?
=/
Vieras
En toivoisi kenellekkään näin suurta katkeruutta mitä itse tunnen. Olen katkera kaikelle ja elämä lipuu eteenpäin, vaikka enää en ole varma kuinka monta vuotta mistäkin tapahtumasta on ja onko se edes totta. Välillä toivoisin, että tämä ei olisi totta, eläisin harhassa ja joku tulisi ja herättäisi minut todellisuuteen.
Muistan kuinka katsoin aina mummoni juomista, se helpottu ja taas paheni, se oli kuin vuoristo rata, oli ylä- ja alamäkejä, mutta voi kuin saisin mummon takaisin. Näkisin mummon elävät kauniit kasvot, kuulisin pitkästä aikaa hänen äänensä, jota tuskin enää edes muistan kunnolla. Ei mummon vielä pitänyt kuolla, eihä mummo olut vielä edes 55-vuotta. Mutta niin mummo teki ja meni kuolemaan. Vaikka siitä on 4 tai 5 tai 6 vuotta, en ole varma, koska aika on vain lipunut eteenpäin ja en osaa yhdistää mielessäni sitä mikä oli se vuosi kun mummoa ei enää ollut. Sillä minusta tuntuu kuin se olisi tapahtunut vasta äsken, muistan sen aivan liian hyvin, voin jopa mielessäni elää sen päivän uudestaan ja niin oln tehnyt aivan liian monta kertaa. En halua unohtaa, en anna minkään ikinä unohtaa sitä päivää, kun tuntui, että maailma valehtelee. Ja pakkohan maailman on valehdelle, miksi se veisi ainoan oikein tukipilarin koko meijä perheeltä, meille ei jäänyt enää ketään aikuista, vain me ja meidä piti yhdessä selvitä, mutta me emme selvinneet yhdessä. En usko, että yksikään meistä on päässyt asian yli, jokainen sisällänsä vielä varmasi asiaa käsittelee, mutta koittaa näyttää vahvalta, siltä että asia ei enää koske.
Siitä päivästä eteenpäin kun mummo lähti täältä, olen katsonut sitä kuinka eno tekee lähtöä hänen perässään, näitte vuosien aikana, olen nähnyt ja kuulut kuinka alkoholimaistuu enolle entistä paremmin, kyllähän se ennenkin maistui, mutta nyt se maistuu vielä paremmi. Hukuttaa kai siihen murheensa, itsekin testasin sitä keinoa aluksi, mutta totesin, ettei se ole hyvä ratkaisu. Nämä vuodet mitkä on eteenpäin kulkenut ja ne kerrat kun enoni olen selvinpäin nähnyt on vähäiset, riittää että katson sormiani ja niillä voin jo ne kerrat luetella. Ja silloinkin eno on ollut varmasti jo pienissä tai ollut menossa juomaan.
Ei helvetti, että mä oon elämälle katkera, miksi tämä kaikki pitää kokea, eikö jotai asiaa voisi helpottaa.
Eniten ole katkera siitä, että menetin pikkuiseni. Se ei ehtinyt kasvaa mahassani tarpeeeksi kauan aikaa, jotta olisi selvinnyt, vaan lähti jo ennen aikaansa täältä pois. Tekisin mitä vain, jotta saisin pikkuiseni takaisin, se oli vielä niin pieni 7vk vanha ja se kuinka suurella voimalla pikkuinen riistettii minulta pois. Se tyhjä olo joka jäi sisälleni asumaan, mistä en pääse irti, vaikka kuinka koitan riuhtoa itseäni vapaaksi ja jaksaa jatkaa elämää. Mutta olen liian katkera siihen. Olisin varmasti ollut hyvä äiti, rakastin jo pikkuista siitä päivästä asti kun sain tietää, että sisälläni kasvaa uusi elämä ja jo ennen sitä päivää. Olisin tehnyt niin paljon asioita erilailla, kun oma äitini teki ja olisin antanut niin paljon rakkautta pikkuiselleni, ettei pikkuisen olsi koskaan tarvinnut epäilä sitä, että rakastaako joku häntä tässä maailmassa, sillä minä olisi rakastanut pikkuistani koko sydämelläni. Ja jos olisi jokin keino, että saisin pikkuisen takaisin, varmasti sen käyttäisin. Tunnen pahaa olo tästä katkeruudesta, et pysty olemaan onnelinen niiden ihmiste puolesta, keillä on lapsia ja ketkä on raskaana, koska itse olen niin katkera. Minulla piti olla syyskuussa oma pikkuinen, kenen puolesta olisin tehnyt mitä vain. Olen katkera ihmisille, jotka eivät voi arvostaa tätä pientä ihmettä, vaan antavat sen valua hukkaan. Ihmisille ketkä juovat ja käyttävät erilaisia huumeita koko raskausajan, vaarantaen oman vauvansa hengen, mutta silti saavat terveitä vauvoja. Mutta siitä huolimatta he eivät muuta elämäänsä vaan jatkavat sitä samalla tavalla, kun vauvaa ei olisikaan.
