T
Työuupunut
Vieras
Olen ollut työpaikassani reilut 5 vuotta. Koko ajalta en muista yhtään aamua, jolloin olisi ollut mukavaa tulla töihin. Sen sijaan hyvin hyvin monena aamuna ainoa ajatukseni töihin tullessa on "voi **** mitähän paskaa tänäänkin saa niskaan". Lyhennettynä, työilmapiiri on huono ja kuka tahansa voi tiuskia ihan asialliseen ja ystävälliseen kysymykseen (työn luonne on sellaista että asioita on pakko kysellä ja ottaa selvää), jos et kysy vaan yrität itse niin siitä tulee myös paskaa palautetta, vaikka kysyt niin voi olla ettei vittumaisuuttaan vastata "ai, eikös tuo pitäisi tietää" (asioista joita ei voi tietää kysymättä) jne. Joka kerta kun joudun lähestymään esimiestäni joudun pelkämään mistä hän tällä kertaa vittuilee.
Työaikalainsäädäntöä ei noudateta, ja jos oikeuksistaan yrittää pitää kiinni saa kahta kauheampaa vittuilua. Olen joutunut ottamaan monesti yhteyttä liittoon, jonka jälkeen asia on vaiettu työpaikalla kuoliaaksi (ts. olen saanut oikeuteni, mutta muut eivät koska eivät uskalla vaatia). Minusta on puhuttu valheellista paskaa selkäni takana (esim. että olen saanut asiakkailta huonoa palautetta - kuitenkin kun kysyin asiakkaalta suoraan pahoitellen, ilmeni että kyse oli ihan eri henkilöstä), minusta on lähetetty haukkumameilejä ympäri firmaa, en saa mihinkään työhön apua - jos kysyn, minua syyllistetään siitä että tarvitsen apua (muilla vastaava työtä tekevillä on huomattavasti enemmän taustajoukkoja) ja jos en kysy, tulee sanomista siitäkin kun asiat jäävät tekemättä. Yhteenvetona, tein niin tai näin niin aina saan haukut - tai ainakin joudun pelkäämään sitä saanko haukut. Hyvin usein kyllä. Eli päivät ovat jatkuvaa stressiä siitä että onko pakko mennä jonkun töykeäksi tiedetyn ihmisen tykö ja jos on, niin pelkään mikä siellä tällä kertaa on vastassa.
Olin vuosi sitten kuukauden sairauslomallakin työkiusaamisen takia. Tilanne parani ehkä päällisin puolin niin etten pahimpaan kiusaajaan (sovinisti joka vihaa naisia) ole enää missään yhteydessä, mutta esimiespaskiaisen kanssa on pakko olla tekemisissä + muiden inhottavien tiuskijoiden. Moni muukin voi töissä pahoin mutta eivät uskalla avata suutaan vaan sietävät tilannetta "no se vaan on sellainen" tyyliin.
Olen hakenut reilun vuoden verran uutta työpaikkaa, mutta koska työskentelen IT-alalla (ei PK-seutu) on työtilanne tällä hetkellä todella huono. En pysty tällä hetkellä enkä lähitulevaisuudessa muuttamaan. Työpaikkoja joita voin edes puolittain hyvällä omalla tunnolla hakea (=osaan edes jotenkuten) tulee ehkä kerran kuussa. Kaikkiin mahdollisiin firmoihin olen jo lähettänyt avoimia hakemuksia. Alan olla epätoivoinen. Työterveyshuolto suositteli masennuksen (puhjennut vuosia jatkuneen työstressin takia) takia sairauslomaa, mutta en usko että kykenen tänne enää palaamaan jos jään saikulle. Eli silloin pitäisi olla edes jonkinlainen varmuus siitä että löydän jotain muuta... Sairausloman suosittelun lisäksi ainoa apu sieltä oli "vaihda työpaikkaa". Ja eiväthän he toki muuta voisi tehdäkään.
