En kestä enää tätä raskaanaoloa :(

[chocoladedream]

Nyt alkaa riittämään. Tää raskaus on tehnyt mun elämästä ihan helvettiä. :'(
En enää tiedä miten pystyn rakastamaan tätä lasta kun tuntuu että päivä päivältä tulee enemmän vastoinkäymisiä, ja kun luulet että asiat ei voi enää huonommaksi mennä, niin taas olo pahenee.
Ennen olin onnellinen, rakastin liikuntaa ja kävin töissä.
Nyt pystyn juuri ja juuri kotona kävelemään, kauppareissut on yhtä helvettiä, mutta pakko sielläkin on käydä. Päivät makaan sohvalla kun liikkumaan ei enää pysty. Vauva painaa keuhkoja tosi pahasti, ja ennestään vaikea hengittäminen on lähes mahdotonta. Hyvää asentoa ei löydy.
Oon ihan masentunut, tuntuu että valoa ei ole tunnelin päässä, haluan tän vauvan ulos!
Viikkoja on vasta 32...
Raskausdiabetes kruunasi kaiken, ja eihän noi mun sokeriarvot pysy kurissa millään. En voisi syödä yhtään minkäänlaista hiilaria tai ne pomppaa. Ennen tätä sai sentään syödä vähän karkkia tai pystyi käymään kävelyllä...

 

["mamma"]

ja sulla on vielä ainakin 5 viikkoa edessä... mulla kans hengittäminen vaikeeta kun vauva painaa ja potkii kylkiluita, illalla vaapun ku ankka ku jalat turvoksissa... ja viikkoja 38+1 Esikoinen synty 38+5 että saas nähä miten tää syntyy.. toivottavasti pian..

 

[mimmmmi]

no mutta. ajattele sitä palkintoa sitten....

 

[---]

Et tiedä miten pystyt raskastamaan sitä lasta? WTF?Aivan älytön lause. Ei kai tuo tila lapsen syy ole.

 

[4 äiti]

mulla oli neljäs raskaus kans ihan kauhia,vuodelepoon jouduin ja siihen vielä kaikki muut sata vaivaa päälle,mutta kyllä kun lapsi syntyi niin sitä rakasti heti ensi hetkestä lähtien niinkuin kaikkia muitakin lapsia.muutama viikko vielä ja sitte se on ohi,voimia!

 

[hm]

mulla kans pisti pahasti silmään tuo "en enää tiedä miten pystyn rakastamaan tätä lasta", onko raskaus ja vaivat LAPSEN syytä?

 

[aletheia]

Mulla on aika lailla samat fiilikset, mutta lasta tulen kyllä rakastamaan. Mutta tämä raskaus vie kohta järjen! Alusta asti rajua oksentelua, neljästi tiputuksessa sen takia. Oli tuossa hetken aikaa poissa, mutta palasi nyt näille loppuviikoille. Selkäsärkyä, liitoskipuja, lonkat tulessa, ei pysty nukkumaan eikä päivälläkään pysty mitään tekemään kipujen takia. Lisäksi verenpaine on niin matala, että aiheuttaa huimausta. Olo on ihan kamala! :'(

Rv 34 nyt menossa ja vaavi onneksi luultavimmin syntyy tämän kuun aikana, jos sisaruksiinsa tulee.

 

[Madicken04]

Otan osaa... :hug:

Itsellä on about samat viikot meneillään mutta ns. helppo raskaus eli töissä pystyin olemaan loppuun asti, kunnon lenkit koiran aknssa ovat piristäviä ja parhaillani suunnittelen makuuhuoneen maalaamista nyt kun vapaat alkoivat. Varmasti tästä syystä ei vielä ole mitään kiirettä raskauden loppumiseen, päinvastoin nautiskelenkin siitä kun varmaan viimeistä kertaa saa tuntea vauvan liikkuvan masussa jne.

Mutta rasukauskia on niin erilaisia ja sinulla on varmasti todella tuskainen olo. Jos pystyy jotenkin kääntämään positiiviseksi niin varmasti helpotus vauvan synnytyä on suuri kun vaivat lopulta helpottavat?

 

[Phoebsi]

Et tiedä miten pystyt raskastamaan sitä lasta? WTF?Aivan älytön lause. Ei kai tuo tila lapsen syy ole.

