Huomasin juuri että jotkut oli pohtineet, että mitä meille kuuluu. Ei paljon parempaa, lopullista diagnoosia yhä odotellaan. Huomista päivää ei halua edes miettiä. Teeskennellään vaan keskenämme, että kaikki on hyvin. Se sentään helpottaa. Sairaalakäynnit on kauheita kun lääkärit viipottaa valkosissa takeissaan synkän näkösinä eikä anna toivoa. Käskevät valmistautua myös pahimpaan. Olen nin hirveän kateellinen nille kaikille, joilla on terve lapsi. Tai vaikka sairas, mutta sellanen josta ei tarvitse luopua heti kohta... Tuntuu niin tyhmältä, että miksi meidän poika ei ansaitsisi elää? Niin iloinen ja reipas, hyväntuulinen.
Mutta kiitos kaikille tuesta. En ole juuri muuuta vertaistukea hakenut kun ei vielä tiedetä mikä on diagnoosi. Sitten on varmaan hakeuduttava johonkin sopeutusvalmennukseen, ei tästä muuten selvitä. Mutta kiitos teille kaikille, helpottaa kun voi tämän edes jollekin sanoa.