Toisaalta en tiedä, olenko edes työkykyinen jos tästä suoraan jonnekin muualle pääsisin. Tämä pitkään jatkunut tilanne on syönyt kaiken ammatillisen itsetunnon ja työmotivaation. Vaikka järjellä ajatellen tiedän ettei syy ole minussa, niin silti syytän itseni. Jaksavathan nuo monet muutkin. Että jos olen vain liian herkkä, ja sovellunko sitten tämän kaltaiseen työhön ollenkaan tai edes työhön yleensä. Niinkuin kiusatut tyypillisesti, syytän itseäni vaikka tiedän ettei syy ole minussa. Olen aina kaikille ystävällinen ja auttavainen, vaikka saan samoilta henkilöiltä monesti hyvin töykeitä vastauksia omiin kysymyksiini. En yksinkertaisesti keksi mitä voisin/olisin voinut tehdä eri lailla tai paremmin. Enkä pysty enempää kovettamaan itseäni etten mieltäni pahoittaisi muiden huonosta käytöksestä. Työsuojeluvaltuutettu on pomon hyvä kaveri, luottamusmiestä ei ole ja ylin johto ei halua asioihin puuttua vaan hokee vain "työtyytyväisyys on meidän kaikkien vastuulla". ts, on oma vikani jos pahoitan mieleni muiden huonosta käytöksestä.
Olen miettinyt myös uudelleen kouluttautumista, mutta en vain keksi mitään edes hieman kiinnostavaa alaa. Ainoa valo tunnelin päässä on se, että saan asuntolainan 2-3 vuoden kuluessa niin pieneksi että voin vaikka lähteä opintotuella opiskelemaan. Jos siis ehtisin siihen mennessä keksiä mitä muuta haluaisin tehdä... Toisaalta olen laskenut että pärjäisin ansiosidonnaisen ja säästöjen turvin 3-4 vuotta jos irtisanoutuisin. Mutta en usko että enää sen jälkeen saisin ainakaan oman alan töitä, koska miten voisin hyväksyttävästi selittää irtisanoutumisen? Juhlapuheissa kun työuupumus ja -kiusaaminen ei ole uhrin vika, mutta käytännössä varmasti pidetään hankalana ja heikkona tyyppinä jos myöntää noista kärsineensä.
En edes tiedä miksi avaudun tästä... Koska tuntuu ettei mitään ratkaisua tähän ole olemassa. Lähinnä kitkuttelen päivä kerrallaan, tsemppaan itseäni hakemaan pirteänä kaikkia mahdollisia töitä ja pelkään milloin tulee se lopullinen hermoromahdus jolloin en saa enää kerättyä itseäni kun olen mennyt työpaikan vessaan itkemään
.
Työaikalainsäädäntöä ei noudateta, ja jos oikeuksistaan yrittää pitää kiinni saa kahta kauheampaa vittuilua. Olen joutunut ottamaan monesti yhteyttä liittoon, jonka jälkeen asia on vaiettu työpaikalla kuoliaaksi (ts. olen saanut oikeuteni, mutta muut eivät koska eivät uskalla vaatia). Minusta on puhuttu valheellista paskaa selkäni takana (esim. että olen saanut asiakkailta huonoa palautetta - kuitenkin kun kysyin asiakkaalta suoraan pahoitellen, ilmeni että kyse oli ihan eri henkilöstä), minusta on lähetetty haukkumameilejä ympäri firmaa, en saa mihinkään työhön apua - jos kysyn, minua syyllistetään siitä että tarvitsen apua (muilla vastaava työtä tekevillä on huomattavasti enemmän taustajoukkoja) ja jos en kysy, tulee sanomista siitäkin kun asiat jäävät tekemättä. Yhteenvetona, tein niin tai näin niin aina saan haukut - tai ainakin joudun pelkäämään sitä saanko haukut. Hyvin usein kyllä. Eli päivät ovat jatkuvaa stressiä siitä että onko pakko mennä jonkun töykeäksi tiedetyn ihmisen tykö ja jos on, niin pelkään mikä siellä tällä kertaa on vastassa.