Ihan normaalia ajatella tai tuntea noin silloin, kun raskaus tekee elämisestä kamalaa. Ei se tarkoita mitään vaikka ap tai moni muukaan hänen tilanteessaan oleva ei nyt jaksa ajatella mitään palkintoja tai rakkautta. Kun pitää rämpiä pitkä matka päivä kerrallaan.

Kovasti sympatiaa sinne ap, ja muillekin raskaana oleville! En osaa kyllä lohduttaa mitenkään muuten, kuin että ei se koko loppu elämää kestä, enää hetken vain.

 

[---]

Ihan normaalia ajatella tai tuntea noin silloin, kun raskaus tekee elämisestä kamalaa. Ei se tarkoita mitään vaikka ap tai moni muukaan hänen tilanteessaan oleva ei nyt jaksa ajatella mitään palkintoja tai rakkautta. Kun pitää rämpiä pitkä matka päivä kerrallaan.

Kovasti sympatiaa sinne ap, ja muillekin raskaana oleville! En osaa kyllä lohduttaa mitenkään muuten, kuin että ei se koko loppu elämää kestä, enää hetken vain.

Ai, mun mielestä ei ole. Itsellänikin on ollut todella vaikeat raskaudet mutta en mä mitenkään ole kuvitellut sen olevan vauva syytä ja sen vaikuttavan mun tunteisiin vauvaa kohtaan.

 

[Phoebsi]

Ai, mun mielestä ei ole. Itsellänikin on ollut todella vaikeat raskaudet mutta en mä mitenkään ole kuvitellut sen olevan vauva syytä ja sen vaikuttavan mun tunteisiin vauvaa kohtaan.

Niin, sinulle ei ole ollut sellaista tunnetta. Monella muulla on. Ja se, että jotain ajattelee tai sanoo ei tarkoita, että niin todella tapahtuu. Miten se on niin vaikea käsittää erilaisia tunteita, tai ainakin ihan hiton vaikeaa joillekin yrittää ymmärtää mistä ne tunteet tulee?

 

[Emilyn]

Tosiasiahan on, että fyysistä vointiasi tuskin pystyt tuosta parantamaan, joten kannattaa muuttaa asennetta. Sinulla on JO 32 viikkoa takana, kun et keskity märehtimään jatkuvasti huonoa oloa vaan suuntaat ajatukset muualle, aikakin kulkee nopeammin.

 

[Madicken04]

Niin, sinulle ei ole ollut sellaista tunnetta. Monella muulla on. Ja se, että jotain ajattelee tai sanoo ei tarkoita, että niin todella tapahtuu. Miten se on niin vaikea käsittää erilaisia tunteita, tai ainakin ihan hiton vaikeaa joillekin yrittää ymmärtää mistä ne tunteet tulee?

Niin, itselänikin eka raskaus oli vaikea muttei se mitenkään vaikuttanut tunteisiini vauvaa kohtaan. Ainakaan noin negatiivisessa mielessä, päinvastoin noihin raskausvaivoihin liittyi jonkinlainen huoli vauvan voinnista ja siksi ehkä tulokas tuntui entistäkin odotetummalta ja rakkaammalta.

Mutta ymmärrän että joillain tunteet heittävät toiseen laitaa ja lopulta sitä on vain niin väsynyt ja ahdistunut että tulee olo ettei välittäisi enää mistään. Ei edes vauvasta. Sitäpaisti se mitä sattuu heikoimmalla hetkellä sanomaan tai kirjoittamaan ei suinkaan anna koko kuvaa niistä omista tunteista, joskus on hyvä päästellä höyryjä pihalle.

 

[Raskaana]

Minulla on ollut todella vaikea raskaus ja kaikki sympatia sinulle, MUTTA vaikka olo on ollut kuinka hirveä ei koskaan ole tullut edes mieleen etten rakastaisi lastani tai että olisi jotenkin vauvan vika nämä oireet! Onko lapsi toivottu? Viimeisiä viikkoja täällä vedellään laskettuun on 3 viikkoa ja kuljen vain sängyn, sohvan, jääkaapin ja WC:n väliä (ja sitäkin välillä vain itkun kera), näin on ollut jo tuolta 30 viikolta asti.

