T
tukehdun!!!
Vieras
En jaksa enää tätä. En jaksa enää omaa epätoivoani, itsesyytöstä, itsesääliäkin... surua, vihaa, inhoa, sääliä miestäni kohtaa... En jaksa enää turhia toivonkipinöitä, jotka sammuvat yhtä nopeasti, kuin syttyvät... En jaksaisi enää elää paskan liittomme takia. Kaikki tämä epätoivo ja turhautuneisuus purkautuu äkäisyytenä ja itkuraivareina kerta toisensa, ilta ja päivä toisensa jälkeen. Elämäni tuntuu eletyltä ja hukkaan heitetyltä. Mitään ei ole jäljellä, jos tämä jatkuu.
Liittomme on kamala. En siis syytä siitä yksin miestäni. Minä olen nykyään vihainen alituiseen, hankala ja masentunut ja masentavaa ja kamalaa seuraa. Olen alituiseen peloissani. Pelkään kaikkea. Pelkään onnellisina hetkinä, että koska ne loppuvat. Onnettomuus on kaiken alla. Olen enää varjo entisestä itsestäni, etenkin silloin kun mieheni on lähelläni.
Olen minä aiemminkin pahojakin virheitä tehnyt. Jos tähän kävisin nyt listan luettelemaan, niin johan niistä saisi kirjan. Ei liittomme rakoilu ole ollut aiemminkaan yksin mieheni syy.
Nyt en vain enää jaksa hänen juomistaan. En jaksa hänen juomistaan enkä paljon muutakaan enää hänessä. En jaksa enää sitä, miten hän kohtelee minua. En liian vähäisiä hellyydenosoituksia. En liian vähäistä huomiota. Kyllä kalja ja kaverit kuitenkin on hänelle tärkeitä! Inhoan ja vihaan häntä...
En jaksaisi enää olla hänen kanssaan. En jaksaisi enää olla yhteisessä kodissamme. Täällä olen niin masentunut ja ahdistunut, etten jaksa kuin vain olla... äkäinen.
Eroa olen yrittänyt ottaa miehestäni jo kokonaisen vuoden. En ole sitä mieltä, että liittomme oli virhe. Meillä oli hyvät- ja huonot hetkemme... ehkä kaikki on vain kulunut loppuun ja meidän on aika erota. Ehkä ihmiset muuttuvat ajan myötä. Ehkä minusta on tullut ihminen, jonka kanssa miehelläni on vaikeaa? Ehkä miehestäni on tullut ihminen, jonka kanssa minulla on vaikeaa? Ehkä meidän pitäisi antaa toisillemme mahdollisuus löytää vielä ihminen rinnallemme, jonka kanssa elämä yhdessä onnistuu? En tiedä.
Aina, kun olen ilmoittanut lähteväni, olen todella tarkoittanut sitä. Olen todella ollut eroamassa miehestä. Suru tietenkin on ollut melkein tappava. Olen kuitenkin ajatellut todella, että meidän kummankin on parempi erillämme. Rakastan häntä niin paljon, etten haluisi, että hänenkin elämä valuu hukkaan tapellessa kanssani. Olen ollut valmis antamaan hänelle vapauden ja mahdollisuuden parempaan elämään... vaikka se onkin ollut niin vaikeaa, että mielummin olisin kuollut.
Mieheni on "puhunut minut ympäri" joka kerta. Yhteen jääminen on ollut vielä vaikeampaa kuin eroaminen. Mieheni takia olen tähän liittoon kuitenkin jäänyt. Olen ajatellut, että jos todella yritän, niin ehkä liitostamme tulee sittenkin vielä parempi. Ehkä nämä vaikeudet vielä voitetaan. No koitetaan nyt vielä kerran. Epätoivo on kuitenkin kamala. Entä jos tämä on tämmöistä aina? Eikö elämäni koskaan tästä parane? Ainako tulen olemaan onneton, sillä mieheni ei aijo jättää pois niitä asioita, jotka tekevät minut onnettomaksi. En jaksaisi enää. Aina ajattelen, että ehkä sittenkin tämä tästä vähän kirkastuu, kun yritän jotenkin sietää onnettomuuttani ja yritän olla vähemmän vihainen...
Ehkä me vielä olemme onnellisia...Ehkä tämä ahdistus vähän helpottaa...Ehkei mieheni enää joskus tee minua ahdistuneeksi ja masentuneeksi. Ei kaikki masennus ja ahdistus hänestä johdu, mutta suuri osa kyllä...