Muistan kuinka katsoin aina mummoni juomista, se helpottu ja taas paheni, se oli kuin vuoristo rata, oli ylä- ja alamäkejä, mutta voi kuin saisin mummon takaisin. Näkisin mummon elävät kauniit kasvot, kuulisin pitkästä aikaa hänen äänensä, jota tuskin enää edes muistan kunnolla. Ei mummon vielä pitänyt kuolla, eihä mummo olut vielä edes 55-vuotta. Mutta niin mummo teki ja meni kuolemaan. Vaikka siitä on 4 tai 5 tai 6 vuotta, en ole varma, koska aika on vain lipunut eteenpäin ja en osaa yhdistää mielessäni sitä mikä oli se vuosi kun mummoa ei enää ollut. Sillä minusta tuntuu kuin se olisi tapahtunut vasta äsken, muistan sen aivan liian hyvin, voin jopa mielessäni elää sen päivän uudestaan ja niin oln tehnyt aivan liian monta kertaa. En halua unohtaa, en anna minkään ikinä unohtaa sitä päivää, kun tuntui, että maailma valehtelee. Ja pakkohan maailman on valehdelle, miksi se veisi ainoan oikein tukipilarin koko meijä perheeltä, meille ei jäänyt enää ketään aikuista, vain me ja meidä piti yhdessä selvitä, mutta me emme selvinneet yhdessä. En usko, että yksikään meistä on päässyt asian yli, jokainen sisällänsä vielä varmasi asiaa käsittelee, mutta koittaa näyttää vahvalta, siltä että asia ei enää koske.
Siitä päivästä eteenpäin kun mummo lähti täältä, olen katsonut sitä kuinka eno tekee lähtöä hänen perässään, näitte vuosien aikana, olen nähnyt ja kuulut kuinka alkoholimaistuu enolle entistä paremmin, kyllähän se ennenkin maistui, mutta nyt se maistuu vielä paremmi. Hukuttaa kai siihen murheensa, itsekin testasin sitä keinoa aluksi, mutta totesin, ettei se ole hyvä ratkaisu. Nämä vuodet mitkä on eteenpäin kulkenut ja ne kerrat kun enoni olen selvinpäin nähnyt on vähäiset, riittää että katson sormiani ja niillä voin jo ne kerrat luetella. Ja silloinkin eno on ollut varmasti jo pienissä tai ollut menossa juomaan.
Ei helvetti, että mä oon elämälle katkera, miksi tämä kaikki pitää kokea, eikö jotai asiaa voisi helpottaa.
Eniten ole katkera siitä, että menetin pikkuiseni. Se ei ehtinyt kasvaa mahassani tarpeeeksi kauan aikaa, jotta olisi selvinnyt, vaan lähti jo ennen aikaansa täältä pois. Tekisin mitä vain, jotta saisin pikkuiseni takaisin, se oli vielä niin pieni 7vk vanha ja se kuinka suurella voimalla pikkuinen riistettii minulta pois. Se tyhjä olo joka jäi sisälleni asumaan, mistä en pääse irti, vaikka kuinka koitan riuhtoa itseäni vapaaksi ja jaksaa jatkaa elämää. Mutta olen liian katkera siihen. Olisin varmasti ollut hyvä äiti, rakastin jo pikkuista siitä päivästä asti kun sain tietää, että sisälläni kasvaa uusi elämä ja jo ennen sitä päivää. Olisin tehnyt niin paljon asioita erilailla, kun oma äitini teki ja olisin antanut niin paljon rakkautta pikkuiselleni, ettei pikkuisen olsi koskaan tarvinnut epäilä sitä, että rakastaako joku häntä tässä maailmassa, sillä minä olisi rakastanut pikkuistani koko sydämelläni. Ja jos olisi jokin keino, että saisin pikkuisen takaisin, varmasti sen käyttäisin. Tunnen pahaa olo tästä katkeruudesta, et pysty olemaan onnelinen niiden ihmiste puolesta, keillä on lapsia ja ketkä on raskaana, koska itse olen niin katkera. Minulla piti olla syyskuussa oma pikkuinen, kenen puolesta olisin tehnyt mitä vain. Olen katkera ihmisille, jotka eivät voi arvostaa tätä pientä ihmettä, vaan antavat sen valua hukkaan. Ihmisille ketkä juovat ja käyttävät erilaisia huumeita koko raskausajan, vaarantaen oman vauvansa hengen, mutta silti saavat terveitä vauvoja. Mutta siitä huolimatta he eivät muuta elämäänsä vaan jatkavat sitä samalla tavalla, kun vauvaa ei olisikaan.