Ei mun mielestä ole normaalia kyseen alaistaa rakkauttaan lastakohtaan vaikka raskausaika kuinka paskaa, kokemuksen syvällä rintaäänellä. Tietty jo toivon itsekkin synnytystä pian ja että päästäisiin ohi raskaudesta mutta lasta rakastan ja haluan jo kovasti syliiini.

 

[zenn]

Ai, mun mielestä ei ole. Itsellänikin on ollut todella vaikeat raskaudet mutta en mä mitenkään ole kuvitellut sen olevan vauva syytä ja sen vaikuttavan mun tunteisiin vauvaa kohtaan.

Tunnetusti raskauden hormoonimyrskyssä ja väsyneenä ajatellaan selkeimmin Kyllä tuo pelko ihan normaalilta hetkelliseltä ajatukselta kuulostaa.. ja on tervettä tunnustaa ja päästää höyryjä. Minun tunneskaala oli myös laaja ja olo järkyttävän tuskainen, mutta hups, synnytyksen jälkeen jäljellä oli suunnaton seesteinen rakkaus

 

[chocoladedream]

Kiitos kovasti kaikille ihanista tsemppauksista! Nyt olo on jo vähän parempi, päivät vaan tuntuu niin tuskallisen pitkiltä, etten jaksaisi enää...
Väkisinkin sitä miettii että kun tämä raskaus on ollut alusta asti kaikkia vaivoja täynnä, mitä nyt kuvitella saattaa, ensimmäinen oli helppo, niin saanko vauvaa koskaan syliinkään Kohta on kaikki mahdolliset vaivat käyty läpi, ja mitä seuraavaksi odottaa...Olo alkaa oikeasti olla jo epätoivoinen. Asiaa ei helpota se että minä teen kaikki kotityöt, hoidan esikoisen, teen ruuat ja kaiken..Mies saattaa aamulla huutaa että keitä kahvia, jos sattuu heräämään mun herätyskelloon. Sitten kääntää kylkeä. Asiaa ei helpota se että parisuhdekin on mitä on, kun olen tässä kunnossa, ei kiinnosta yhtään mikään : /

 

[zenn]

Kiitos kovasti kaikille ihanista tsemppauksista! Nyt olo on jo vähän parempi, päivät vaan tuntuu niin tuskallisen pitkiltä, etten jaksaisi enää...
Väkisinkin sitä miettii että kun tämä raskaus on ollut alusta asti kaikkia vaivoja täynnä, mitä nyt kuvitella saattaa, ensimmäinen oli helppo, niin saanko vauvaa koskaan syliinkään Kohta on kaikki mahdolliset vaivat käyty läpi, ja mitä seuraavaksi odottaa...Olo alkaa oikeasti olla jo epätoivoinen. Asiaa ei helpota se että minä teen kaikki kotityöt, hoidan esikoisen, teen ruuat ja kaiken..Mies saattaa aamulla huutaa että keitä kahvia, jos sattuu heräämään mun herätyskelloon. Sitten kääntää kylkeä. Asiaa ei helpota se että parisuhdekin on mitä on, kun olen tässä kunnossa, ei kiinnosta yhtään mikään : /

Oletko puhunut neuvolassa tästä? Sieltä voisit saada apua tai neuvoja. Vaikka sanoinkin aiemmin tuon kuulostavan normaalilta, niin nyt kuulostaa siltä, että tarvitsisit ehdottomasti tukea ja apua kodinhoitoon. Itselläni oli hankalahko raskaus, mutta ihana kotia hoitava mies, joten jaksoin.

Miehesi kuulostaa kyllä törkimykseltä.


muoks. Tarkemmin ajateltuna kyllä se minunkin mies tuntui ajoittain törkimykseltä kun olin raskaana. Onhan se aika törkeää mennä ja tehdä asioita mitä minä en voi tehdä

 

["mä"]

Saarnaajille: IHMISELLÄ on oikeus tuntea mitä tuntee, sairasta on tunteet piilottaa. Parempi että antaa tulla ulos, vertaistuki helpottaa. Ei sen väliä vaikka tunteet ei aina oliskaa sovinnaisia, miks ihmeessä negatiiviset tunteet lasta kohtaa tuomitaan aina? Sanat ja teot on ihan eri juttu.
Eiköhän jokainen äiti jossain kohtaa elämässään tunne negatiivisiä ajatuksia lastaan kohtaan? Jos ei vauva-aikana, niin viimeistään sit kun poliisit kärrää teinin kotiin umpitunnelissa. Vai väittääkö joku että silloinkin vaan tuntee hempeää sympatiaa ja huolta lapsestaan?