En edes tiedä miksi kirjoitin tämän... En itsekkään ymmärrä mikä pointti näissä ajatuksissa on? Täynnä ristiriitaisuuksia. Miksi en vain eroa, kun kerran olen niin onneton ja teen toisen onnettomaksi?
Liittomme on kamala. En siis syytä siitä yksin miestäni. Minä olen nykyään vihainen alituiseen, hankala ja masentunut ja masentavaa ja kamalaa seuraa. Olen alituiseen peloissani. Pelkään kaikkea. Pelkään onnellisina hetkinä, että koska ne loppuvat. Onnettomuus on kaiken alla. Olen enää varjo entisestä itsestäni, etenkin silloin kun mieheni on lähelläni.
Olen minä aiemminkin pahojakin virheitä tehnyt. Jos tähän kävisin nyt listan luettelemaan, niin johan niistä saisi kirjan. Ei liittomme rakoilu ole ollut aiemminkaan yksin mieheni syy.
Nyt en vain enää jaksa hänen juomistaan. En jaksa hänen juomistaan enkä paljon muutakaan enää hänessä. En jaksa enää sitä, miten hän kohtelee minua. En liian vähäisiä hellyydenosoituksia. En liian vähäistä huomiota. Kyllä kalja ja kaverit kuitenkin on hänelle tärkeitä! Inhoan ja vihaan häntä...
En jaksaisi enää olla hänen kanssaan. En jaksaisi enää olla yhteisessä kodissamme. Täällä olen niin masentunut ja ahdistunut, etten jaksa kuin vain olla... äkäinen.
Eroa olen yrittänyt ottaa miehestäni jo kokonaisen vuoden. En ole sitä mieltä, että liittomme oli virhe. Meillä oli hyvät- ja huonot hetkemme... ehkä kaikki on vain kulunut loppuun ja meidän on aika erota. Ehkä ihmiset muuttuvat ajan myötä. Ehkä minusta on tullut ihminen, jonka kanssa miehelläni on vaikeaa? Ehkä miehestäni on tullut ihminen, jonka kanssa minulla on vaikeaa? Ehkä meidän pitäisi antaa toisillemme mahdollisuus löytää vielä ihminen rinnallemme, jonka kanssa elämä yhdessä onnistuu? En tiedä.
Aina, kun olen ilmoittanut lähteväni, olen todella tarkoittanut sitä. Olen todella ollut eroamassa miehestä. Suru tietenkin on ollut melkein tappava. Olen kuitenkin ajatellut todella, että meidän kummankin on parempi erillämme. Rakastan häntä niin paljon, etten haluisi, että hänenkin elämä valuu hukkaan tapellessa kanssani. Olen ollut valmis antamaan hänelle vapauden ja mahdollisuuden parempaan elämään... vaikka se onkin ollut niin vaikeaa, että mielummin olisin kuollut.
Mieheni on "puhunut minut ympäri" joka kerta. Yhteen jääminen on ollut vielä vaikeampaa kuin eroaminen. Mieheni takia olen tähän liittoon kuitenkin jäänyt. Olen ajatellut, että jos todella yritän, niin ehkä liitostamme tulee sittenkin vielä parempi. Ehkä nämä vaikeudet vielä voitetaan. No koitetaan nyt vielä kerran. Epätoivo on kuitenkin kamala. Entä jos tämä on tämmöistä aina? Eikö elämäni koskaan tästä parane? Ainako tulen olemaan onneton, sillä mieheni ei aijo jättää pois niitä asioita, jotka tekevät minut onnettomaksi. En jaksaisi enää. Aina ajattelen, että ehkä sittenkin tämä tästä vähän kirkastuu, kun yritän jotenkin sietää onnettomuuttani ja yritän olla vähemmän vihainen...
Ehkä me vielä olemme onnellisia...Ehkä tämä ahdistus vähän helpottaa...Ehkei mieheni enää joskus tee minua ahdistuneeksi ja masentuneeksi. Ei kaikki masennus ja ahdistus hänestä johdu, mutta suuri osa kyllä...
En edes tiedä miksi kirjoitin tämän... En itsekkään ymmärrä mikä pointti näissä ajatuksissa on? Täynnä ristiriitaisuuksia. Miksi en vain eroa, kun kerran olen niin onneton ja teen toisen onnettomaksi?