonkaan, koska siellä oleminen ei kelpaa. Ja illalla kaikki tietenkin tehdään huutaen ja raivoten, niin iltapesut, kuin pusutkin. Ja tuota samaa kaavaa kun mennään viikosta toiseen, ei enää naurata neuvot "kunnon rytmeistä" ja muista. Voitte olla varmoja, että kaikki keinot on kokeiltu.
Aloituksen tapaukseen on vaikea lähteä neuvomaan. Luultavasti äiti on vaan hyvin väsynyt tilanteeseen ja siihen, että lapsi vain huutaa. Lastensuojeluilmoitus voi vaan entisestään pahentaa jo valmiiksi väsyneen äidin tilannetta. Hassulta kuulostaa se, että lapsi leikkii yksin pihalla koko ajan. Miten jos vaikka kysyisit joku päivä,voiko lapsi lähteä teidän kanssa lenkille. Jos nyt on sen ikäinen lapsi, että polkee vaikka pyörällä. Hankalaahan se on, varsinkin, jos jo valmiiksi on huonot välit. Onko oma vauvasi vielä pieni, onko mahdollista, että hormoonit saavat tilanteen kuulostamaan todellista pahemmalta?