Käsi sydämmelle; kuka ei koskaan ole ajatellut lapsestaan mitään negatiivista?

 

[Juon Kahvini Miten Sattuu]

Voi vitalis mitä vastauksia taas "ei ole normaalia kyseenalaistaa rakkauttaan lapseen". Ensinnäkin monelle se rakkaus lapseen syntyy pikku hiljaa vauvan syntymän jälkeen kun pääsee tutustulemaan lapseen. Toisekseen ois kiva tietää kuinka estyneitä ihmisiä ovat nämä vastaajat joille tuntuu olevan täysin käsittämätöntä se että ihminen voi ajatella asioita joilla ei ole mitään todellisuusperää ja ajatus ei ole yhtä kuin tosiasia.

Ajatuksia (positiivisia ja negatiivisia) tulee ja menee, eikä ne tee kenestäkään yhtään sen huonompaa tai parempaa ihmistä.

Mutta alkuperäiseen aiheeseen, tiedän niin miltä susta tuntuu! Mulla nyt rv35 ja yhtä kärsimystä on tää olotila välillä. Öisin en oo nukkunut enää viikkokausiin ja päivisinkin korkeintaan parituntia. Maha painaa ihan sikana ja kaikki liikunta on jäänyt kun ei vaan jaksa ekä pysty enää. Koiran kanssa pieninkin lenkki saa aivan uupumuksen partaalle. Ja se on tosi rankkaa kun on tottunut siihen et liikunta on se oma latauskeino. Odotan synnytystä kuin kuuta nousevaa ja välillä on tosiaankin todella negatiivisia ajatuksia koko raskaudesta ja vauva-asiasta. Mut ne menee ohi ja sitten taas jaksaa seuraavaan päivään, ja viikkoon ja kohta kait se on pakko jo päästä synnyttämäänkin

Vauvat on ihania mut kyllä tuntuu nyt vahvasti siltä et ei enää ikinä tätä yhdeksän kuukauden kärsimystä

 

[terkka]

[QUOTE="mä";22201119]Saarnaajille: IHMISELLÄ on oikeus tuntea mitä tuntee, sairasta on tunteet piilottaa. Parempi että antaa tulla ulos, vertaistuki helpottaa. Ei sen väliä vaikka tunteet ei aina oliskaa sovinnaisia, miks ihmeessä negatiiviset tunteet lasta kohtaa tuomitaan aina? Sanat ja teot on ihan eri juttu.
Eiköhän jokainen äiti jossain kohtaa elämässään tunne negatiivisiä ajatuksia lastaan kohtaan? Jos ei vauva-aikana, niin viimeistään sit kun poliisit kärrää teinin kotiin umpitunnelissa. Vai väittääkö joku että silloinkin vaan tuntee hempeää sympatiaa ja huolta lapsestaan?

Käsi sydämmelle; kuka ei koskaan ole ajatellut lapsestaan mitään negatiivista?[/QUOTE]

Peesi; on vaan niitä ihmisiä jotka ei uskalla tuntea tunteiden koko skaalaa. Tai ainakaan puhua niistä "sopimattomista" tunteista. Toiset on avoimempia, mikä monasti voi olla parempi niin. Tälläisetkin tuntemukset mitä ap kuvaa on yleisiä (työssäni törmännyt aiheeseen) ja on hirmu hienoa että niistä voidaan jo suht avoimesti nykyään puhua. Jos niistä ei puhuttaisi, moni äiti olisi varmaan epätoivoinen tunteidensa kanssa, kun tuntee ns väärin. Puhuminen yleensä auttaa saamaan tunnepiikit hallintaan ja oikeisiin mittasuhteisiin. Vaikeneminen vaan vääristää niitä.

 

[nimettömänä]

mulla samat fiilikset. Viikkoja 30 ja olen ihan loppu, vaikka mulla ei ainakaan vielä ole diabetestä tai muutakaan "ylimääräistä". Painoa on tullut kohta 20kg, kun illat menee tunnesyöpöttelyyn miehen ollessa töissä. Ahdistaa ja masentaa kun kroppa on näin turvonnut ja ruma.
Alle kouluikäisen esikoisenkin kanssa pitäisi jaksaa touhuta, ja hirveän huono omatunto siitäkin. Parisuhde ja sen hoitaminen ei kiinnosta pätkääkään, jotenkin alitajuisesti taidan syyttää miestä kun sai minut suostuteltua lapsen hankintaan (toivottu vauva jokatapauksessa) En kyllä arvannut että toinen raskaus olisi fyysisesti ja henkisesti näin raskas! Saa jäädä viimeiseksi kerraksi, toivottavasti selviän edes tästä ilman psykoosia...

