En ole koskaan päässyt yli ensirakkaudestani

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Itkeäkö vai nauraa...
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
I

Itkeäkö vai nauraa...

Vieras
Ei voi olla normaalia. Onko ketään muuta, joka vielä haikailee teini-iän rakkauden perään? Ja ennen kaikkea miten tästä pääsee irti? :( Kymmenen vuotta mennyt, luulisi että sitä osaisi jo siirtyä elämässä eteenpäin. Tai no olen kyllä siirtynytkin, mutta aina vain se elää mukana. Onko tässä jo kallonkutistaja ainoa ratkaisu?
 
On minulla olemassa teini-ikäni rakkauden kohde, josta voin sanoa, että rakastan häntä vieläkin. En kuitenkaan kaipaa kallonkutistajaa - ainakaan tämän asian vuoksi.

Hankaluuksien välttämiseksi ajattelen enimmän osan aikaa, että on parempi, ettemme ole missään tekemisisssä keskenämme (viimeisimmästä tapaamisesta on kulunut 15 vuotta). Joskus on kuitenkin kiva hehekuttaa ajatuksella, JOS...

Mikä tässä olisi niin epänormaalia?
 
Viimeksi muokattu:
Ensirakkaus on, no ENSIrakkaus! Itselläni siitä on aikaa jo 29 vuotta!!! Ja siltikin muistelen sitä lämmöllä aikas usein! Oltiin teinejä molemmat, ja itsepäisiäkin.. Elämä sitten vei kumpaakin omaan suuntaansa, ja olen onnellinen näin.. Mutta kuiteskin, aika ajoin, mietin, miten elämä olisi mennyt, jos ja jos...En vaihtaisi omaa rakastani kehenkään, enkä luopuisi lapsistani, mutta siltikini, joskus kun näen (ja näen aika useinkin)ihanaa unta tuosta ensirakkaudestani, niin herääminen siitä saa taas kaikki muistot ja tunteet ihan iholle<3!
 
Minäkin kaipaan joskus ensimmäistä poikaystävääni, ensirakkauttani jonka kanssa seurustelin 3 vuotta, jota en ole nähnyt 10 vuoteen. Surin tämän suhteen päättymistä tosissaan 4 vuotta ennen kuin kykenin uuteen suhteeseen, monien mielestä varmasti älyttömän pitkä aika. Facebookissa tämä mies on kaverina, toisaalta on kiva nähdä kuulumisia mutta joskus ajattelen että olisi parempi että en olisi missään yhteydessä häneen, olisi helpompi unohtaa... nyt tulee vanhat hyvät ajat mieleen ja haikeus, kun nään miehen kuvia.
 
kuten yllä, ENSIRAKKAUS on sitä itseään, me oltiin yhdessä lähemmäs 8 vuotta. aloitettiin yläasteelta 16veenä ja kihloissa piiiitkäään ja sitten muutto uuteen suureen kaupunkiin, joka kai sekoitti mun nuppini ja jätin jätkän, kun oli niin paljon kaikkea tarjolla ja kas kummaa, nykyään tää ekarakkaus on unissani AINA!
 
kai sekoitti mun nuppini ja jätin jätkän, kun oli niin paljon kaikkea tarjolla ja kas kummaa, nykyään tää ekarakkaus on unissani AINA!

En tiedä mikä minun nuppini sekoitti, ei muutto mutta joku muu, mutta tuo lopputeksti on kuin omalta näppikseltäni. :( Haluaisin hylätä koko nykyisen elämän sen takia, onneksi aina välillä sentään tajuan kuinka hullu ajatus se on...
 
Oma teini-iän "rakkauteni" oli niin heppoista sorttia, että ei haikaile perään, mutta haikeutta on siinä suhteessa, että mietin välillä, miten hänellä on elämä mennyt. En oikein uskalla selvittääkään, koska silloin ajelehti ja sotkeutui huumeisiinkin. Jotenkin en osaa kuvitella sitä pitkätukkaista haaveilijaa mihinkään oikeaan ammattiin tai normaaliin perhe-elämään. Nyt on jo 35v., joten tuskin ihan samalta enää näyttää ja en osaa kuvitella muunlaisena. Ihmisiä vanhoilta ajoilta on muutenkin vähän kamala nähdä, koska oman vanhenemisen tajuaa niin hyvin siitä. Oma naama kun ei tunnu vanhenevan juuri ollenkaan muka.
 
