en jaksa ystävääni joka on aggressiivinen

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "annu"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Kyllä tämä tosiaan on jotain muuta kuin ystävyyssuhde. Ja rehellisyyttä tässä suhteessa ei voi harrastaa, vaan kaikki kommunikointi keskittyy tämän aggressiivisen (ja heikon) osapuolen jonkinlaiseen tukemiseen ja pönkittämiseen. Kuvittelen kai voivani auttaa häntä jotenkin, lähinnä olemalla läsnä hänen elämässään kun muut ihmiset eivät ole kestäneet. Tuntuu siltä kuin oltaisiin tämän henkilön kanssa haaksirikkoutuneina merellä ja hän tarttuu minuun kiinni ja yrittää vetää perässään syvyyksiin. En tiedä, kauanko jaksan kannatella häntä ja siinä samalla itseäni, kun helpompi olisi vain päästää ote irti ja antaa hänen hukkua.
 
[QUOTE="SamaTäällä";25836937]Kyllä tämä tosiaan on jotain muuta kuin ystävyyssuhde. Ja rehellisyyttä tässä suhteessa ei voi harrastaa, vaan kaikki kommunikointi keskittyy tämän aggressiivisen (ja heikon) osapuolen jonkinlaiseen tukemiseen ja pönkittämiseen. Kuvittelen kai voivani auttaa häntä jotenkin, lähinnä olemalla läsnä hänen elämässään kun muut ihmiset eivät ole kestäneet. Tuntuu siltä kuin oltaisiin tämän henkilön kanssa haaksirikkoutuneina merellä ja hän tarttuu minuun kiinni ja yrittää vetää perässään syvyyksiin. En tiedä, kauanko jaksan kannatella häntä ja siinä samalla itseäni, kun helpompi olisi vain päästää ote irti ja antaa hänen hukkua.[/QUOTE]

Olen itse oppinut lapsena kantamaan muiden huolia ja kasvoin käsitykseen, että asiat on minun vastuulla ja ilman minua kaikki romahtaa. Myöhemmin olen oppinut että se ei pidä paikkaansa.
Vaikka minä kuolisin niin maailma jatkaa pyörimistään. Ja vaikka minä en olisi jonkun ihmisen elämässä niin kyllä hän pärjää.
Juoksin tosiaan ennen esim. päihteitä käyttävän ex-miehen ongelmien mukaan kunnes uskalsin päästää irti ja jättää hänet ns. herran huomaan. Ja ihan hyvin hänellä menee.
Luulenpa, että sinunkaan "ystäväsi" ei huku vaikka sinä et enää jatkaisi tuollaista suhdetta.
 
Viestisi uppoaa minuun kuin kuuma veitsi voihin. Tunnen tosiaan olevani vastuussa tästä ihmisestä, jostain kumman syystä. Näin ei pitäisi olla. Pitäisi riittää, kun pidän huolta itsestäni ja perheestäni.
 
No, se on hyvä jos alkaa tiedostaa asioita, siitä se muutos lähtee. Itse luin aikoinaan sattumalta kirjan läheisriippuvuudesta ja se kolahti täysillä ja sysäsi alkuun muutoksen terveempään suuntaan omassa elämässäni.
 
Huomaan, että minulla on ollut väärä käsitys termistä "läheisriippuvuus". Mielenkiintoinen aihealue, ja varmasti auttaa minua ymmärtämään tilannettani paremmin.
 
[QUOTE="SamaTäällä";25837487]Huomaan, että minulla on ollut väärä käsitys termistä "läheisriippuvuus". Mielenkiintoinen aihealue, ja varmasti auttaa minua ymmärtämään tilannettani paremmin.[/QUOTE]

Kannattaa tutkailla. Ei siitä ainakaan haittaa ole! :)
T. entinen läheisriippuvainen
 