Olin vuosi sitten kuukauden sairauslomallakin työkiusaamisen takia. Tilanne parani ehkä päällisin puolin niin etten pahimpaan kiusaajaan (sovinisti joka vihaa naisia) ole enää missään yhteydessä, mutta esimiespaskiaisen kanssa on pakko olla tekemisissä + muiden inhottavien tiuskijoiden. Moni muukin voi töissä pahoin mutta eivät uskalla avata suutaan vaan sietävät tilannetta "no se vaan on sellainen" tyyliin.
Olen hakenut reilun vuoden verran uutta työpaikkaa, mutta koska työskentelen IT-alalla (ei PK-seutu) on työtilanne tällä hetkellä todella huono. En pysty tällä hetkellä enkä lähitulevaisuudessa muuttamaan. Työpaikkoja joita voin edes puolittain hyvällä omalla tunnolla hakea (=osaan edes jotenkuten) tulee ehkä kerran kuussa. Kaikkiin mahdollisiin firmoihin olen jo lähettänyt avoimia hakemuksia. Alan olla epätoivoinen. Työterveyshuolto suositteli masennuksen (puhjennut vuosia jatkuneen työstressin takia) takia sairauslomaa, mutta en usko että kykenen tänne enää palaamaan jos jään saikulle. Eli silloin pitäisi olla edes jonkinlainen varmuus siitä että löydän jotain muuta... Sairausloman suosittelun lisäksi ainoa apu sieltä oli "vaihda työpaikkaa". Ja eiväthän he toki muuta voisi tehdäkään.
Toisaalta en tiedä, olenko edes työkykyinen jos tästä suoraan jonnekin muualle pääsisin. Tämä pitkään jatkunut tilanne on syönyt kaiken ammatillisen itsetunnon ja työmotivaation. Vaikka järjellä ajatellen tiedän ettei syy ole minussa, niin silti syytän itseni. Jaksavathan nuo monet muutkin. Että jos olen vain liian herkkä, ja sovellunko sitten tämän kaltaiseen työhön ollenkaan tai edes työhön yleensä. Niinkuin kiusatut tyypillisesti, syytän itseäni vaikka tiedän ettei syy ole minussa. Olen aina kaikille ystävällinen ja auttavainen, vaikka saan samoilta henkilöiltä monesti hyvin töykeitä vastauksia omiin kysymyksiini. En yksinkertaisesti keksi mitä voisin/olisin voinut tehdä eri lailla tai paremmin. Enkä pysty enempää kovettamaan itseäni etten mieltäni pahoittaisi muiden huonosta käytöksestä. Työsuojeluvaltuutettu on pomon hyvä kaveri, luottamusmiestä ei ole ja ylin johto ei halua asioihin puuttua vaan hokee vain "työtyytyväisyys on meidän kaikkien vastuulla". ts, on oma vikani jos pahoitan mieleni muiden huonosta käytöksestä.
Olen miettinyt myös uudelleen kouluttautumista, mutta en vain keksi mitään edes hieman kiinnostavaa alaa. Ainoa valo tunnelin päässä on se, että saan asuntolainan 2-3 vuoden kuluessa niin pieneksi että voin vaikka lähteä opintotuella opiskelemaan. Jos siis ehtisin siihen mennessä keksiä mitä muuta haluaisin tehdä... Toisaalta olen laskenut että pärjäisin ansiosidonnaisen ja säästöjen turvin 3-4 vuotta jos irtisanoutuisin. Mutta en usko että enää sen jälkeen saisin ainakaan oman alan töitä, koska miten voisin hyväksyttävästi selittää irtisanoutumisen? Juhlapuheissa kun työuupumus ja -kiusaaminen ei ole uhrin vika, mutta käytännössä varmasti pidetään hankalana ja heikkona tyyppinä jos myöntää noista kärsineensä.
En edes tiedä miksi avaudun tästä... Koska tuntuu ettei mitään ratkaisua tähän ole olemassa. Lähinnä kitkuttelen päivä kerrallaan, tsemppaan itseäni hakemaan pirteänä kaikkia mahdollisia töitä ja pelkään milloin tulee se lopullinen hermoromahdus jolloin en saa enää kerättyä itseäni kun olen mennyt työpaikan vessaan itkemään
.