Tuttua. Paitsi että kun aloin oikeasti erittelemään, mitä siinä kaipaan, niin huomasin seuraavan seikan: Kaipaanki ehkäpä vain sitä huolettomuutta ja hulvatonta sekoilua. Kun oli nuori, nätti, villi ja vapa vastuusta.
 
et ole ainoa. Minä näen usein unta ensirakkaudesta, jonka kanssa olinkin vuoden ( mikä on kai 15v ihan hyvä saavutus ) Kovasti haluaisin tietää mitä hänelle kuuluu, mutta mistään en häntä ole löytänyt eikä vanhat kaverimmekaan tiedä hänestä mitään :(
 
Olisiko kannattanut vaan pysyä sen ensimmäisen kanssa?

Niin tämä kysymyshän se kamalin on. Mitä jos olisinkin pysynyt? Olisiko kannattanut? Olisinko nyt onnellisempi? En oikeasti tiedä. Enkä tajua miksen voi lakata miettimästä sitä!!

Ehkä kaipaan osittain vain juuri sitä teini-iän huolettomuutta ja uutuudenviehätystä ja sitä mahdotonta tunteenpaloa. Sitä miltä se tuntui ekaa kertaa elämässä olla sillä tavalla rakastettu ja ihailtu ja rakastaa takaisin. Kun kaikki oli niin suurta ja todellista ja tuntuvaa. Tuntuu että nykyään mikään ei ole samanvertaista. Mutta en ole vielä koskaan ollut yhtä onnellinen kuin silloin. Pelkään etten koskaan enää olekaan. Enkä tiedä voisinko saada sitä takaisin jos menisin sen ihmisen perään, mutta en myöskään tiedä voinko koskaan unohtaa jos en mene. Tää on tyhmä ja hidas tapa tuhota oma elämänsä.

Ja joo, tiedostan kyllä miten kornilta tämä vuodatus kuulostaa. Jos itse ulkopuolisena lukisin tällaista tekstiä, pyörittelisin varmaan vaan silmiäni. Mutta mutta... nimimerkillä "oman elämänsä siirappiromantikko" :P
 
Olisiko kannattanut vaan pysyä sen ensimmäisen kanssa?

Jos lehmällä olisi siivet olisi se lintu. Ja jos linnulla olisi kidukset olisi se kala.

En haikaile 25 vuoden päähän ensirakkauden perään vaikka hyvissä väleissä ja usein tuleekin keskusteltua hänen kanssaan sattumien kautta törmänneenä uudelleen. Sitä en tiedä ajatteleeko hän minua kun on sinkku ja välillä näyttää toi yksinäisyys ottavan koville eikä kissoista taida riittävästi seuraa olla. Oma tilanteeni ei kuitenkaan sinkku ole joten en lähde ottamaan siitä seikasta selvääkään.

Muistan kyllä hyvin jokaisen suhteen niin hyvät kuin huonot asiat ja jos vanhaa suhdetta alkaa uudelleen kaipaamaan niin kannattaa muistella myös niitä syitä miksi erosi.
 
Ei kai tuo nyt mitenkään epänormaalia ole. Itsekin muistelen hyvin lämmöllä ensirakkauttani, vaikka erostamme on jo 13 vuotta aikaa. Rakastan tuota miestä varmaan ikuisesti ja uskon, että hänkin minua, vaikka olemmekin molemmat tahoillamme naimisissa ja meillä on lapsia.

En usko, että pääsen tavallaan koskaan eroon tuosta miehestä (emme ole nähneet eromme jälkeen muutamaa poikkeusta lukuunottamatta) ja olen jo hyväksynyt sen, että hänelle on aina paikka sydämessäni. Meidän välillä vaan oli jotain ihmeellistä.
 
Itse kaipaan kovasti ensirakkauttani, vaikka erosta on 7 vuotta. Yritimme olla kavereita, mutta vielä 2 vuotta sitten totesimme molemmat ettemme kykene ikinä pelkkään kaveruuteen. Exäkin totesi pari vuotta sitten, että kaipaa ja ikävöi. Meillä molemmilla on perheet eikä olla oltu 7 vuoden aikana kuin pari kertaa yhteydessä
 

Yhteistyössä