[QUOTE="SamaTäällä";25836409]
Olen samaa mieltä! Mitä jos tämä "persoonallisuushäiriöinen" jätetään täysin yksin? Hänen elämänsä on sen jälkeen alamäkeä kunnes päättyy ties minne. Olen niin kiltti että tämä on mielestäni kamalan julmaa. Mikä on mielipiteesi tähän?[/QUOTE]
Mutta tiedät sen, että väkivaltaisia yksinäisiä ihmisiä on maailma täynnä. Tuolla logiikalla, ettet ajattele itseäsi ja omaa mielenterveyttäsi, sinun täytyisi (jos ystävä vaikka muuttaisi pois) hakea itsellesi taas joku toinen hoidokki, jonka elämää yrität pelastaa. Miksi tämä kyseinen ihminen olisi sen poikkeavampi ja arvokkaampi tapaus, kuin kukaan muukaan väkivaltainen ihminen. Ettehän te varsinaisesti ole enää ystäviä vaan sinä olet joutunut syyllisyydentuntoiseen riippuvuussuhteeseen, jota et menneisyytesi takia voi lopettaa.
 
[QUOTE="SamaTäällä";25836727]Tuo on kyllä hyvä pointti mielestäni ja pitää hieman sulatella asiaa. Minun tapauksessani tämä hankala ystävä pyrkii hallitsemaan minua aggressiivisilla kiukunpuuskillaan ja syyllistämisen kautta. En vain ole tähän mennessä ajatellut sitä hallitsemispyrkimyksenä, vaan olen nähnyt hänet vain uhrina. Mutta sehän tässä hankalaa onkin, että ihminen voi olla samaan aikaan sekä uhri että... jonkinlainen sadisti. Vai olenko oikeassa?[/QUOTE]
Kyllä. Uhreista tulee narsisteja tai muuten persoonallisuushäiriöisiä. Jossakin vaiheessa ihmisen elämää alkaa kuitenkin oma vastuu ja koko loppuelämää ei voi syyttää muita omasta käytöksestään.
 
[QUOTE="SamaTäällä";25836937]Kyllä tämä tosiaan on jotain muuta kuin ystävyyssuhde. Ja rehellisyyttä tässä suhteessa ei voi harrastaa, vaan kaikki kommunikointi keskittyy tämän aggressiivisen (ja heikon) osapuolen jonkinlaiseen tukemiseen ja pönkittämiseen. Kuvittelen kai voivani auttaa häntä jotenkin, lähinnä olemalla läsnä hänen elämässään kun muut ihmiset eivät ole kestäneet. Tuntuu siltä kuin oltaisiin tämän henkilön kanssa haaksirikkoutuneina merellä ja hän tarttuu minuun kiinni ja yrittää vetää perässään syvyyksiin. En tiedä, kauanko jaksan kannatella häntä ja siinä samalla itseäni, kun helpompi olisi vain päästää ote irti ja antaa hänen hukkua.[/QUOTE]
Kuulostat juuri tyypilliseltä narsistin uhrilta. Sinulla on tälle ihmiselle vain välinearvo. Sinä olet hyödykse. "Ystävyyssuhde" ei ole vastavuoroinen, vaan sinä olet vaan hyväksikäytettävä. Sinä saat tästä sen pienen palkinnon, että tunnet itsesi ainakin aluksi tarpeelliseksi. Kuitenkin persoonallisuushäiriöillä ei ole tapana juuri muuttua mihinkään, niin sitten sen jossakin vaiheessa huomaa, että tukeminen on täysin turhaa. Kun tällaisella ihmiselläö on huono olla, niin hän saattaa nauttia tosiaan siitä, kun toisellekin tulee huono olo. Hän esim. siirtää omaa syyllisyyttään sinuun. Pistä välit nopeasti poikki.
 