 

["vieras"]

Rehellistä puhetta. Olet väsynyt ymmärrettävästi. Tiedät varmaan itsekkin ettei olotila ole vauvan syy luultavasti tuo olo helpottaa kun vauva syntynyt. Puhu asiasta neuvolassa niin vauvan syntymän jälkeen osaavat olla tuntosarvet herkempänä mahdollisen synnytyksen jälkeisen masennuksen varalta. Meitä on erilaisia, ihan turha kenenkään kiillotella siellä sädekehäänsä ja vertailla omaan tilaansa. Et ole yhtään huonompi kuin muutkaan. Kaikkea hyvää sinulle.

 

["niin"]

[QUOTE="mä";22201119]

Käsi sydämmelle; kuka ei koskaan ole ajatellut lapsestaan mitään negatiivista?[/QUOTE]

Vaikka kuinka haluaisin sanoa että minä niin ei onnistu. Kyllä takana on niin paha raskaus (joka jäi viimeiseksi) että alkuunsa oli vaikea suhtautua vauvaankaan "oikealla tavalla". Kaikki tosin muutui kun hänet synnytyksen jälkeen viimein näin; VIIKKO synnytyksestä. Salista lähdin suoraan tehon tarkkailuun, huonossa hapessa kirjaimellisesti ja todella kipeänä. Seuraavana päivänä "onneksi" jouduin teholle ja nukutettiin, sain rauhan risteileviltä ajatuksiltani...Ajatusketjun toinen pää oli pelko siitä miten lapset selviävät, tämä uusi mukaan lukien jos/kun nyt kuolen, suunnaton huoli. Keskivaiheelta löytyi tunne siitä että enkö saa nähdä sitä rakasta oletoa joka kiusasi minua koko raskauden ajan...ja toisena ääripäänä oli viha kun oma terveys joutui raskauden vuoksi vaakalaudalla, enkä tiennyt mihin vihan kohdistaa. Välillä se oli miehen vika, välillä lapsen, välillä mun, välillä sairaalaalan henkilökunnan...

 

["Kaisa"]

Minulla on 2 lasta ja odotan kolmatta ja voin REHELLISESTI sanoa etten ole rakastunu näihin yhteenkään lapseene raskauden aikana enkä heti lapsen synnyttyä vaan kiintymys on syntyny pikkuhiljaa! Toki olen jokaisesta välittäny, mutta en voi sanoa että oisin rakastanu.. ja yksi mikä rakkaudettomuuteen on ollu syynä on ollu pelko siitä että menettää lapsensa! Toki kaikkista olen raskausaikana välittäny ja ollu huolissani, mutta nyttekin rv29 mietin tunteitani lasta kohtaan.. ja jokakerta tunnen syyllisyyttä asiasta.

 

[Duffy harmaana]

Pakko tulla tsemppaamaan tuon raskausdiabeteksen kanssa. Mulla puhkes se kans ja stressasin sitä ihan hirveesti. Pelkäsin isoa vauvaa ja vedin tiukkaa dieettiä. Sokerit pomppi välilä yli, vaikka kuinka katto mitä söi. Otti niin päähän syödä kellon kanssa ja aina melkein samoja eväitä.
No, nyt on vauva syntynyt, eikä todellakaan ollut mikään sokerivauva, alle 3kg Ja jälkeenpäin tuntuu niin tyhmältä, että siitä asiasta repi niin kovasti stressiä. Ne muutamat ylitykset ei haittaa yhtään mitään! Ja ilman karkkia kyllä pystyt olemaan loppuun asti.
Minä herkuttelin joskus siivulla pullaa, kerran viikkoon voi ihan hyvin jonku pikku herkun syödä.
Kuinka paljon hiilareita syöt päivän aikana? Kannattaa vähän katella niitä määriä, mulla kesti elimistö sellasta 150-170gr päivässä.