Minusta on kamalaa että ihmiset sanovat että persoonallisuuhäiriöiset ihmiset ovat tunteettomia, narsisteja, itsekkäitä, eivät voi tai halua parantua jne. Minulla on persoonallisuushäiriö ja pari muuta diagnoosia sen kaverina.
Käyttäydyn aggressiivisesti, varsinkin humalassa. Olen ollut hirveä ystävilleni ja menettänyt ystäviä, osa on jäänyt. Tiedän että olen toiminut väärin ja poden huonoa omaa tuntoa enkä haluaisi olla tällainen. Olen yrittänyt löytää tietoa ja TUKEA mutta suurin osa aggressiivisuudesta ja persoonallisuushäiriöstä löytyvät keskustelupalstat ja artikkelit käsittelevät asiaa vain "uhrien" näkökulmasta joissa lytätään persoonallisuushäiriöiset ja aggressiivisesti käyttäytyvät ihmiset suohon. Nyt kuitenkin päätin kirjoittaa koska tämä masentaa minua.
Tiedostan että oma käyttäytymiseni juurtaa ei vaan yhteen vaan useampaan traumaattiseen kokemukseen, kamalaan lapsuuteen ja täysin tunnevammaisessa ympäristössä kasvamiseen. Olen omaksunut käsittämättömän epäloogisia ja typeriä käyttäytymismalleja ja "puolustus"mekanismeja.
Tiedostan, ymmärrän ja tajuan olevani itse moniongelmainen, hankala jne jne.

Tiedostaminen ja halu muuttua ei auta. En ole "parantunut" vaikka olen tehnyt töitä sen eteen viimeiset 10 vuotta. Paljon asioita on mennyt paremmin ja edistystä ON tapahtunut, mutta olen itse todella väsynyt taisteluun oman (ja siinä samalla mudien) hyvinvoinnin puolesta. Tarkoitus ei ole kuulostaa marttyyrilta vaan tuoda esille yhden aggressiivisen ihmisen näkökulmaa. 10 vuotta sitten olin väkivaltainen, käytin paljon alkoholia (koska ajattelin että se muka rentouttaa, huhhuh) ja olin siis sekä hyökkäävä että passiivis-aggressiivinen, selvinpäin ja humalassa. Nykyisin pystyn hillitsemään itseäni kohtuullisen hyvin, en käytä juurikaan alkoholia mutta lapsellista kiukuttelua ja huutamista kyllä on vieläkin. Samoin saatan paiskoa tavaroita mutta ihmisiin en enää kajoa. Pitkä ja kivinen tie, enkä vieläkään osaa ilmaista tunteitani järkevästi saati hallitse niitä tarpeeksi hyvin. huokaus.

Vaikka ihminen käyttäytyisi aggressiivisesti, se ei tarkoita että ihminen tekisi sen välttämättä tahallaan, oman etunsa vuoksi tai halutakseen alistaa muita.

En haluaisi että ystäväni joutuisi kärsimään minun vammailustani ja olen itsekin erkautunut joistakin ystävistä tietoisena siitä että käyttäytymiseni vahingoittaa heitä. Kannattaa avoimesti keskustella asiasta aggressiivisesti käyttäytyvän kanssa, silloin kun tämä on selvinpäin ja kertoa miltä sinusta tuntuu.
Pelkästään avoin suora tilitys ja asiasta puhuminen voi hätkähdyttää ihmisen tajuamaan omia virheitään vaikka saattaisi juuri sillä hetkellä vetää hernettä nenään niin sanotusti.

Kannattaa myös kertoa mitä aggressiivisesti käyttäytyminen aiheuttaa ja tulee aiheuttamaan, kertoa että mikäli haluaa muuttua, siihen saa kyllä tukea mutta jos ei aio muuttua, on ystävyys laitettava tauolle.

En itse halua mitään hyysäilyä sen uvoksi että olen tällainen kuin olen. Jatkuva anteeksi antaminen on hiljaista hyväksymistä eikä esimerkiksi minun käyttäytymistä voi hyväksyä. Jos siis mokaan tunnekuohuissani, haluan kyllä saada kuulla kunniani asiasta vaikka se ei miellytä. Mutta se on tarpeen.

Muutos on mahdollista, mutta se vie useita vuosia. MUTTA MUISTAKAA: "et voi parantaa maailmaa sairastumatta itse".
Sinun tehtäväsi ei ole parantaa ystävääsi, siinä joudut vain häviölle. Asiasta pitää ja kannattaa puhua ja tehdä ratkaisut sen mukaan.
 

Yhteistyössä